Kamalinta äitiydessä? Kerro niitä negatiivisiakin puolia vauvasta haaveilevalle!

mutta: koko raskausajan olin fyysisesti kipeä. jokainen syömiseni huolestutti, että onko se kiellettyjen listalla. pelotti miten odotus onnistuu, ja miten synnytyksessä käy. sen jälkeen mielessä on alituinen huoli lapsesta. osaanko, jaksanko, teenkö oikein, oikeaan aikaan, oikealla tavalla. joskus jotain jäi huomaamatta, ja minun olisi pitänyt huomata, mutten jaksanut ajatellakaan. kukaan muu ei ole niin vastuussa lapsesta kuin äiti.

sillä on ihan tavallista, etteivät isotkaan lapset nuku hyvin. Itse olen nyt heräillyt monta kertaa öisin viimeisen kuuden vuoden ajan. Lapset myös sairastavat. Todennäköisesti oksennustauti iskee yöllä juuri kun sinulla on seuraavana päivänä töissä jotain tosi tärkeää. Töissäkäymisen ja vanhemmuuden yhdistäminen on todella hankalaa. Sitä eivät lapsettomat voi ymmärtää. Väsymysksen ja sairastelujen lisäksi se jatkuva huoli on raastavaa.

keskeyttää, ja parisuhde nuukahtaa totaalisesti. Usein tulee ero.

(Jos oikeasti haluat lapsia, älä lue tätä. Tai toki voi olla, ettet lapsettomana saa tästä kiinni, etkä voi kuvitella edes murto-osaa siitä mitä tarkoitan...)



Mut hirveintä on rakkaus. Miten voikin niin paljon ja koko ajan ja alituiseen pelätä toisen puolesta ja olla huolissaan ja haluta suojella ja kun tietää, ettei voi... Joka sekunti koko loppuikää kun vaan ei voi. Joka päivä, ku lapset lähtee kouluun ja eskariin, sydäntä puristaa, kun tekis mieli mukaan tasoittamaan tietä ja katsomaan, ettei kukaan kiusaa ja että lapsi saa itsensä ymmärretyksi ja ettei kukaan tahallaan loukkaa tai pahoita mieltä. Eikä vahingossakaan.



IKINÄ en olis uskaltanut hankkia lapsia, jos olisin tiennyt, kuinka paljon voin pelätä. Eikä riitä, että pelkää lapsille tapahtuvan jotain, vaan itselleen myös -ja miten lapsille sitten käy? Ihan hirveää.

Vauva on vasta kuukausien ikäinen, mutta tähän mennessä olen todellakin etsimällä etsinyt sitä autuutta ja ihanuutta... Raskausajan olin oikeasti KIPEÄ! Jatkuvasti huippasi, oksetti ja jotakin paikkaa särki. Synnytys... Sattui! Vieläkin voi tulla joskus sellainen tyhjä ja kuvottava olo, kun tulee se kipu mieleen. Ei mitään ihanaa synnytyksessä.

Nyt vauvan synnyttyä: rintoja pakottaa, väsyttää, väsyttää, meinaa itsekin vain itkeä, kun vauva ei millään hiljene, minnekään ei pääse, ei minnekään. Ja jos julkisesti nämäkin asiat toteaisin, niin tulisi vain halveksuntaa ja ylenkatsetta tyyliin itsehän tuota halusit, kyllä sitä vaan pitää selviytyä. No kyllä aion selviytyä, mutta ihan turha väittää, että lapsi tuo vain iloa! Ei tuo!

ehdottomasti kamalinta on ollut lapsen "tekeminen." Kaikille se ei ole niin vaikeaa mitä meillä on ollut. 10v lapsettomuutta ja useita keskenmenoja, km myös myöhäisillä viikoilla. Kaikki sen aiheuttama tuska ja epätoivo on ollut raskasta.



Onneksi yksi lapsi on. "Kamalintaa" lapsen kanssa on huoli lapsesta ettei hänelle satu mitään ikävää.

