Ovatko miehet yleensäkin kyvyttömiä ottamaan tunteita vastaan eli vastaamaan niihin?

Oma mieheni on empaattinen ja herkkä tunnistamaan tunteita.



Kuinka kauan olit miehesi kanssa ennen naimisiinmenoa? Etkö huomannut mainitsemiasi piirteitä aikaisemmin?

Muista kuitenkin, että syyllistyminen on oma valintasi, eli koita olla syyllistymättä.

Yleisesti ottaen. Miehet eivät ole minusta sen huonompia ilmaisemaan tai ottamaan vastaan tunteita kuin naiset. He tekevät sen omalla tavallaan ja se ei tietenkään ole naisten tapa. Kuitenkin meidän kulttuurissa naisten tapa näyttää olevan ainoa hyväksytty tapa ilmaista tunteita - puhuminen, avautuminen, halailu jne. Jos/ kun mies ei ilmaise tunteitaan noin, sanotaan, ettei hän osaa ilmaista tunteita tai että hänellä ei ole tunteita.

Pitää vain opetella kuuntelemaan ja erottamaan miehen tapaa ilmaista tunteitaan. Vaikeaa, vaikeaa ...

Tsemppiä, ap.

kiitos vastauksista. Olin useamman vuoden ja kyllähän minä tämän tiedostin jo ennen kuin mentiin naimisiin... olen yrittänyt ymmärtää miestäni, mutta se on vaikeaa...minulla lienee voimakas tarve tulla hyväksytyksi ja se ei tässä kylmässä liitossa täyty. Joskus näen miehen silmistä, että siellä päässä on rakkautta ja tuskaakin, mutta kun se ei kanavoidu ulos ollenkaan tai hyvin vähän.



Mutta mutta, ehkä jossain toisessa suhteessa olisi sitten muita harmeja...



Juuri nyt vaan tuntuu tosi kurjalta, kun odotan jatkotutkimuksia mystisten oireiden vuoksi. Enkä aio "ruinata" mieheltä myötätuntoa...ehkä soitan äidille:-)



-ap

kiitos vastauksista. Olin useamman vuoden ja kyllähän minä tämän tiedostin jo ennen kuin mentiin naimisiin...

MIKSI IHMEESSÄ menit naimisiin tuollaisen miehen kanssa, jos tiedotit ongelman jo ennen naimisiinmenoa? Taidat olla itse hiukan hölmö, anteeksi vain.

Toista ihmistä ei voi muuttaa. Nyt sun täytyy siis muuttaa itseäsi ja omaa suhtautumistapaasi.

kakkonen

sillä vaimoni on yleisesti ajatellen varmasti minua empaattisempi ja tunne huomioivampi tai jotain.



Tästäkin huomimatta koen itse jäävän parisuhteesa yksi, koska vaimo ei osaa tulkita minun tunteitani.



Voi siis ollakin, että olenkni vaimoani tunnerikkaampi ja tunteikkaampi ja vastaanottavaisempi.



Arvaan kuitenkin, että jos joku ulkopuoline tarkastelee mietä muutaman päivän, nin vastaus on selvä. Vaimoni on hyvä ihminen, huomioi muut, on ystävällinen ja avulias ja huomioi tunteet.



Tästäkin huolimatta tunnen, että tunteisiini ei vastata.



En tiedä mistä se johtuu.

millaiseksi muutan suhtautumistani?



-ap

kun ei suhde luista...



-ap

Minun mieheni lohduttaa, huomioi, kannustaa. On tunteellinen ja osaa näyttää tunteensa.



Ap, pääset ensi alkuun vaikka kirjastoreissulla. Tunne-elämästä on kirjoitettu paljon hyviä kirjoja, saat niistä varmasti vinkkejä tilanteeseenne.

osoittautuvat viattomiksi. :)

Tekeekö miehesi mitään yhteisen elämänne eteen - remppaa, kotitöitä, on luotettava sopimuksissanne jne jne?

Se on kyllä huono yhtälö jos sinä kaipaat hyväksyntää ja näkyviä rakkaudenosoituksia ja miehesi ei jostan syystä osaa/ halua/ voi tätä toivettasi täyttää.

Mieheni on välillä suunnilleen puhumatta päiviä ja olen oppinut sietämään sitä. Samoin hän ottaa huomioon sen, että olen "kehuilla käyvä kone", eli hän hellii minua varmaan enemmän kuin spontaanisti tekisi.

