Mikä miehellä on, kun alan kertoa minua ahdistavista

Onko sinulla usein tapana yrittää kertoa näitä asioita miehellesi, ovatko ne "todellista asiaa" vai tuulesta temmattuja uhkakuvia?

Onko sinulla usein tapana yrittää kertoa näitä asioita miehellesi, ovatko ne "todellista asiaa" vai tuulesta temmattuja uhkakuvia?

Ikävä kyllä, jokaisessa sitä on.

kärsin siitä suunnattomasti, en saa koskaan puhua sille murheistani ja se kyllä ahdistaa.

olen ihmetellyt mistä tämä johtuu?

voi ja pitää kertoa hänelle mikä vaivaa. Kun sitten kerron, hän alkaa paasaamaan että eihän noin kannata tuntea, pitää tehdä niin ja näin että asiat ratkeaa. Kyllä tuleekin heti parempi olo tuosta...

äitini tykkää kertoa minulle kaikkia ikäviä asioita, mitä ikävämpi sitä enemmän hän innostuu :o

ja lopuksi toteaa aina, että 'älä sitten kerro kenellekään'. Pitää minua kaikkien ikävien asioiden roskakorina :(

Se on todella ärsyttävää ja ahdistavaa.



Usein asiat ovat vain uhkakuvien etsimistä. Oikein innolla miettii mitä kamalaa voisi tapahtua ja niitä sitten kääntelee ja vääntelee.

Kertoo myös mielellään kaikille tuttavilleen tapahtuneista ikävistä asioista ja myös siitä mitä hänelle tai jollekin sukulaiselle on sattunut joskus lapsuudessa tai nuoruudessa.



Useat tarinansa ovat todella hirveitä; yksityiskohtaisia kertomuksia insestistä, vakavavasta väkivallasta (esim. silmien puhkomisesta), kuolemista ym. ym..



Olen sanonut hänelle etten jaksaisi niitä kuunnella, sillä kertaa aina samoja juttuja ja minusta niitä on todella ahdistavaa kuunnella.



Sitten jos tulee joku ihan oikea huoli tai sattuu onnettomuus, innostuu hän niistä kovasti ja silminnähden piristyy kun pääsee taas kauheuksia vatvomaan =o



Minä en ymmärrä, en.



Toivottavasti ap ei ole yhtä paha kuin äitini :/

voi ja pitää kertoa hänelle mikä vaivaa. Kun sitten kerron, hän alkaa paasaamaan että eihän noin kannata tuntea, pitää tehdä niin ja näin että asiat ratkeaa. Kyllä tuleekin heti parempi olo tuosta...

Mut esimerkiksi irtisanottiin just yt:iden takia, mutta en viitsinyt sille enää tilittää, kun olen monta kertaa huomannut, että sympatiat ja empatiat saa etsiä muualta. Se loukaantuu syvästi, jos sanon, että kaipaisin vähän toisenlaista reagointia. Ei kuulema halua mitään märehtimistä. Ei reagoi siihenkään millään tavalla, jos mä alan itkemään. Ei siis millään tavalla. Aikaisemmin toi nenäliinan, kun sitä alkaa ällöttämään, jos ei niistä.

Tää homma on käyty läpi jo mm. kun puolentoista vuoden yrittämisen jälkeen ei raskaudesta ollut merkkiäkään, tuleva leikkaus pelotti jne. Eli mun mielestä ihan sen luokan asioita, jotka "saa" vaivata mieltä.

Ei miehesi ole terapeutti, eikä tarvitsekaan olla.

Ei miehesi ole terapeutti, eikä tarvitsekaan olla.

Enkä ollut mielestäni ihan sen tasoisen avun tarpeessakaan. Kunhan olisin halunnut vain halauksen ja ehkä jonkun "ymmärrän, että susta tuntuu pahalta, mutta kyllä varmasti kaikki menee hyvin" -tyyppisen kommentin. Vierastan hieman ajatusta, että kaikki tommonen pitäis ulkoistaa ammattilaisille. Eikä ne terapeutit rupee halailemaankaan :)

Muut läheiset kyllä mun mielestä osaa kohdata näitä tilanteita. En vain itse osaa avautua helposti oikein kenellekään. Ja miehelle en voi. Ja lopputulos on näköjään, että tilitän tästä sitten tuntemattomille netissä ;)

että kun sillä itsellä menee hyvin, ja mua vaikka masentaa, niin tulee kaikkia syitä, miksi mun ei pitäisi olla masentunut, ja miten masennus lähtee kun rupeaa ajattelemaan positiivisesti, mutta kun sitä itseä masentaa, niin se unohtaa omat neuvonsa totaalisesti ja vain rypee.

asioista tai peloista, miehelle tulee kärsimätön ilme ja käskee lopettamaan?

Miehiä ei kai sitten ole "ohjelmoitu" käsittelemään toisten tunteita.

Meillä kyllä kumpikin itkee ja saa itkeä. Mies vaan on kovin ratkaisukeskeinen. On tästä monesti apuakin mutta haluaisin vaan että joku joskus pelkästään kuuntelisi ja hyväksyisi sen miltä minusta tuntuu.



