Kamalinta äitiydessä? Kerro niitä negatiivisiakin puolia vauvasta haaveilevalle!

Tämä järkyttävä väsymys on saanut mut unohtamaan, millainen ihminen olen oikeiasti. Olen hermoheikko, lyhytpinnainen ja itkuinen ja suren sitä, että lapset eivät saaneet sitä lempeää ja kärsivällistä äitiä, joka luulin olevani.

Kaikki eivät voi ymmärtää tuota sairaiden lasten kanssa valvomista ja sen aiheuttamaa väsymystä. Kaikki ystävät eivät jaksa odottaa sitä kahta tai kolmea vuotta että oma mielenterveys palautuisi semmoiselle tasolle että jaksaa taas tehdä muutakin kuin hoitaa lapsia ja auttavasti huolehtia omasta terveydestään.

Onneksi ystävistäkin ne timantit jää jäljelle :)

Sillon tulee väkisin mieleen että miksi niitä lapsia sitten silti hommataan..

tiedä mitä on tulossa ;)

Kun yöunet on katkonaisia...äääh! (Sanon minä, kova nukkuja :D )

kun pitää koko ajan käyttäytyä kuin vastuullinen aikuinen. Vaikka olet itse ihan yhtä väsynyt ja pahalla tuulella kuin lapset, et vaan voi lyödä hanskoja tiskiin. Pitää pitää koti pystyssä ja tunnelma hyvänä. Sen yhden kerran kun hellität, kun lapset on jo isoja ja tuntuu että kai tämä kahdeksan vuoden pinnistely jo riittää, seuraa kaaos ja koko perhe riitelee keskenään. Joten takaisin ruotuun: päivittämään perheen kalenteria, varaamaan lääkäreitä, partureita ja elokuvalippuja, suunnittelemaan ruokalistaa, tarkistamaan läksyjä, kuulustelemaan kokeita, varmistamaan että talvikengät mahtuu vielä ja on ehjiä sukkia, kuuntelemaan huolia ja iloja...

Ehkä menettämisen pelko. Mutta sekin on vähän turhaa, pelkäätkö miehen kuolemaa, itsesi vammautumista kun pyöräilet ilman kypärää tai ajat ilman turvavyötä (ja paasaat miten asetettu turvaistuin on turvallisin)?



Odotan neljättäni ja kaikki on alle kouluikäsiä. Tavarat on paikoillaan, lähinnä vaatehuolto tarttee olla toimiva. Jos on yhdet rukkaset, aamulla ne etsitään mytyssä nurkasta niin omassa tekemisessä silloin vähän vikaa! Näin minä sen näen.



Lapset on sairaana, niitä harmittaa ja väsyttää niinkuin kaikkia muitakin ihmisiä. Mutta pienempikin riittää isoon itkuun: lempipaita on pesussa.

Lapsen työ kun on leikkiä, niin onhan se ihan kamalaa jos tarttee leikki lopettaa ja lähteä kotiin tarhasta. ;)



Ei kaiken tartte olla kauniin kiiltävää, se tekee elämän ihanaksi. Arkea pitää vaan sietää. Jos sinua väsyttää lapsen huonosti nukuttu yö, niin on se lapsikin väsynyt ja ärtynyt. Mutta liikaa lukee näitä minä-keskeisiä alotuksia jossa unohtuu se uhmaa kokeva lapsi tunteidensa keskellä. Surullista.



Ei ole tullut vähät unet yllätyksenä. suurin yllätys on se oma voimavara: kun kolme oksentaa ja mies on reissussa niin kummasti jaksaa lohduttaa lapsia ja vaihtaa lakanaa.



Jokanen saa olla väsynyt vaikka yhden lapsen kanssa, huolissaan tavallisesta mahataudista vaikka maailmassa on paljon pahempaakin.

En käsitä miksi asioita lokeroidaan mikä on pahaa tai hyvää. Elämää kaikki.



Lasta en ole menettänyt, keskenmenoa en ole kokenut. Elän parisuhteessa, eka iso suhde.

Ei äitiyttä voi kuvailla. Se on sitä kun saa lapsen, silloin narkkarikin on äiti tai lapselleen huutava tai lastaan satuttava, äiti.