Soita äidille, äiti on äiti aina. :)



Kaikkea hyvää,



3

Tilanteeni lienee vähän samanlainen, jossain vaiheessa oli asiasta kriisiäkin. Nyt olen hyväksynyt, että mies voi olla empatiakyvytön, haluton/kyvytön ilmaisemaan tunteita, täysin vailla "normaalia" refleksiä lohduttaa ja helliä, ja siltikään hän ei ole tunteeton ja selvästi rakastaa perhettään.

Ehkä as-piirteitä?

niin, välillä mä mielestäni olen hyväksynytkin tilanteen. Mutta joskus ottaa päähän todella! Muistan hyvin, kun lapsi oli pienempi ja jotain kolhuja tuli, niin lapsi makasi maassa lohduttomasti itkien ja mies seisoi aivan "kätenä" kädet puuskassa vieressä, että voivoi... mietin, että ottaisi syliin, pahvi! Monet asiat paranevat sylissä:-)



Mutta tosiaan, ei vanhaa koiraa voi muuttaa eli itseni sitten pitäisi muuttua. Tuntuu kyllä tosi vaikealta, sillä haluaisin niin kovasti lämpöä...onneksi on tuo lapsi!



En minäkään ole enää se sama myötätuntoinen kuin ennen. Toki huolehdin, että aina on syötävää ja vaatteet pestyinä ja silitettyinä, mutta olen melko välinpitämätön työmurheita kuuntelemaan. Tai sanotaanko viileän asiallinen.



Olen eroa miettinyt useasti, mutta en halua pienen lapsen takia - ei tämä nyt mikään helvetti lapselle ole. Kun lapsi kasvaa, otan asian vakavaan mietintään. Ja voi, onhan tässä monta monessa - haluaisin joskus lapselle sisaruksen, mutta en todellakaan tähän tilanteeseen...



-ap

Toisaalta mä olen itse taas aivan päinvastainen, kaipaan kehuja, kiitosta, huomiota, keskustelua - ja nyt kun olen kotiäitinä, mitään tällaista ei ole luvassa eikä olemassa. Jos mies saa jotain suustaan sanottua, se joko liittyy hänen omiin asioihinsa (työ/opiskelu), tai sitten haukut jostain, mitä olen taas yrittänyt parhaani mukaan tehdä, mutta väärin on mennyt jälleen.



Seurusteluaikoina ja esikoista odottaessa mies ei ollut tällainen - esim. esikoisen raskausaikana hän otti todella paljon osaa raskauteen, oli jokaisessa neuvolassa mukana, hieroi niskoja, selkää, jalkoja ja hemmotteli. Joskus vauva-aikana mies muuttui tuollaiseksi, ja sellaiseksi on jäänyt. Kuopuksemme on nyt puolivuotias, ja esim. seksielämämme on kadonnut ihan kokonaan kun tulin raskaaksi, edes sen vertaa hellyyttä ja huomiota ei ole tarjolla.



Kyllä se sanoo aina välillä minua rakastavansa ja haluavansa olla minun kanssani, sanoi eilenkin kun kirjoitin avioerohakemuksen valmiiksi, mutta mä en vaan voi sille mitään, että kun musta ei tunnu yhtään siltä, kuulen sen kerran vuodessa korkeintaan, mä en pysty sitä itselleni vakuuttamaan. Mä olen yksinäinen, ja mieluummin olen sitten ihan oikeasti yksin enkä missään leikisti-parisuhteessa -tilanteessa.

lapsi makasi maassa lohduttomasti itkien ja mies seisoi aivan "kätenä" kädet puuskassa vieressä, että voivoi... mietin, että ottaisi syliin, pahvi! Monet asiat paranevat sylissä:-)

Siis lapsen tai itsesi kohdalla: jos mietit, että "ottaisit syliin, pahvi" niin sitä ei ehkä kannata sanoa siinä lapsen edessä, mutta ihan varmasti se kannattaa sanoa nätimmin ja laajemmin sitten kahden kesken. Eli antaa ihan yksinkertaisia ohjeita tilanteisiin: "minä haluaisin, että minua halataan tällaisissa ja tällaisissa tilanteissa. Voisitko ajatella, että halaisit? Lasta kuuluu ottaa syliin tällaisissa tilanteissa - onnistuisiko?"

