Montakohan vuotta jaksaa mennä eteenpäin elämäänsä inhoten?

(kirjoitanpa tähän niin selvennän itsellenikin)



-Taloudellinen tilanne olisi normaali. Vaikka niukkakin, kunhan ei olisi samanlainen katastrofikierre kuin koko elämäni ajan on ollut.



-->Muutos tähän tilanteeseen on todella vaikea ja epävarma. En halua sen kummemmin tähän asiaa selvittää, mutta erinäisten syiden vuoksi raha on tiukilla vielä pitkään.



Nyt kun tarkemmin ajattelen, rahatilanteen muutos toisi mukanaan paljon ratkaisuja nykyisen elämän ongelmiin. Niin moni asia on paljon, paljon helpompaa kun on rahaa. Jää energiaa setviä muita ongelmia jos ei tarvitse väsyä raha-asioiden kanssa jatkuvasti.



-Minulla olisi luottamus ihmisiin palannut. Minulla olisi aidosti välittäviä ihmisiä ympärilläni. En tarvitse suurta ystäväjoukkoa tai tiukasti sidoksissa olevaa sukulaisten verkostoa, kunhan olisi tunne siitä että on olemassa oikeudenmukaisia, rehellisiä ja aidosti välittäviä ihmisiä edes jokunen.



--->Tähänkään en näe kovin helppoa tapaa ratkoa asiaa. Sukulaisten kanssa on vaan pelattava heidän peliään tai katkaistava välit. Kumpikaan ei ole hyvä ratkaisu. En jaksa enää toivoa löytäväni oikeita ystäviä. Olen kai jotenkin turtunut ja tympääntynyt ihmisten pahansuopuuteen.



-Minulla olisi mieleinen työ ja tuntisin itseni tarpeelliseksi ja hyväksi työssäni. En kaipaa isoja palkkoja tai hienoja titteleitä. Tällä saralla minulla on ollut rutkasti epäonnea.



Niin...elämä ei ole kenraaliharjoitus. Mietinkö vanhana (jos vanhaksi elän), että miksi annoin virran viedä ja tuulten keikuttaa? Miksi en ottanut ohjia käsiini ja tehnyt elämästäni parempaa?

Tähän vastaus on että en jaksa. Olen liian väsynyt ja turtunut toimiakseni. Tiedän, jotain pitää tehdä että tilanne voi muuttua, mutta mistä kerätä paukut rutistukseen? Ja mistä päästä rutistaa että onnistuisin? Olen liian kauan elänyt niin, että toivon: "muutaman vuoden päästä helpottaa". Ja koskaan ei helpota, epäonnea epäonnen päälle ja muutamia ilkeitä ihmisiä lisäksi ja huonompaan suuntaan vaan menee. Olen palannut alkupisteeseen todella monta kertaa.



ap

Itsekin on olo, että olen tosi "kummajainen". Tämä palstailu paljastaa kylmästi sen tosiasian, että on todella yksinäinen. Tunnekylmä avioliitto on yhtä helvettiä, mutta en jaksa alkaa elämää muuttamaankaan. Siksi jatkan myös henkisesti kuolleena. En voisi luopua lapsistani, edes viikonlopuiksi.

miksi sen pitäisi pilata niiden elämää jotka jaksavat iloita ja elää elämää? Olen iloinen ja jaksan hymyillä niille ihmisille jotka tulevat aidosti minun luokseni, iloiten.

Sekin tekee minusta kummajaisen monen mielessä, että en haluaisi viettää aikaani ystävien kanssa vaikka minulla niitä olisikin. En nauti toisten seurasta, pikemminkin tunnen että toiset ihmiset syövät voimiani. En jostain syystä pysty tuntemaan oloani luontevaksi ja kotoisaksi muiden seurassa.



Muistan yhdet kekkerit, joihin olin saanut kutsun. Tiesin, että ihmiset siellä ovat mukavia ja juhlan luonne rento. Meikkasin, valitsin vaatteet, olin kirjoittanut kortin ja ostanut lahjan. Sitten istuin kotona täysissä tällingeissä enkä mennyt juhliin. Olin itsekin hiukan tyrmistynyt.



ap

Miksi ihmeessä haluan olla ja olenkin muille ystävällinen, avulias, ymmärtäväinen, vaikka en jaksa? Vaikka koen saavani takaisin enemmän pahaa, silti haluan antaa hyvää. Kaipa se kertoo siitä, että pohjimmiltani en ole menettänyt toivoani ja yritän omalla toiminnallani tehdä maailmaa mukamas paremmaksi. Pöh.



ap

luulen että olet liian kiltti,haluat miellyttää muita, näin kävi itsellenikin. Ei hätää, kiltteys on perusluonne, pitää vain oppia sanomaan EI!

Näin mun elämästä häipyivät 50 prossaa epämiellyttävät asiat. Jä muideb´n kanssa taustellaan yhä. Olen nyt käynyt rohkeasti terapiaa kerran viikossa mutta en ole vielä uskaltanut sanoa että minua vaivaa masennus. Toivoa aina siis on.

olen katkaissut välejä sukulaisiinkin.

Ja ihana vanhemmat jotka soittelee joka päivä sekä työpaikka ja kaverit. Lykkyä tykö muillekkin vuonna 2009

Kiltteys on yksi "ongelmani". Ikävä kyllä se on kuitenkin ongelmistani se kaikkein vähäpätöisin. Jos puolet ongelmistani häviäisi sillä että oppisin sanomaan ei, tilanteeni olisi helpommin ratkaistu.



ap

Mä tiiän, Sukulaiset ym. muut. sattaa olla liikaa joulluna, saati sitten kavereiden. olen aika erakoitunut...

Päätin juuri, että teen elämästäni sen minkä haluan sen olevan.En suostu ikinä tuollaiseen paskaelämään.

Minun "pappani" ei todellakkaan "betala". Vanhempani olen viimeksi nähnyt juhannuksena. Työstäni en nauti enää ja siksi opiskelen täysin eri alaa. Kavereita ja oikeita ystäviäkin löytyy... olen ne ANSAINNUT luottamuksella.



Sinä päätät. Minä päätän. Jokainen VOI vaikuttaa elämäänsä.

Taidat olla kuitenkin meistä kahdesta sinä, jolla menee huonommin.



Provoviestit kielivät aika säälittävästä tolasta elämässä, tsemppiä sinulle omien palastesi kasailuun.



ap

En ole tyytyväinen nykyiseen tilanteeseeni (lapsi suht nuorena, mies ei herätä intohimoja kuin negatiivisessa mielessä jne.) mutta jos olisin jättänyt kaiken kokematta ja tekemättä- jaksaisinko elää tänä päivänä yksin?

olis kiva tietää miksi sä aattelet et mun viesti on provo, se ei tosiaankaan oo, ainut mikä pisti silmään, jonka saat anteeksi on se että sanoit että mun elämä olis jotenkin paskaa?