Nyt olen alkanut katsomaan elämää vähitellen myös noiden isovanhempienkin puolelta: miltä tuntuu kun oma lapsi saa lapsen.

ennen lasta sanoin että voi voi kun noilla pienillä lapsillä ei ole huolenhäivää,mutta nyt kun on pieni lapsi niin ennen siitä huolesta ei ollut tietoakaan. nyt huolestuttaa monikin asia,lapsen terveys,jos jotain sattuu.sydän pomppaa kurkkuun yllättävän usein. sitä ei osaa selitää,sen tietää vain toinen äiti,mutta siis sie huoli.jatkuva huoli.

Parisuhteesta sitten riippuu aika moni asia; ex-mieheni kanssa vauva-arki etäännytti meidät pahasti, nyk. miehen kanssa päinvastoin.



Sitten kun lapsi kasvaa, negatiivista löytyy tietysti joka vaiheesta. Laajasti katsottuna se sitovuus, huoli ja vastuu tuntuvat joskus todella ahdistavilta. Useimmiten kuitenkaan ei.



Tasapainottelu lapsen/lasten vaatimusten/tarpeiden/toiveiden ja työn ja parisuhteen hyvinvoinnin ja kodin arkiaskareiden kesken on asia, johon kai kaikki joskus tuskastuvat!

välillä jo melkein toivosta luopuminen. Mikään lasten kanssa ei ole koskaan tuntunut niin pahalta tai rankalta kuin heidän menettämisensä (lapsettomuudesta kärsinyt ymmärtää että lapsettomuus on konkreettista lapsen menettämistä).



Minä saan vielä olla näiden pienten kanssa kotona (esikoinen 4 v), joten en ole kokenut sitä raastavaa huolta, kun lapsi on päivähoidossa tms paikassa jossa hoitaja ei rakasta häntä yhtä paljon kuin minä, mieheni tai mummit. Vain em henkilöiden hoidossa ovat lapseni olleet joten jännitän vielä sitä huolen määrää mikä tulee kun lapset lähtevät kauemmas kotipesästä.



Välillä on todella sumuisia aikoja väsymyksineen, mutta en osaa ajatella sitä kamalana. Se on kuitenkin olut hyvin elämänmakuista verrattuna lapsettomuuden tyhjyyteen ja tuskaan. Vaikeista valvomisen ajoista selviää kun tietää varmasti että se menee ohi toisin kuin lapsettomuus.



Äitiys ei ole kamalaa vaan ihaninta koko maailmassa.

mutta minusta väsymyksen, oman ajan puutteen ym. käytännön juttujen kanssa kyllä pärjää. Pärjää, vaikka itsekin heräsin yhdessä vaiheessa 1,5 vuoden ajan JOKA IKINEN yö tunnin välein.



Oman ja lähipiirini kokemuksen mukaan raskainta äitiydessä on se, että suhde lapseen on suurimmalle osalle äideistä ensimmäinen suhde, jota yksinkertaisesti ei voi laittaa poikki, jos ei huvita, alkaa kyllästyttää, pelottaa tms. Töistä voi irtisanoutua, miehen voi jättää, kaverit voi sulkea elämästä pois, jos siltä tuntuu. Mutta lapsen mukanaan tuoma vastuu on jotain täysin erilaista, ja osa ei tätä musertavaa taakkaa kestää vaan masentuu tajuttuaan, kun se hartaasti odotettu lapsi lopulta on siinä, että tästä ei voi enää perääntyä.

Meillä eletään nyt sitä aikaa ja voin sanoa että pieni lapsi, pienet murheet pitää niin paikkansa! Nyt on huoli siitä että osaa luotsata nämä nuoret kunnialla murkkuiän läpi vastuullisiksi ja kypsiksi aikuisiksi jotka pärjäävät elämässä omillaan.



Huoli ja vastuu ei lopu koskaan.

alle kouluikäistä lasta, ja ylivoimaisesti kamalinta tähän mennessä on ollut viedä lapset hoitoon. Tsempata niitä jäämään päiväkotiin vaikka eivät haluaisi, ja kestää ero lapsista ja huono omatunto vähästä yhteisestä ajasta. Enkä edes vienyt lapsia hoitoon kuin vasta kun kuopus oli 2,5. Jos oltaisi rikkaita, omistautuisin perhe-elämälle, enkä sylkisikään päivätyön suuntaan. Tämä vaikka olen FM ja koulutustani vastaavassa työssä.

koko äitiyteni aikana on ollut se, kun synnytyksen jälkeen lapsi kiidätettiin tehohoitoon. Sen jälkeen mikään ei ole ollut niin kamalaa.



