Montakohan vuotta jaksaa mennä eteenpäin elämäänsä inhoten?

hyvä kysymys jota pohdin minäkin....



paljon olis voinu valita joskus toisin -mutta olisiko silti nyt paljoa erilailla?- ja paljon vois elämässä muuttaa



pikkuhiljaa, ettei taas mennä perä edellä puuhun

Kuinka paljon valinnat elämänlaatuun oikeastaan vaikuttavat? Vaikka valitsee toisen tien, päätyykö lopulta kuitenkin samaan paikkaan vaikka kulkisikin eri tietä?

Tietysti on niitäkin valintoja, jotka todella ohjaavat elämää eri suuntaan. Mietin sitäkin, kuinka paljon olen ollut vain olosuhteiden pakosta tuulten vietävissä, kuinka paljon olisin todella itse voinut valita toisin ja siten tehdä elämääni paremmaksi?



Ja onko mahdollista tässä (lähes pohjamudissa ryömiessä) tilanteessa muuttaa elämänsä suuntaa? En jaksa nähdä enää mitään positiivista tulevaisuudessani, olen liian kauan vain sietänyt kaikenlaista. Ja jos se on mahdollista, miten ihmeessä? En pysty näkemään vaihtoehtoja. Tuntuu kuin kaikki tiet olisivat tukossa.



ap

Ja samaa tulee olemaan hamaan loppuun asti.

En edes näe enää että voisin olla iloinen tai onnellinen mistään oikeasti.

Näköjään se on mahdollista, elää elämäänsä ns kuolleena.

elää elämäänsä ns kuolleena.

Yli kakskyt vuotta tän olotilan kanssa on jo mennyt, ei vaan oo voimia lopettaa tilannetta.

Kukaan ei ole oman onnensa seppä. Niin paljon tapahtuu asioita, joihin ei voi vaikuttaa. Mutta sitten vastapainoksi on niitäkin asioita, joilla voi ohjata oman elämänsä kulkua.



Kaikki tiet eivät todellakaan ole tukossa. Ehkä vain et osaa nähdä uusia mahdollisuuksia. Aina voi tehdä muutoksia, joilla parantaa oman elämänsä laatua. Joskus auttaa, kun puhuu tilanteestaan jonkun ulkopuolisen, vaikka sitten ammattiauttajan kanssa.



Lähde liikkeelle kysymällä itseltäsi: "Jos heräisit jonakin aamuna ja olo olisi parempi, mikä asia olisi muuttunut?" Mieti sitten, miten saisit tuon asian muuttumaan. Kun on tavoite, keinotkin löytyvät.



Muistakaa, tämä elämä ei ole kenraaliharjoitus!

Elämäsi on tässä. Mistä nautit/mistä pidät? Olisko nyt aika aloitaa tutustumismatka itseesi ja miettiä MITÄ MINÄ oikeasti haluan? Kyllä miehen ja lastenkin kanssa monenlaisia asioita voi toteuttaa, opiskella eri alaa jne. Miehen kanssa voisit käydä parisuhdeterapiassa (esim. kirkolla ilmainen) juttelemassa, josta saisitte apua selvittää, mikä sinua oikein vaivaa.



Harrastatko mitään? Liikunta lisää serotoniinitasoa esim. 3 x 45 min. on josta voi ainakin aloittaa. Nukutko riittävästi? Syötkö terveellisesti? Onko sinulla ystäviä ja mielenkiintoinen työ?



Joskus vaikka ei huvittaisi, kannattaa lähteä ihmisiä tapaamaan. Sekin piristää. Voi aloittaa uusia asioita. Jos aloitekykyä ei löydy, voit kärsiä todella masennuksesta. Sinuna menisin lääkäriin ja hankkisin itselleni lääkkeet. Niitä ei tarvitse nolostella, kun niin moni syö niitä nykyisin. Syöthän esim. keuhkoputkentulehdukseenkin antibiootteja. Niiden kanssa voi saada voimia lisää, että jaksaa toteuttaa todella niitä asioita, mitä haluaa.



Miksi parisuhteesi on niin huono? Mitkä asiat sinua häiritsevät eniten?

Kärsitkö synnytyksen jälkeisestä masennuksesta? Saatteko lastenhoitoapua? Moni asia on järjestettävissä, vaikka niitä tietenkään muuksi ei voi muuttaa, pystyy niitä helpottamaan jonkin verran.