T.7

eivätkä nyt pysty vastaanottamaan sellaista toisiltaankaan, puhumattakaan toisen tukemisesta. Miehillänne on varmaan suuria patoja sisällään.



Sitten on niitäkin jotka ei kestä itsekritiikkiä eikä halua kuulla toisilta negatiivista asiaa, jos vaikka heihin kohdistuisi jotain syytöksiä.

Minä kerroin eräänä iltana itkeskellen miehelleni siitä, kuinka mut oli teini-ikäisenä raiskattu. Tuo oli mulle aivan mullistava tapaus, kun en ollut koskaan puhunut asiasta kenellekään. Olin jotenkin pelännyt miehen reaktiota, ja varmistelinkin häneltä, että eihän tämä muuta hänen suhtautumistaan minuun...



Mies tuntui ottavan koko asian kovin rauhallisesti. Halasi kyllä jne. mutta ei tuntunut olevan järkyttynyt tms. Minua jäi tämä vaivaamaan. Eikö mies ollenkaan välitä? Onko sille ihan yksi ja sama, että mut on raiskattu? Eikö se ole edes vihainen tota miestä kohtaan, joka mut raiskasi?



Asia muhi aikansa, ennen kuin tuli sitten puheeksi. Tuli ilmi, että kyllä mies oli ollut järkyttynyt, vihainen ja suojelunhaluinen ja kaikkea. Hän oli kuitenkin kovasti tahtonut vaan näyttää, että ei se muuta mitään, eikä halunnut minun ahdistuvan hänen reaktioistaan...



Ihan vaan esimerkiksi siitä, että kannattaa koettaa saada juteltua siitä, miksi kukakin reagoi niinkuin reagoi.

että ei ole oppinut itse näyttämään tunteitaan. Mä olen kymmenen vuoden suhteen aikana nähnyt kaks kertaa, kun mies itkee ja nekin oli sellasia, että naama peruslukemilla ja pieni kyynel tippui väkisin. Ensimmäinen kerta oli, kun hänen perheensä koira lopetettiin, toinen kun hänen mumminsa kuoli. Myöhemmin se on selvästi miehen mielestä huono asia ja hän ei kuulema olisi saanut itkeä.



Miehen isä on hyvin tunteellinen, mutta hänen äitinsä on "järki-ihminen", enkä ole häntä nähnyt vastaavissa tilanteissa. Kasvatus oli pitkälti äidin varassa, kun isä teki pitkiä päiviä ja matkusti paljon työn puolesta. Voi olla, että äiti ei ole antanut käsitellä murheita eikä ainakaan näyttänyt mallia tunteiden käsittelyyn.



Mutta mies on sitä mieltä, että hommassa ei ole mitään vikaa. Ollaan puhuttu monta kertaa aiheesta. En mä mun mielestä voi toiselle sanoakaan, että nyt rupeet käsittelemään tätä juttua ja itkeskelemään. Mut olisko jotain mitä mä voisin tehdä?



T: 9 ja 11

niin, että haluaa ne vaan yksinkertaisesti pois alta nopeasti. Tai on niin eri aaltopituudella, että ei ikinä ajattele vastaavaa eikä siksi osaa suhtautua sen kummemmin.



Mun miehelle oli aluksi vaikeeta ottaa jotakin negatiivisesti tunnepitoisempaa vastaan, mutta selitin ihan suoraan mikâ auttaisi jos puhun sellasta. Sanoin myös sen, että ei tarte etsiä ratkaisuja välttämâttä heti, kun se jo auttaa, että saa puhua. No, nykyään meillä menee puolin ja toisin, ollaan molemmat aika nopeita kertomaan huolistamme ja peloistamme ja rohkaisemme toisiamme. Mikä on parasta on se, että me aina uskotaan toinen toisemme kykyihin selvitä, joten ei tarvitse pelâtä kertovansa mitään. Se usko toisen kykyihin luo meillä tavallaan hyvät puitteet puhumiseen ja siihen, että tietää ettei maailma kaadu tai mikâän muutu vaikka tunnustaa olevansa ihan heikko.



Joka tapauksessa luulen, ettei voi odottaa että toinen osaisi suhtautua jollakin tietyllâ tavalla jos ei sitä sano suoraan ja reilusti. Mistä sitä voi puolisokaan tietää mitä toivot jos et sitä sano. Voihan se olla, että jollekin auttaa ratkaisukeskeinen lähestymistapa.



Vierastan minäkin ammattilaisen puoleen kääntymistä, jos ei ole kyseessä muu kuin silloin tällöin esiintyvät pelot. Jos taas on jotakin vakavampaa taustalla, niinkuin joku mainitsi insestin tai vâkivallan tai muuten jatkuvat ja suhteettomat pelot, niin silloin pitäisi olla selvää, ettÄ käännytään ammattilaisten puoleen eikä kuormiteta läheisiä tarpeettoman rajusti.