Toki vaikeita aikoja on. Uhmakkuus kohtaukset, jotka on joskus väkivaltaisia. Silloin on itsekin ihan rikki kun ei saa lasta rauhoittumaan. Ainainen pelko, että jotain sattuu. Syyllisyyden tunto kun käy töissä eikä ole aina lapsen kanssa. Kotona ei voi olla rauhassa, jos haluaa omaa aikaa täytyy lähteä jonnekin ( ja siitä tulee lisää syyllisyyttä).



Se aikatauluttaminen ja organisointi on myös aika kamalaa. Aina pitää muistaa päiväkotiin jotain ja auta armias jos jotain unohtuu.

Ihan tarkkaan jos miettii, niin tähän mennessä (lapsi7kk) "kamalinta" on ollut se aika, kun lapsella ei ollut vielä minkään näköistä rytmiä, eikä hän enää nukkunut niin paljon, eikä viihtynyt lattialla/sitterissä.

Päivät meni kantaessa eikä koskaan tiennyt mitä ehtii tehdä milloinkin vai ehtiikö ollenkaan.

Se ei ollu rankkaa mutta henkisesti suht kuluttavaa, kun kaikki todella pyöri sen lapsen ympärillä ja ehdoilla. (Ja juu, tiesin tämän kyllä, ennen kuin lapsen sain, että näin on jossakin vaiheessa)

että vanhemmille helpoin ja paras hoitopaikka olisi sellainen, jossa ei olisi ekstratoimintaa, vaan joustava aamupala-aika sanotaan vaikka kello 7-10 tyyliin muroja ja maitoa tai leipäpalanen (koska esim. puuroahan ei voi pitää tuntikausia valmiina) ja sitten toimintana leikkiä ja ulkoilua lasten varusteista riippuen. Jos ei varusteita, ei ulkoilua. Jos on varusteet ja lapsi sattuu olemaan paikalla, niin pääsee ulos. Muuten leikkimistä ja päiväunet jos lapsi sattuu olemaan siihen aikaan päiväkodissa. Ei retkiä, valokuvausta, ei ylimääräisiä rahankeruita purukumeihin tai retkiin, ei ylimääräisiä naamiaisia tai muita juhlia. Ei vaatteiden nimikointipakkoa, koska ei haittaa, jos menevät sekaisin.

Ihannepäiväkoti?

Milloin on kenelläkin valokuvaus, kenellä taas lämminvuorikumpparit vuotavat, toinen kurarukkanen kateissa, ai niin ja yksi meni retkelle. Nimikoidaan ja metsästetään joka kelille mahdollista tavaraa ja kuskaillaan repussa edestakaisin. Museoreissua varten vitonen, purkkaraha sinne, valokuvaraha tänne, vasu-keskustelu, naamiaisjuhlat... Tuntuu, että lapsilla pitäisi olla täysipäiväinen sihteeri että näistä selviäisi kunnialla.

että älä ihmeessä tee ainakaan toista heti perään, ikäeroksi hyvä esim 2,5v ainakin. Omat muksut 1v2kk ikäerolla, ja kyllä välissä niin pohjalla käyty henkisesti että ei hyvää päivää.



Ykkösen kans helppoa, nautin kotiäitiydestä ja sanoin monille että voisin tehdä tätä loputtomiin. Mutta kun kakkonen syntyi, se valvottikin yöt ja silti piti päivät jaksaa taaperon kanssa.

Sen vaiheen jälkeen alkoi loputon syöttäminen, 8x päivässä, sekä vaipanvaihdot noin 10x päivässä. Nukutukset ja huomionantamiset, nuo kaikki vei kaiken ajan, ei päässy minnekään kun mieskin oli niin ahdistunut kamalasta sähellyksestä mikä valloillaan oli.



Ja sitä organisointia: nyt vaihdetaan vaatteet, sitten ulos, sitten teen ruoan ja syötän lapset, sitten ne menee unille, sillä välin siivoan keittiön ja laitan pyykit pyörimään, aha lapset heräsi, syömistä, vaipanvaihtoa, mahdollista kaupassakäyntiä kiukutteluineen, syömistä, vaipanvaihtoa, iltakiukuttelua, iltapala ja -pesut, nukutus. Ja sitten pyykit koneesta ja kämpän siivous! Bye bye, rentoutuminen.



