Kamalinta äitiydessä? Kerro niitä negatiivisiakin puolia vauvasta haaveilevalle!

turhan voimakas sana äitiyteen liitettäväksi :-)



Raastavaa on tietysti se huoli omasta lapsestaan. Se huoli alkaa jo odotusaikana ja jatkuu hautaani saakka.



Väsymys on tietysti rankkaa, mutta aika hyvin sitä joidenkin hormoonien avulla vauvavuoden sinnittelee. Uskomatonta, miten vauvan hymyt ja muut pienet asiat saa jaksamaan.



Uhmat ja murrosiät ovat tietysti oma lukunsa, mutta kyllä sitä vanhempi kasvaa lapsen mukana! En olisi ennen lapsia uskonut, että minustakin näin vastuullinen ja "kypsä" äiti tulee :-)



Kyllä nämä lapset ovat ihania!



Terkuin äiti, jolla yksi helppo ja toinen tosi vaikea lapsi :)

Otan vaikka 14 uhmaikäistä hoitoon, jos saan nukkua 8 h putkeen...



Oma vauva on kyllä muuten ihana. Voisin vaan haistella tätä kolmosta kaiket päivät. Oikeestaan tekis mieli haukata siitä palanen, tuoksuu niiiiiin ihanalle... : o

Mutta pieniä notkahduksia voi kyllä tulla valvovan ja huutavan vauvan myötä. Kaikkein karmeinta minusta oli juurikin se älytön väsymys kun ei saa nukkua riittävästi. Ja siitä sitten seurasi meillä itkua ja hammastenkiristystä ja kiukuttelua ja huutamista ja riitelyä jne.

enää ole, ellei sitä oikeasti järjestä. Kuvittele oikeasti-ei omaa aikaa...huh. Ennen äidiksi tulemista ihmittelin yhden nuoren äidin sanomista, kun kertoi, että oi ihanaa, että mulla on tänään 1,5 tuntia vapaa aikaa, pääsen salille, kun mies hoitaa lapsen. Niin, ajattelin itsekseni, että eihän tuo 1,5 ole mitään, miksi tämä äiti jaksaa innostua siitä niin plajon. Ja nyt sen ymmärrän, että jopa yksi tunti IHAN OMAA aikaa on jo aika luksusta.

Ja jos ei hoitoapua satu saamaan on vaan itse jaksettava ja jaksettava.

Ja raskaana oleva nainen odottaa 9 kk, äiti koko elämänsä.

Mitäkö? Unta ainakin... että ne kasvaisivat vähän ja järkiintyisivät/oppisivat jonkin uuden tempun... että ne tulisvat ajoissa kotiin... että seksielämä palaisi, että olisi oma rauha... että ne lapset aikanaan tulisvat kotiinkin käymään...



Kahden ADHD-uhmiksen äiti.

Kotona ollessa syyllisyys siitä, ettei käy töissä, töissä ollessa syyllisyys, ettet ole kotona. Itse poden huonoa omatuntoa kuntosalikäynneistä, jumpasta, kauppareissuista, kirjastokäynneistä, ystävien kanssa illanistumisesta...



Eli vaikka tietää tarvitsevansa omaa aikaa ja sitä, että tekee joitakin asioita ihan itsensä vuoksi, on vaikea silti ihan puhtaalla omallatunnolla istua tyttöjen kanssa siiderillä.



Niin ja mun "vauva" on viisivuotias ja isä kyllä ihan mielellään viettää lapsen kanssa aikaa kaksin, saan silti syyllisyydentunteen aikaan ihan typeristäkin asioista. Mm. jos lähetän isän ja lapsen vaikka kalastamaan ja jään kotiin siivoamaan, poden huonoa omatuntoa siitäkin... :)

Oma vauvani nukkui aina oikein hyvin, parisuhde vaan parani lapsen myötä ja elämä on ihanaa. Oma lapsi on niin rakas, että joskus iltaisinkin pitää vielä hiippailla pinnasängyn viereen ihmettelemään, että onko mulle oikeasti suotu tällainen onni kuin oma lapsi. Siinä tulee ihan tippa linssiin kun katselee lapsen pieniä sormia ja hentoa, kihartuvaa tukkaa. Ehkä tää vielä tästä muuttuu, ja voin löytää tästä jotain kamalaakin, mut nyt en keksi mitään sellaista. :)



Vaikeaa on todellakin huoli lapsesta, vaikka omani onkin ollut terve. Vaikeinta tähän mennessä on kuitenkin se, että omasta persoonasta löytyykin yhtäkkiä yhtä ja toista, jota korrektissa aikuiselämässä ei ole huomannut. En aina olekaan kärsivällinen ja lempeä äiti. Ei ole helppoa tunnustaa omia heikkouksiaan.

vaatimuksineen. Varautumaan siihen että sää saattaa muuttua päivän aikana mihin suuntaan vain, lasten muu vaatetustarve saattaa vaihdella sen mukaan mitä kulloinkin tekevät, aina on jotain poikkeuksia sääntöihin ja joka jumalan sukka pitää olla nimikoitu tai tulee huutia.