Väestöliitto julkaisi vuosi pari sitten sellaisen kirjan, jonka nimi on Äitiyden kielletyt tunteet. Monilla äideillä jossain elämänvaiheessa tulee tosi rankkojakin negatiivisia tunteita omaa lasta kohtaan. Ne voivat liittyä vauva-aikaan ja jatkuvaan väsymykseen tai sitten vaikka nuoren murrosikäkapinointiin.



Pointti on se, että useimmat kokevat myös negatiivisiä tunteita, mutta ne tuntuvat pahoilta,koska äideillä ei "saisi" sellaisia olla ja sen takia tulee vielä syyllisyys päälle.



Mulle sanoi aikanaan kokenut kätilö, että on ihan normaalia väsymyksessä tuntea jopa vihaa omaa lasta kohtaan, sen sijaan ei ole normaalia toimia vihamielisesti.

oli se miten kiinni siinä vauvassa oli. Vaikka itse tahdoin imettää mahdollisimman pitkään ja toivoin onnistunutta imetystä. Oli kuitenkin raastavaa kun piti jatkuvasti miettiä minkä aikaa voi nyt esim olla hengähdyslenkillä ulkona yksin ennenkuin vauva taas vaatii maitoa. Jatkuvasti oli se vauva sylissä. Kakkonen olikin ja on vaikeampi. Vuoden valvotti. Milloin oli nukahtamisvaikeuksia, huusi joka ilta pitkään kun uni ei tahtonut tulla. Kun alkoi nukahtaa hyvin, alkoi herätä ihan yhtäkkiä keskellä yötä karjumaan parhaillaan kahdeksi tunniksi. Ihan raastavaa suoraa huutoa, johon ei auttanut yhtään mikään. Oli kammottavaa yrittää rauhoittaa vauvaa kun tiesi ettei mikään auta. Siinä tietää joka ilta että on turha mennä nukkumaan kun pian alkaa suora huuto taas ja saa koittaa olla skarppina, hermostumatta vaikka miten itseä väsyttäisi. Ja taas päivät painaa väsyneenä kahden kanssa. Jotenkin yllätyksenä tuli sekin että vanhempi lopetti päiväunet jo ennen 2vuoden ikää. Kaikki kun hokivat että lepää silloin kun lapsetkin päivällä nukkuu... Entä kun toinen ei nukkunut ja piti koko päivä vaan jaksaa ja vielä yötkin.



Muuta kamalankamalaa ei mieleen tule.

Kaikki tekeminen tuntuu keskittyvän vauvan tarpeiden tyydyttämiseen ja myöhemmin kaikki huomio pitää kohdistaa taaperoon, leikki-ikäiseen eskarilaiseen...



Vessaan ei pääse ilman, että lapsi raapii oven takana, ei voi syödä rauhassa, tehdä ylipäänsä yhtään mitään, mikä ei jotenkin liity lapseen. Tuntuu siltä, kuin oma persoona olisi kadonnut jonnekin äitiyden syövereihin. Hienoa on, kun pääsee lähtemään johonkin yksin ja voi syödä ja juoda kahvit ihan rauhassa kiirehtimättä.



Myönnän, etten nauti vauva-ajasta pätkääkään. Rakastan lapsiani, mutten ole kovinkaan äidillinen. Olen helpottunut, kun nuorempi oppii puhumaan ja osaa kertoa, mitä haluaa. Nyt olen ihan tutkalla ja yritän rauhoittaa lapsen vaihtamalla kuivan vaipan, työntämällä tissin suuhun ja jos sekään ei auta, kanniskelemalla ja keinuttelemalla. Jos mikään näistä ei lasta rauhoita, on melkein paniikin paikka.



Mutta. Ovat ne silti niin ihania.

En tiedä mikä on pahinta, mutta tässä muutama rankka puoli.