Voimia sinulle

Halauksin

ap. Itsekin suossa käyneenä monen muutoksen ja mutkan kautta...

Halauksia sinulle ap



t. itsekin suossa käynyt

Elämäsi on tässä. Mistä nautit/mistä pidät? Olisko nyt aika aloitaa tutustumismatka itseesi ja miettiä MITÄ MINÄ oikeasti haluan? Kyllä miehen ja lastenkin kanssa monenlaisia asioita voi toteuttaa, opiskella eri alaa jne. Miehen kanssa voisit käydä parisuhdeterapiassa (esim. kirkolla ilmainen) juttelemassa, josta saisitte apua selvittää, mikä sinua oikein vaivaa.

-Elämäni on tässä. Niin on. Siksi se niin tuskalliselta tuntuukin. Ymmärrän että hetket, päivät, kuukaudet, vuodet vaan hujahtavat läpi käsieni. Tuhlaan aikaa. Mutta kuten kirjoitin, tuntuu että olen umpikujassa, en näe ratkaisua. Tuntuu todella turhauttavalta edes ajatella sitä, että alkaisin ajatella itseäni, miltä minusta tuntuu ja mitä minä haluan. Koska vaikka vastauksia löytäisin, vaikka niitä olisikin jo valmiina, en voi toimia siten kuin haluaisin tai siten kuin oloni kohentuminen vaatisi. Mieheni kanssa en tarvitse terapiaa, itseni kanssa mahdollisesti kyllä joo.

Harrastatko mitään? Liikunta lisää serotoniinitasoa esim. 3 x 45 min. on josta voi ainakin aloittaa. Nukutko riittävästi? Syötkö terveellisesti? Onko sinulla ystäviä ja mielenkiintoinen työ?

-Koiran kanssa ulkoilen. Nukun liikaa. Syön tavallista kotiruokaa. Minulla ei ole oikeita ystäviä, enkä edes halua niitä. Olen menettänyt luottamukseni aitoihin ihmissihteisiin. No, mieheni on paras ja ainoa ystäväni. Sekin on jo paljon. Työasiat ovat sotkussa pahasti.

Joskus vaikka ei huvittaisi, kannattaa lähteä ihmisiä tapaamaan. Sekin piristää. Voi aloittaa uusia asioita. Jos aloitekykyä ei löydy, voit kärsiä todella masennuksesta. Sinuna menisin lääkäriin ja hankkisin itselleni lääkkeet. Niitä ei tarvitse nolostella, kun niin moni syö niitä nykyisin. Syöthän esim. keuhkoputkentulehdukseenkin antibiootteja. Niiden kanssa voi saada voimia lisää, että jaksaa toteuttaa todella niitä asioita, mitä haluaa.

-Usein koen ihmisten joukossa olemisen kauhean väsyttävänä. En koe kuuluvani joukkoon, en koe tasavertaisuutta tai yhteenkuuluvuudentunnetta muiden kanssa. Tiedän, että minulla on jonkun asteinen masennus, ollut lapsuudesta asti. En halua lähteä piehtaroimaan terapioissa ja lääkkeissä, tuntuu että se vaan pahentaisi tilannetta, jos annan sairauden tunteelle vallan. Haluan yrittää pyristellä tästä irti toisella tavalla. En tiedä onnistuuko se, muta yritän. En halua kokea nöyryytystä olemalla ressukka. Olen tarpeeksi reppana jo nyt.

Miksi parisuhteesi on niin huono? Mitkä asiat sinua häiritsevät eniten?

Kärsitkö synnytyksen jälkeisestä masennuksesta? Saatteko lastenhoitoapua? Moni asia on järjestettävissä, vaikka niitä tietenkään muuksi ei voi muuttaa, pystyy niitä helpottamaan jonkin verran.

Jos tämä vastaus oli minulle, ap:lle, olet sekoittanut minut johonkin toiseen. Parisuhteeni ei ole huono. No, voisi kai se parempikin olla, mutta ongelmani ovat muualla kuin minun ja mieheni välisissä suhteissa.

Tätä tilannettani on kovin vaikea keittiöpsykologisin menetelmin täällä hoitaa, kun en voi/halua kaikkea tietoa tänne kirjoittaa. Arvostan vilpitöntä haluasi auttaa minua kirjoituksellasi, kiitos siitä. Uskon että nämä pohdiskelemiset täälläkin vievät asiaa eteenpäin ainakin ajatusten ja tulevaisuuteen valmistautumisen tasolla.

ap

Siis että kuinka kauan jaksaa elää vastoin omia tunteitaan, ahdistuneena. Välillä on toivon pilkahduksia, että osaa suhtautua positiivisemmin, mutta aina tulee se aallon pohja, jolloin tuntuu, että kaikki on turhaa.