On myös tosi tarkkaa mihin mennessä pitää viedä lapset jotta saavat vielä aamupalaa, ja ylipäänsä vaatii paljon säätöä että lasten hoitopäivä saadaan omien työvaatimusten, työmatkojen ja kaiken keskellä pidettyä max. 8-tuntisena. Ja sitten kun itse luulee selvinneensä juuri ja juuri, jätettyään oman lounaansa ja viimeisen vessakäyntinsä väliin ehtiäkseen hakemaan lapset ajoissa, siellä on vastassa närkästynyt hoitaja joka huomauttaa että nyt oli kyllä ihan vääränlaiset vaatteet tänään päällä ja ensin oli liian kuuma päiväunilla, sitten liian hienoa päällä askarrellessa, sitten ei tarpeeksi hienoa kun oli valokuvaus ja lopulta sitten liian vähän sadesuojaa puistossa, ja että toisessa rukkasessakaan ei lukenut nimeä, ja kyllähän sinä nyt tajuat että täällä on niin paljon pinkkejä rukkasia ettei tällainen peli vetele...



Ymmärrän sinänsä päivähoitohenkilökunnan pointin, mutta joka tapauksessa - oma kokemukseni on että äitiydessä kamalinta on päivähoitorumba.

ellei lapsi ole jotenkin sairas. Ehkä just se huoli ja oman ajan puute on ollut raskainta. Henkinen jaksaminen.

Milloin on kenelläkin valokuvaus, kenellä taas lämminvuorikumpparit vuotavat, toinen kurarukkanen kateissa, ai niin ja yksi meni retkelle. Nimikoidaan ja metsästetään joka kelille mahdollista tavaraa ja kuskaillaan repussa edestakaisin. Museoreissua varten vitonen, purkkaraha sinne, valokuvaraha tänne, vasu-keskustelu, naamiaisjuhlat... Tuntuu, että lapsilla pitäisi olla täysipäiväinen sihteeri että näistä selviäisi kunnialla.

vaatimuksineen. Varautumaan siihen että sää saattaa muuttua päivän aikana mihin suuntaan vain, lasten muu vaatetustarve saattaa vaihdella sen mukaan mitä kulloinkin tekevät, aina on jotain poikkeuksia sääntöihin ja joka jumalan sukka pitää olla nimikoitu tai tulee huutia.

On myös tosi tarkkaa mihin mennessä pitää viedä lapset jotta saavat vielä aamupalaa, ja ylipäänsä vaatii paljon säätöä että lasten hoitopäivä saadaan omien työvaatimusten, työmatkojen ja kaiken keskellä pidettyä max. 8-tuntisena. Ja sitten kun itse luulee selvinneensä juuri ja juuri, jätettyään oman lounaansa ja viimeisen vessakäyntinsä väliin ehtiäkseen hakemaan lapset ajoissa, siellä on vastassa närkästynyt hoitaja joka huomauttaa että nyt oli kyllä ihan vääränlaiset vaatteet tänään päällä ja ensin oli liian kuuma päiväunilla, sitten liian hienoa päällä askarrellessa, sitten ei tarpeeksi hienoa kun oli valokuvaus ja lopulta sitten liian vähän sadesuojaa puistossa, ja että toisessa rukkasessakaan ei lukenut nimeä, ja kyllähän sinä nyt tajuat että täällä on niin paljon pinkkejä rukkasia ettei tällainen peli vetele...

Ymmärrän sinänsä päivähoitohenkilökunnan pointin, mutta joka tapauksessa - oma kokemukseni on että äitiydessä kamalinta on päivähoitorumba.

Tavallaan liittyy myös tuohon jatkuvaan taustalla kytevään huoleen.



Joskus se pahin tuska voi realisoitua, jos oma lapsi sairastuu, loukkaantuu, vammautuu ehkä jopa kuolee. Ajatuskin sellaisesta saa kaiken sen, mitä on pelännyt lapsettomana, tuntumaan mitättömältä.

lukuunottamatta tuntenut erityistä väsymystä. Okei, joskus on ollut poikki valvotun (lapsi sairas) yön jälkeen töissä, mutta ei mitään mahdotonta. On ollut tyytyväinen ja helppo lapsi, joka vastasyntyneenä nukkui 5 tuntiakin yöllä putkeen, tankkasi nopeasti ruuan ja nukahti tissi suussa taas muutamaksi tunniksi.



Raskainta on kuitenkin tämä palvelu. Aina täytyy nostaa takapuoli sohvalta ja hakea jotain tai lohduttaa, kun lapsen jalka kolisee johonkin tai nykyään käydä pyyhkimässä jne. Lisäksi lapsi tarvii seuraa. Pitäisi leikkiä, pelata jne. Aina ei jaksaisi.

samaa olen ajatellut. Kun on monta lasta, tuntuu välillä pää hajoavan kaiken muistettavan keskellä.

Eniten lasten myötä on ahdistanut se huoli mitä joutuu kantamaan loppuelämänsä. Ja aina on pelko olemassa että lapsille sattuu jotakin, mihin ei itse voi vaikuttaa.