Ei ole enää vapaa. Kaikki meneminen vaatii erikoisjärjestelyjä. Joku haluaa sinusta jotain koko ajan. Tosin tämä alkoi painaa toden teolla vasta toisen lapsen jälkeen.



Elämä on yhtä raahaamista, lapsen, vaunujen, yhä isompien ruokakassien jne.



Huuto rasittaa. Työelämässä kukaan ei karju, jos et ehdi tehdä jotain juuri sillä sekunnilla kun sitä pyydetään. Lapsilla ei sen sijaan ole oikeudentajua eikä mikään työaikalaki suojaa kotiäitiä.



Rakkaus sattuu. Kärsit kaikki lapsen tuskat pikkukolhuista koulukiusaamiseen ihan kuin ne kohdistuisivat sinuun itseesi (paitsi pahempina tietysti).

on vähän vahva ilmaisu. Mutta se huoli omasta lapsesta herkistää jotenkin lopullisesti. Useat jutut ovat ohimeneviä, kuuluvat vauva- ja taaperovuosiin ja menevät nopeasti ohi. Mutta huoli jää ikuiseksi.



Uuden elämän myötä kuoleman pelko muuttuu jotenkin aivan erilaiseksi.



Ehkä eniten kamppailen sen kanssa, miten biologista kaikki on. Ilman lasta voi musta-valkoisesti ajatella, että naiset ja miehet pystyvät ihan samoihin asioihin työelämässä. Varmasti totta. Mutta äidit eivät pysty. Itse en ainakaan edes halua pystyä samaan kuin lapsettomat työtoverit. Työ on todella tärkeää, mutta ei mitään verrattuna lapsiini.



Lohdutukseksi kuitenkin, että sitten kun lapset kuitenkin nopeasti kasvavat, ovat äidit ihan varmasti superhyviä organisoimaan ja johtamaan. Tottuneet joustamaan, ennakoimaan, kuuntelemaan ja silti pitämään oman päänsä.

se loputon ja ikuinen huoli lapsista.



Jatkuvasti takaraivossa piilee se pelko, että joku päivä lapselle voi sattua jotain. Pelko siitä, että lapsi voi sairastua, joutua onnettomuuteen, kiusatuksi tms. Vauva aikana jo sen saa tuntea, kun herää, ja on pakko tarkistaa, että vauva varmasti hengittää..



Ja yksi asia ylitse muiden, kuten joku muukin jo sanoi, se, että on altistanut itsensä sille kauheimmalle tunteelle jonka maa päällään kantaa (ainakin minun näkökulmastani), että menettää lapsensa. En voi, enkä halua kuvitella sitä tuskaa mikä siitä seuraisi jos menettäisin lapsen/lapseni, mutta jo ajatus siitä, että äitinä sekin kamalin tuska voi joku päivä olla edessä, on tottapuhuen välillä hyvin ahdistavaa.



Tietysti arjessa vältän ajattelemasta mitään noista, mutta aina se huoli ja pelko siellä takaraivossa on.



Onhan sitä tietysti kaikkea muutakin pientä, väsymystä, oman ajan puutetta, loputtomiin riiteleviä sisaruksia jne..mutta ne on pientä. Vauvat on ihania, ja mikään ei voita sitä tunnetta, kun ihanan tuoksuinen pieni, ja täydellinen paketti imee rintaa ja nukahtaa sitten onnelliseen uneen. Minä voisin nuuhkia nukkuvaa vauvaa loputtomiin. Ja vielä niitä lapsia pitää käydä hellimässä heidän nukkuessaankin, vaikka ovat jo paljon isompiakin.