Jos kyse on oman lapsuuden ajan perheen tunnekylmyydestä, ei se välttämättä ole mikään elinkautinen tuomio: tunteita VOI oppia ilmaisemaan. Yrittäisitkö auttaa miestä siinä? Kaikki hyötyisivät. Ensimmäiset "ohjeistetut" ja ehkä vähän väkinäiset halaukset ja sylittelyt voivat mainiosti kehittyä aidoiksi, kun tunne jaetaan ja hyvä olo ja lohdutus leviävät molempiin osapuoliin. Eikö?

mun mies ei raskausaikanakaan ollut mikään myötäeläjä. Yritti kai kovin, muttei pystynyt parempaan. Sanoi vaan aina, että kun mä koen kaikki niin voimakkaasti, että relaisin vähän. Kiitos vaan, kylläpä lohdutti!!



Tämä on kummallinen "peli" tai kierre: yhtäältä pitäisi olla heikko, näyttää miehelle heikkoutensa ja osoittaa tarvitsevansa - toisaalta kun ei saa vastakaikua tai tulee p***** silmille, niin miksi ihmeessä näyttäisin ja aina pettyisin? Olen kai sellainen vahva, mutta sisältä heikko ja hauras.



Ja meillä ei todellakaan ole seksiä...joku kysyi, että osallistuuko kotihommiin - ei osallistu, remppaa, jos patistan monta kertaa. Lasta hoitaa hyvin, kun ehtii.



-ap

kiitos vastauksista. Olin useamman vuoden ja kyllähän minä tämän tiedostin jo ennen kuin mentiin naimisiin...

MIKSI IHMEESSÄ menit naimisiin tuollaisen miehen kanssa, jos tiedotit ongelman jo ennen naimisiinmenoa? Taidat olla itse hiukan hölmö, anteeksi vain. Toista ihmistä ei voi muuttaa. Nyt sun täytyy siis muuttaa itseäsi ja omaa suhtautumistapaasi. kakkonen

Kun kakkonen itse ei tähän taida kyetä :/

keskustelu ei oikein toimi - ei ole toiminut, kun olen nätisti yrittänyt iltasella. Olen yrittänyt juuri mainitsemallasi tavalla, jolloin mies vastaa, että kyllä minäkin haluaisin sitä sun tätä ja tota, että ei ne ole vaan ne minun tarpeet ja halut... siis ei kuuntele:-(



Iso, pieni poika siis, tämä mies. Äitinsä pienenä "hylkäämä", isänsä sitten isompana. Rakkautta vaille jäänyt parka.



En tiedä, osaanko, haluanko auttaa. Olen yrittänyt vuosien varrella paljon.



-ap

Juu kyllä miehen kuuluu ottaa syliin ja lohduttaa. Ja oheimennen aika usein halata tai taputtaa pepulle. Kyllätuo empatian puute on kotoa peräisin. On aivan mahdollista varmaan oppia paremmaksi tuollakin osa-alueella, jos on halua.

Äitinsä on aivan totaalisen kylmä, jos otan jotain asioita puheeksi, kääntää puheen muualle. Ystävällinen ja kiltti muuten. Ei ole tottunut puhumaan muuta kuin valitsemistaan aiheista. Voivottelee toisten asioita sitten selän takana, mutta tuskin sanoo kasvotusten mitään kovin lohduttavaa. Myös miehen sisko on samanlainen. Pelottavinta näissä ihmisissä on se, että ovat päältäpäin lämpimänoloisia ihmisiä, mutta seuraavassa hetkessä täysin kylmiä ja laskelmoivia:-(



-ap

tai ainakin on kyvytön ilmaisemaan tunteitaan.



Muistuu mieleen eräs tapaus, kun olin raskaana. Kaaduin vahingossa portaissa ja mätkähdin mahalleni lattialle. Mies ei tullut nostamaan ylös eikä edes kysynyt, kävikö pahasti. Tuli vain makaamaan viereeni lattialle ja oli ihan hiljaa. Silloin oli kyllä aika epätodellinen olo.

sukupuoli, vaan yleinen empatikyvyttömyys.



Psykoterapeuttina toimiva tuttavani väittää omaan ammatilliseen kokemukseensa vedoten, että miehet ovat vähintään yhtä herkkiä kuin naiset. Muuta ei sitten kerrokaan.