Ja seksielämä kakkosen jälkeen lopahti totaalisesti. Perheettömät ystäväni korostivat seksin tärkeyttä parisuhteessa ja minä sähisin kuin kissa vastaan että kukaan ei voi pakottaa minua seksiin sen verukkeella että se kuuluu parisuhteeseen. Piste. Nyt jo haluttaakin säännöllisesti.



Mutta tee se yksi vauva, ja pitäydy siinä hyvän aikaa, koska lapsi muuttuu niin paljon ensimmäisten vuosien aikana että siinä jo on hommaa tarpeeksi, saati että toinen lahjetakiainen on tulossa perässä.

Sanotaan että, kyllä se arki helpottuu kun lapset kasvaa = paskapuhetta. Kun kaksi aiempaa probleemaa häipyy, tilalle tulee kaksi lisää, uusia, joiden kanssa taas olet sormi suussa. Mutta sitä se kai on.



Sitä vaan oppii luopumaan ajattelutavasta "Minä" ja tilalle tulee "lapset ja koti". En lähtis ikinä arvostelemaan toisten perheiden kotiasioita, koska tilanteet ja lapset on niin erilaisia.



Mutta en vaihtais tätä, tämä on minun elämää ja olen oppinut saamaan siitä tyydytystä. Kun kerhosta ajelee kotiin auringon laskiessa, radio hiljaa soiden ja huomaan että lapset nukkuu takapenkillä, tulee olo että kyllä meillä menee hyvin ja ollaan onnellisia.

Meillä on loistava päiväkoti ja suhde siihen oikein hyvä. Kiva, että jaksavat keksiä ja tehdä asioita lasten kanssa ja kehittää toimintaansa. Ja ymmärrän oikein hyvin senkin, että ulkoilevat lasten kanssa säässä kuin säässä. Mutta en silti väitä, että olisi helppoa muistaa kaikkea näihin liittyviä asioita tai huolehtia niistä kaiken muun muistamisen ja huolehtimisen lisäksi. Eli kyllä se jatkuva kontrollointi ja muistaminen rasittaa, samoin kuin joskus rasittaa välillä työkin. En täältäkään aio kyllä ottaa lopareita.

että vanhemmille helpoin ja paras hoitopaikka olisi sellainen, jossa ei olisi ekstratoimintaa, vaan joustava aamupala-aika sanotaan vaikka kello 7-10 tyyliin muroja ja maitoa tai leipäpalanen (koska esim. puuroahan ei voi pitää tuntikausia valmiina) ja sitten toimintana leikkiä ja ulkoilua lasten varusteista riippuen. Jos ei varusteita, ei ulkoilua. Jos on varusteet ja lapsi sattuu olemaan paikalla, niin pääsee ulos. Muuten leikkimistä ja päiväunet jos lapsi sattuu olemaan siihen aikaan päiväkodissa. Ei retkiä, valokuvausta, ei ylimääräisiä rahankeruita purukumeihin tai retkiin, ei ylimääräisiä naamiaisia tai muita juhlia. Ei vaatteiden nimikointipakkoa, koska ei haittaa, jos menevät sekaisin. Ihannepäiväkoti?

Milloin on kenelläkin valokuvaus, kenellä taas lämminvuorikumpparit vuotavat, toinen kurarukkanen kateissa, ai niin ja yksi meni retkelle. Nimikoidaan ja metsästetään joka kelille mahdollista tavaraa ja kuskaillaan repussa edestakaisin. Museoreissua varten vitonen, purkkaraha sinne, valokuvaraha tänne, vasu-keskustelu, naamiaisjuhlat... Tuntuu, että lapsilla pitäisi olla täysipäiväinen sihteeri että näistä selviäisi kunnialla.

olet yötä päivää hoitajana omalle (toki rakkaalle) lapsellesi. Vaihdat lapsellesi vaippoja vielä eläkkeellä ollessasikin. Minne tahansa menetkin, niin työnnät mukanasi pyörätuolissa lastasi, jota et ole vuosikymmeniin jaksanut itse nostaa. Olet koko loppuelämäsi omaishoitaja. Omaa elämää ei juuri ole. Tässä roolissa taistelet viikoittain sinulle/lapselle kuuluvista oikeuksista kelan/kunnan tms. kanssa. Kukaan ei sinua koskaan kiitä.