Kaiken kaikkiaan, sanoisin, että lapseni ovat elämäni tärkein asia, enkä voisi kuvitella elämää ilman lapsia :)

Milloin on kenelläkin valokuvaus, kenellä taas lämminvuorikumpparit vuotavat, toinen kurarukkanen kateissa, ai niin ja yksi meni retkelle. Nimikoidaan ja metsästetään joka kelille mahdollista tavaraa ja kuskaillaan repussa edestakaisin. Museoreissua varten vitonen, purkkaraha sinne, valokuvaraha tänne, vasu-keskustelu, naamiaisjuhlat... Tuntuu, että lapsilla pitäisi olla täysipäiväinen sihteeri että näistä selviäisi kunnialla.

vaatimuksineen. Varautumaan siihen että sää saattaa muuttua päivän aikana mihin suuntaan vain, lasten muu vaatetustarve saattaa vaihdella sen mukaan mitä kulloinkin tekevät, aina on jotain poikkeuksia sääntöihin ja joka jumalan sukka pitää olla nimikoitu tai tulee huutia. On myös tosi tarkkaa mihin mennessä pitää viedä lapset jotta saavat vielä aamupalaa, ja ylipäänsä vaatii paljon säätöä että lasten hoitopäivä saadaan omien työvaatimusten, työmatkojen ja kaiken keskellä pidettyä max. 8-tuntisena. Ja sitten kun itse luulee selvinneensä juuri ja juuri, jätettyään oman lounaansa ja viimeisen vessakäyntinsä väliin ehtiäkseen hakemaan lapset ajoissa, siellä on vastassa närkästynyt hoitaja joka huomauttaa että nyt oli kyllä ihan vääränlaiset vaatteet tänään päällä ja ensin oli liian kuuma päiväunilla, sitten liian hienoa päällä askarrellessa, sitten ei tarpeeksi hienoa kun oli valokuvaus ja lopulta sitten liian vähän sadesuojaa puistossa, ja että toisessa rukkasessakaan ei lukenut nimeä, ja kyllähän sinä nyt tajuat että täällä on niin paljon pinkkejä rukkasia ettei tällainen peli vetele... Ymmärrän sinänsä päivähoitohenkilökunnan pointin, mutta joka tapauksessa - oma kokemukseni on että äitiydessä kamalinta on päivähoitorumba.

Nyt vauvan synnyttyä: rintoja pakottaa, väsyttää, väsyttää, meinaa itsekin vain itkeä, kun vauva ei millään hiljene, minnekään ei pääse, ei minnekään. Ja jos julkisesti nämäkin asiat toteaisin, niin tulisi vain halveksuntaa ja ylenkatsetta tyyliin itsehän tuota halusit, kyllä sitä vaan pitää selviytyä.

Tämä on kuin mun suusta...

Välillä niiiin pohjaton väsymys ja silti vaan jaksettava. Itku siinä tulee...

meillä tosin lapset vasta 1v ja 2,5v eli paljon on vielä edessä asioita,joita ei olla vielä koettu. Mutta meillä molemmat lapset olleet todella surkeita nukkujia ja edelleen siis herätään 2-5 kertaa joka yö,jompikumpi tai molemmat. Ei hajuakaan koska sitä saisi nukkua edes yhden kokonaisen yön. Oikeasti stressaan öistä niin paljon, että välillä ei tee mieli mennä nukkumaan kun tietää joutuvansa nousemaan heti kun on saanut hyvän asennon tai unen päästä kiinni.



Muuten kaikki on ollut aika mukavaa,itse jaksan päivät oikein hyvin vaikka olisi uhmakohtauksia ja molemmat roikkuisi pahantuulisina sylissä. Mutta yöt on vaikeita!