Milloin on kenelläkin valokuvaus, kenellä taas lämminvuorikumpparit vuotavat, toinen kurarukkanen kateissa, ai niin ja yksi meni retkelle. Nimikoidaan ja metsästetään joka kelille mahdollista tavaraa ja kuskaillaan repussa edestakaisin. Museoreissua varten vitonen, purkkaraha sinne, valokuvaraha tänne, vasu-keskustelu, naamiaisjuhlat... Tuntuu, että lapsilla pitäisi olla täysipäiväinen sihteeri että näistä selviäisi kunnialla.

Vauva on sinusta täysin riippuvainen, jos imetät eikä huoli pulloa. Tuntui ihan kamalalta kun ajatteli, että tässä sitä nyt ollaan kun lapsi huusi kuin syötävä, jos ei ollut äitin sylissä. Onneksi tätä kesti vaan sen pari kuukautta, mutta silloin se tuntuu tosi pitkältä ajalta! Vuoden vanha jo pärjää toistenkin hoidettavana paremmin.

ei vaadi paljoa vaan kaiken. Itsestään on annettava 110 % silloin, jos isä ei ole kotona. Ja jos et anna, sitä kyllä vaaditaan huutaen. Äitii äitiii, kuuluu 150 desibelin voimalla ja asia on tyyliin "kynä tippui lattialle". Päivän aikana ei pysty ajattelmaan omia ajatuksia, kaikki huomio menee siihen, mitä tapahtuu nyt tai seuraavaksi tai 3 tunnin päästä. Että kun tullaan ulkoa on ruoka valmiina jne. Toki tämä on täysin normaalia ja kuuluu asiaan, mutta kyllä se osittain yllätti, että kuinka paljon se joinain päivinä rasittaa ja ottaa pattiin. Tekis mieli huutaa että "jättäkää mut rauhaan!".



Ja vaikka kuinka suunnittelee kaiken valmiiksi ja homma toimii, niin silti koko ajan on organisoitava jotain. Päiväuniaika on luxusta (niin kauan kuin sitä riittää..)



(Vain) kahden lapsen kotiäiti

raskainta on jatkuva huoli ja ajoittainen syyllisyyden tunne.



Mutta silti: mielummin otan tämän huolen kuin olisin ollut saamatta lapsia.

tapaturma, koulukiusaaminen jne.

Mitään ei voi koskaan ennakoida.



Omalla kohdallani kävi niin, että mies ei kestänytkään vastuuta, vaikka olikin se, joka halusi lapsen. Tukiverkkojen piti olla kunnossa, niin sukulaisten kuin kavereiden, kummien jne osalta. Totuus oli se, että menin taksilla synnytyssairaalaan, koska kukaan ei ehtinyt kuskaamaan. Siitä olisi jo voinut huomata, että tukiverkkoja ei todella ole...



No, vauva itki ensimmäiset kaksi vuotta lähes taukoamatta yötä päivää. Olin kotona, en jaksanut enkä lopulta edes uskaltanut lähteä ulos. Kaupassa kävin, kun korvikkeet ja leipä loppuivat. Rahaakaan ei yksinhuoltajalla liiemmälti ollut, joten gourmet-ruokalajit sai unohtaa - saati, että niitä olisi ollut aikaa tehdä.



Vuoden iässä alkoivat kauheat raivarit. Nukkumattomuuteen yhdistettynä jotain aivan kauheaa. Kävin ensimmäistä kertaa yksin kaupassa lapsen ollessa lähes 3v, samoissa ikäluokissa taisi olla, kun kävin ensimmäistä kertaa muutenkaan missään - maksettuani lapsenvahdin.



Tätä tietenkin vielä varjostaa se, että pelkään kamalasti, että mitä jos minulle käy jotain. Kuka tuosta lapsesta sitten huolehtii? Välillä myös töiden takia on kamala pelko, että jos saan vaikka kenkää siksi, että sairastellaan paljon lapsen kanssa. Kokoajan on huono omatunto, ettei ehkä ole niin hyvä äiti lapselle, kuin mitä pitäisi olla. Jo niin rahallisesti kuin emotionaalisestikin. Isä pesi tietenkin kätensä koko jutusta, ei ole koskaan lasta nähnyt.



Onhan noita... Pahinta ehkä kuitenkin yksinäisyys ja väsymys.

Ekan vuoden aikana ei pissallakaan saanut käydä rauhassa kun muksu roikkui jalassa tai vaihtoehtoisesti itki oven takana. Nyt saa sentään hoitaa vessahommat (yleensä) rauhassa, mutta n. kerran viidessä minuutissa kuulu joku näistä

-Äiti kato...

-Äiti nyt sun pitää sanoa/tehdä...

-Äiti mul on nälkä

-Äiti mä haluun...

-Äiti mä en löydä...

-Äiti auta mua...

-Äiti, tuu pyyhkiin!

-Äiti sitä, äiti tätä, äiti tota...



Onhan se kiva olla tarpeellinen mutta kyllä vähempikin usein riittäis ;)