Tuntuu että mun elämässä ei ole yhtään ihmistä jota minä saisin tarvita vaan mun on vaan jaksettava YKSIN. Nyt mä ymmärrän mitä tarkoittaa olla kaksin yksin... Se on todella yksinäistä. Joskus kun on ihan maassa ja ajattelen, että häivyn, mä tajuan että mulla ei ole mitään paikkaa mihin tai ketään ihmistä jonka luokse mä voisin mennä.



Voiko tunnekylmä avioliitto muuttua? Onko avaimet omissa käsissä? Kuinka kauan jaksaa ilman vastakaikua ja ainaista torjumista?

Ok, on paljon sattumia joihin ei voi vaikuttaa, mutta sitten on myös paljon asioita joihin voi vaikuttaa.



Ei minullakaan kaikki ole aina mennyt käsikirjoituksen mukaan, mutta olen aina tehnyt sitten sen mukaan päätökset kun tilanteet ovat muuttuneet, ja ihan sen perusteella että minulla olisi hyvä olo, eikä sen perusteella että mielytänkö muita.



En varmaan mielytä kaikkia, ja moni varmaan kritisoi valintoja. Mutta mulla riittää itseluottamusta seistä päätösteni takana. Ja ehkä siinä on ytimen avain, itseluottamus.

En välitä enää siitä mitä muut ajattelee minusta, aina on joku joka ei tykkää, mutta so what! Kaikkia ei voi ikinä mielyttää, ja kun on itsevarma oma ittensä, niin sekin mielyttää joitakin ihmisiä, ja kyllä kavereita riittää. Tietenkin, kaikkien kanssa ei voi aina olla kaverina, mutta ei tarvitsekaan.



Useasti olen pohtinut mikä mättää minun elämässäni, ja sitten kun olen löytänyt sen asian, olen tehnyt töitä sen eteen että se muuttuisi. Sisua ja pitkäjänteisyyttä se vaatii. Esim. koulutus jonka kävin läpi parantaakseen rahatilanetta (eli parempi ammatti, parempi palkka, parempi rahatilanne) kesti 5 vuotta, eikä aina ollut helppoa, mutta kyllä kannatti. Nyt on ihan hyvä palkka, ja elämä hymyilee taas.



Eli tsemppiä nyt, kyllä sieltä suostakin pääsee, mutta se vaatii sisua.

mutta kun osallisina on myös mies ja kolme lasta, joiden elämään minun valintani vaikuttavat.



Jos lapsia ei olisi, olisin jo kauan sitten ottanut ja lähtenyt luomaan uutta omaa elämää. Mutta onko itsekästä ottaa ja lähteä vaan siksi, että on paha olla suhteessa, vaikka ei ole varsinaista väkivaltaa tai alkoholismia vaan välinpitämättömyyttä ja tunnekylmyyttä...?

mutta kun osallisina on myös mies ja kolme lasta, joiden elämään minun valintani vaikuttavat.

Jos lapsia ei olisi, olisin jo kauan sitten ottanut ja lähtenyt luomaan uutta omaa elämää. Mutta onko itsekästä ottaa ja lähteä vaan siksi, että on paha olla suhteessa, vaikka ei ole varsinaista väkivaltaa tai alkoholismia vaan välinpitämättömyyttä ja tunnekylmyyttä...?

Minkälaisen kuvan annat parisuhteesta lapsillesi näin? Ja muutos parempaan on aina mahdollista.

Onko se lapsille kiva kasvaa tuollaisessa ilmapiirissä?

Ja henkinen väkivaltakin on väkivaltaa.

Jos se jotenkin vielä rauhoittaa mieltäsi, niin voithan vielä yritää saada miehesi tai käydä itse pariteriapiassa. Sen jälkeen, jos vieläkin tuntuu sitlä että ei tästä tuu mitään, niin ainaskin et voi syyttää itseäsi että et muka olis yrittänyt. Näin olet sitten yrittänyt.

Ja ehkä sieltä pariteriapiasta tuleekin jotain hyviä vinkkejä ja mieskin herää.

Tai sitten et vaan välitä siitä parisuhteesta ja ala etsiä muuta sisältöä elämääsi esim. jonkun harrastuksen kautta.

tunnekylmässä kodissa? Oletko miettinyt että myös parisuhteen mallin saavat kotoaan?