En vain tiennyt, että saisin 2 vaikeasti allergista. Ekan kanssa valvottiin vuosi ja sitten lapsi parani, elämä helpottui ja tuli haave uudesta vauvasta- kaikki vakuutteli että toinen on aina helpompi ja itsekin jo uskoin siihen ja ajattelin että esikoisen kanssa olen varautunut pahimpaan. En ollut. Tuli vieläkin allergisempi lapsi, jolle ei sopinut juuri mikään ruoka. Ja nyt olen jaksamiseni äärirajoilla. Olen valvonut toisen lapsen takia jo kolme vuotta. Pisin unipätkä 2 tuntia ja nukkumaan meno tuntuu kamalalta. Odotan, että olisi jo aamu, kun en kuitenkaan saa nukkua. Tämä järkyttävä väsymys on saanut mut unohtamaan, millainen ihminen olen oikeiasti. Olen hermoheikko, lyhytpinnainen ja itkuinen ja suren sitä, että lapset eivät saaneet sitä lempeää ja kärsivällistä äitiä, joka luulin olevani. Lasten myötä olen kohdannut syvimmät raivontunteet ja vihan, kun illasta toiseen hytkyttelin vauvaa, kipuista, piereskelevää ja aina epätyytyväistä. Raskaimpina väsymyksen hetkinä toivoin, että vauva yöllä hiljaa kuolisi, kun tuntui, etten jaksa enää. Vauvan syntymä murskasi kaikki onnelliset raskausajan haaveeni.



Nyt meillä on kaksi leikki-ikäistä. Nautin heidän seurastaan ja rakastan niin, että sydämeen sattuu. Elämä heidän kanssaan olisi niin ihanaa, ellen olisi niin kamalan väsynyt, jos vain saisin nukkua, jos vain lapseni paranisi, saisi syödä normaalisti ja nukkuisi.. Tämä kamala unettomuus on vaikuttanut kaikkeen, lapsiin, parisuhteeseen..se vainoaa mua kaikkialla ja toivon vaan, että joskus vielä tämä painajainen on takana. Silti olen niin kiitollinen ja onnellinen pikkuisistani, rakkaimmistani, en voisi elää ilman heitä..

isot lapset isot huolet. Lasten sairaudet, vaikka lapsi syntyy terveenä, mitä tahansa voi tulla joskus. Huoli lapsesta, kuinka lapsi selviää, kun itse ei voi olla enää aina vieressä huolehtimassa. Kuinka saada lapsi tekemään hyviä valintoja, pysymään erossa vaikeuksista jne. Kuinka antaa aikaa tasavertaisesti lapsille silloin, kun lapset ovat hyvin eri-ikäisiä. Syyllisyys ja huoli, siinä ehkä suurimmat.

Tämmöseen ketjuun tulee paljon enemmän ja pidempiä vastauksia kuin sellaisiin missä kysytään äitiyden hyviä puolia. Joskus tuntuu ettei äitiydestä ole lupa sanoa mitään positiivista, ettei vaan kuviteltaisi sen olevan helppoa ja mielekästä ja rikastuttavaa ja antoisaa.Pitäisi vaan valittaa miten rankkaa on, ja saada kollektiivinen marttyyrikruunu siitä kun pikkulasten vanhemmat on NIIN tiukilla. Sillon tulee väkisin mieleen että miksi niitä lapsia sitten silti hommataan..

ruotuun saattaminen jne. MUTTA mikään noista ei ole mitään sen onnen ja rakkauden rinnalla mitä oma lapsi tuottaa!!

Veikkaan, että aika moni ei tuo näitä asioita esiin oikeassa elämässä vaan täytyy pitää äitimyyttiä yllä. Eri asia on purkaa tunteitaan nimettömänä keskustelupalstalla. Hyvä, että jossain saa oikeasti purkaa omia tunteitaan ja saada vertaistukea.

Tämmöseen ketjuun tulee paljon enemmän ja pidempiä vastauksia kuin sellaisiin missä kysytään äitiyden hyviä puolia. Joskus tuntuu ettei äitiydestä ole lupa sanoa mitään positiivista, ettei vaan kuviteltaisi sen olevan helppoa ja mielekästä ja rikastuttavaa ja antoisaa.Pitäisi vaan valittaa miten rankkaa on, ja saada kollektiivinen marttyyrikruunu siitä kun pikkulasten vanhemmat on NIIN tiukilla. Sillon tulee väkisin mieleen että miksi niitä lapsia sitten silti hommataan..