Parasta äitiydessä
Niin, kaiken ruikutuksen ja valituksen ja väsymyksen ja rankkuuden ja sitoutumisen vastapainoksi olisi kiva kuulla, mistä juuri sinä _nautit_ äitiydestä? Mikä on parasta, ja mikä muuten vaan hyvää ja positiivista? :)
Kommentit (19)
Meillä on 2 vilkasta, ihanaa poikaa ja kolmatta odotan ja ei mikään ole ihanempaa kuin olla ÄITI!
kUN LAPSI TULEE SYLIIN, HALII, PUSSAA, PAIJAA, SANOO RAKASTAVANSA.
Kun saa nukahtaa lasten tuhinaan päivän jälkeen ja herätä heidän ääneen seuraavana päivänä.
se tunne kun lapsi illalla tulee syliin hakemaan lohtua ja läheisyyttä ja
se kun lapsi onnistuu ja saavuttaa jotain, mitä on halunnutkin.
Ne on kaikki samoja. Rakkaus, halit jne. Kuka voisi olla eri mieltä siitä että lapsen ehdoton rakkaus on ihanaa? Tuskin kukaan.
rakastaa ihanaa lastaan ja viettää sen kanssa aikaa.
Ihaninta on se kun aamulla unenlämmin, pörrötukkainen pikkuinen kömpii peitonalle köllöttelemään. Tulee kainaloon ja sanoo "äiti tässä on niin hyvä" ja nukahtaa vielä. Silloin sitä aina ajattelee, että voi kun ne säilyis aina tuollasena. Omat pikkuset, on ne niin rakkaita, vaikka välillä tekeekin mieli hakata päätä seinään...
alkavat saada ilmaa siipien alle. Ja kuitenkin pitävät tärkeänä ja rakkaana, uskaltavat ja haluavat jskaa asiansa myös äidin kanssa.
...joka on aivan käsittämättömän tarttuvaa. Yksi päivä olin aivan poikki töistä, makasin sohvalla ja odotin kuolemaa. En mene yksityiskohtiin, mutta päivä oli ollut todella paska. No, yhtäkkiä eteisestä kuului römähdys, pienen pohjan ärinää ja mieheni meni katsomaan, että mitä ihmettä.
Poikani oli päättänyt piristää äitiään ja pukeutua museon muumioksi. Eli hän oli kietonut itsensä ympärille valkoista vessapaperia (periaatteessa ankarasti kiellettyä) ja oli juuri poistumassa vessasta tullakseen ilahduttamaan minua, kun tajusi, että helekkari, ehkä ei olisi kannattanut niitata vessapaperilla jalkoja yhteen - ja kaatui. Siitä vessan ovelta mies sitten löysi 5-vuotiaan kaatuneen muumion, joka pyysi uskomattoman arvokkaasti, että isänsä kantaisi hänet äidin luokse. No, mies teki minkä naurultaan kykeni ja niinpä pikkuinen vessapaperimuumio tuli ilahduttamaan äitiään, joka tuli aivan hysteeriseksi naurusta. Ja poika loisti ja oli yhtä hymyä.
kuulosti aivan ihanalta :D maltan tuskin oottaa että oma poika kasvaa ja alkaa tekemään kaikkia kepposiaan ym :) Nyt poika on 9kk ja oppinut antamaan suukon minulle kun sitä pyydän
Makaillaan lapsen kanssa vierekkäin sängyllä ja jutellaan päivän tapahtumista. 2-vuotias yrittää kovasti selittää mitä on hoidossa tehnyt, ja äiti paikkailee sanoja.. Lopuksi laulan monta laulua ja lapsi nukahtaa. Joskus aikaa menee pitkään, joskus lapsi nukahtaa muutamassa minuutissa. :)
kun saan imettää lastani, kuinka hän rauhoittuu rinnalle. Nautin, kun näen hänen iloitsevan jostain, nauravan, kun kylvetän häntä. Nautin kovasti äitiydestä, ja lapsestani, välillä meinaa sydän pakahtua kun tuota ihmettä katselee:)
ja tuntuu mukavalta, että he osaavat iloita pienistä jutuista, jotka oli itse ehtinyt aikuisena osin unohtaa. Myös sisarusten keskinäiset lämpimät välit ilahduttavat. Ja eräänä päivänä kun ekaluokkalainen soitti kännykällä minulle tuntui niin hienolta vastata puhelimeen "äiti".
Puolivuotiaan vauvan hymy ja nauru on ihan parasta mitä olen koskaan kokenut :) Ja se, kun vaaveli joskus syötyään nukahtaa syliin - sitä tyytyväistä tuhinaa on ihana kuunnella!
Eilen oli aivan ehdottomasti parhainta, kun 1v 10kk pikkupoika silitti hiuksiani ja poskeani ja sanoi "Kiitos äiti", kun kannoin häntä sänkyyn nukkumaan iltasadun jälkeen. Mistä lie tuon keksikin, mutta tuntui todella hyvältä :o)
Osa yllä mainituista.
Viimeisin tapaus taisi olla se, kun minulta tippui jotain ruokaa maahan ja tuli kova sotku. Suutahdin itselleni. Poikani 3v katsoi minua ja sanoi rauhallisesti "Äiti, ei se haittaa." Heti helpotti kummasti :)
että olen hänen elämänsä nainen.
Tapasimme yli 40 vee ja saimme vielä lapsen.
Nautin siitä, että nyt osaan vasta nauttia äitiydestä. Sain esikoiseni 14 vuotta sitten, enkä oikein nauttinut. Nyt minulla on toinen lapsi (alle vuoden) ja yritän elää hetkessä - ja jarruttaa aikaa. Lapsi kasvaa niiiin nopeasti, mutta sen ymmärtää vasta nyt toisen kanssa.
En ole superäiti, himassa ei ole siistiä, en ole hyvä kokki tms. Mutta olen hulluna vauvaani, ja nautin joka hetkestä. Ihanaa oli hypätä myös hetkeksi siitä oravanpyörästä pois. Kotona on helppoa olla työelämään verratuna (( :
Sanoin esikoiselle (poika 5v) "kiitos muru", kun toi harjan ja rikkalapion kun pyysin. "Ole hyvä muru" vastasi poika iloisesti :-D
Tänään söin ulkona pikkuveljen 1 v 4 kk kanssa. Poika istui nohevana syöttötuolissa, söi omalla lusikalla tarkasti koko lautasellisen ja kalasti lusikallaan vielä ruokalapusta pudonneen nokareen. Istuin itse vastapäätä, söin rauhassa oman ruokani ja katsoin ylpeydestä ja onnesta pakahtumaiseillani tuota suloista pikkuista.
Välillä onni on niin yksinkertaista: rakas lapsi, joka syö, leikkii tai nukkuu hyvin :-)
eteiseen, huikkaa "Moi!" ja painelee huoneeseensa. On niin komea ja ihana, että äidin sydämeen koskee...
.. kun kolmevuotias hipsii vanhempiensa viereen, on aikaa köllötellä peiton alla, herätä rauhassa, pieni unenlämmin ja pehmeä ja pörröinen oman itsen kopio.
Se on parasta.
vai onko täällä kaikki vastentahtoisia ja kärsiviä äitejä?
Onko jotenkin väärin puhua äitiyden rikastuttavista ja antoisista puolista? Menetetäänkö siinä jotain glooriaa mitä kärsimyksestä voi saada?