Millaisen mallin elämästä he saavat? Omaan elämäänsä ei voi vaikuttaa, on normaalia olla masentunut, äiti joutuu aina uhrautumaan, parisuhde on onneton ratkaisu. Aikuinen ei ansaitse ystäviä.



Lapsesi imevät kaiken tuon itseensä vaikka kuinka sitä piilottaisit ja lapsesi elävät samojen ongelmien kanssa aikuisena.

Paitsi tietenkin silloin jos haluaa myös tulevaisuudessa rypeä omassa onnettomuudessaan.

uutta Anna-Leena Härkösen Ei kiitos-kirjaa. Hyviä ajatuksia, vaikka ei tietenkään vastauksia kaikkeen.

tehkää jotain!!



Mikä siinä elämässä inhottaa: oma itse? Laiduta, lihota tai uusi tyylisi. Ukko, vaihda toiseen tai kouluta; koti: siivoa, sisusta tai muuta; työ: lähde opiskelemaan tai vaihda; lapset: no, itsehän olet kasvattanut tuollaisiksi. Rahapula? Työttömyys?



Kaiken voi muuttaa tai aloittaa alusta niin pitkään kun henki pihisee. Mun lempisanonta onkin: kun luulet jo menettäneesi kaiken on jäljellä vielä tulevaisuus!



Se on todettu monta, monta kertaa...

Oletko ap ajatellut hakea apua ongelmiisi? Jos kerran koet, ettei mikään muutu, ei ulkoisesti että sisäisesti, niin voisitko saada apua ihan ammatti-ihmiseltä?

...sitä, että on joitakin asioita joita on todella vaikea muuttaa, jopa mahdotonta. Puhun nyt hiukan rankemmista ongelmista kuin 10 ylimääräistä kiloa tai epämuodikas koti...ovatko nämä oikeasti jollekin ongelmia?



Te, jotka ihmettelette, miksi kirjoitan tänne eli "märehdin", kun voisin tehdä jotain elämälleni. Siinäpä se, kun muutos ei ole kovin helppo. Kuten jo kirjoitin, näen muutoksen melkein mahdottomana. Koska tänne kirjoitan, ehkä koen ajatusteni selvittämisen kirjoittamalla terapeuttisena. Onko tästä nyt mitään haittaakaan kenellekään? Kyllä netin syövereihin sanoja mahtuu...



"Kun luulet menettäneesi jo kaiken on jäljellä vielä tulevaisuus" on samaa sarjaa tämän tyhmän hokeman kanssa: "kenellekään ei anneta niin suurta taakkaa etteikö sitä jaksaisi kantaa". Miksi sitten on niin paljon toivottomia, masentuneita ja itsemurhan tehneitä ihmisiä jos näin on?



ap

Olen ajatellut, tunnistan tarpeen. Ymmärrän, että ei normaalisti ihminen ajattele näin ja koe elämää näin negatiivisesti.

En silti halua ammatti-auttajalle sen vuoksi koska en usko että siitä on mitään hyötyä (paradoksi, tiedän). En myöskään luota ihmisten hyvyyteen enää, en edes ammattiauttajien etiikkaan. Olen karvaasti pettynyt viranomaisiinkin tässä menneiden vuosien aikana, en jaksa uskoa että oloni paranee yhtään terapiaan menemisellä. Yksi sen suuntainen kokemus (puhuin asioistani ihmiselle, joka sai kuuntelemisestani palkkaa) minulla on, ja sen tuloksena oli että oloni on entistä pahempi. Kadun että puhuin itsestäni yhtään mitään.



Mutta jotain pitäisi tapahtua. Tässä oikeastaan tuleekin eteen ketjun otsikko, kuinka kauan jaksaa elää inhoten elämäänsä? Jos kitkutan vielä toiset 15-20 vuotta, onko tilanne sitten toinen, ovatko pienet muutokset joita saisin ponnisteltua parantaneet tilannettani vai olenko sitten jo täysin seinähullu tai kuollut? Joku ihmisen psyyken asiantuntija sanoi muistaakseni jossain lehdessä, että moni sitkistelee pahan olonsa kanssa neljäkymppiseksi ja sitten on paukut tosissaan käytetty loppuun ja sitten hakeudutaan hoitoon. Minulla on neljäänkymppiin vielä jonkun verran matkaa.



ap