Jos et voisi saada puolisosi kanssa biologisia lapsia, jättäisitkö hänet?

Emme ole yhdessä vain siksi, että lisääntyisimme. Saattaisimme adoptoida tai elää lapsettomina, en tiedä.

jos emme olisi voineet saada biologisia lapsia, hänen kanssaanhan minä olen mennyt naimisiin. Sen sijaan jos mieheni ei olisi halunnut lapsia ollenkaan (olivat ne sitten biologisia, lahjoitetuilla sukusoluilla saatuja tai adoptoituja), en olisi edes mennyt mieheni kanssa naimisiin. Olen kuitenkin aina halunnut lapsia, enkä olisi halunnut elää lapsetonta elämää.

Meillä on jo mieheni lapsi, kyllä hän riittää.

Ajatuskin erosta kaivertaa sisintäni. Tarvitsen häntä liikaa ja olen laskenut onnellisuuteni hänen varaansa tällä hetkellä siten, että olen valmis luopumaan vaikak mistä, saadakseni olla hänen ainoansa ja hän minun.

oltiin suunniteltu että jos ei saada biologisia lapsia niin adoptoidaan (Intiasta). Nyt huvittaa kun tuo maakin oli muka päätetty...no, ei tarvinut adoptoida mistään kun saatiin kumminkin niitä biologisia jälkeläisiä.

mikä olin ennen lapsia 11 vuotta sitten, niin todennäköisesti en olisi jättänyt miestä sen takia. Meillä oli jo silloin hyvä suhde ja kivaa yhdessä, emme kumpikaan ole erityisen lapsirakkaita ja varmaan koirat olisi riittäneet meille jos lapsia ei olisi tullut. Epäilen jopa, etten olisi edes mennyt hoitoihin jos lasta ei olisi kuulunut. Toki sitten olisimme ihan erilaisia ihmisiä kuin nyt olemme, lapset kasvattaa vanhempia varmaan vähintään yhtä paljon kuin vanhemmat lapsia...

Varmaankin toteuttaisin lapsenkaipuuta hoivaamalla sukulaisten lapsia. Jos mies ei haluaisi lapsia, se olisi varmaan aika iso kriisi. Sellaisista asioista pitäisi puhua ennen avioliittoa vakavasti ja rehellisesti. Kokisin tulleeni petetyksi, mutta pääsisi siitä varmaan yli. Elämässä on muitakin hienoja asioita kuin lapset, ja lapsettomuus mahdollistaa uralla etenemisen paremmin, samoin parisuhteeseen ja harrastuksiin keskittymisen.

koska harva meistä on parisuhteessa vain saadakseen lapsia. Toisen ihmisen välineellistäminen pelkästään isäksi tai äidiksi ei oikein kuulu parisuhteeseen.



Mutta jos puolisoilla on hyvin erilaiset toiveet lasten saamisen tai määrän suhteen, on kyllä oikeasti kyseenalaista, sopivatko he muutenkaan kovin hyvin yhteen. Yleensä toiveet lasten ja perheen suhteen eivät ole irrallaan ihmisen muusta arvomaailmasta. Se voi olla syy erota.

nykyisestä miehestäni ja kolmesta lapsestamme. Naimisiinkin mentiin viisastuneina vasta ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen.

todella käyttäytyisin sellaisessa tilanteessa. Hyvähän sitä on olla ymmärtäväinen ja ikuista rakkautta vannoa teoriassa. Käytännössä tilanne voi olla toinen. Oman lapsen saaminen on kuitenkin monelle niin pakottava vietti.

mun elämän ykkösjuttu on biologiset lapset.. mieluummin kokonaan ilman parisuhdetta kuin että jäisin ilman biologista lasta.

mutta sillä ei puolestaan ole väliä ovatko lapset biologisia vai ei.

kun ei ole ko. tilanteessa koskaan ollut.



Jo seurustelun alussa sanoin miehelle että minulle on ihan sama onko lapsi adoptoitu vai biologinen. Miehelle adoptio on aina ollut ehdoton ei. Lapsettomuushoitojen jälkeen saimme vuosien odottelun jälkeen lapsen. Vika oli siis minussa, tosin vain häiriö munasolun irtoamisessa. Hoitojen lopussa olin jo päättänyt että jos pian ei tule tulosta, saa olla. En nähnyt elämää ilman lapsia mitenkään katastrofina.



Eli melko varmasti en jättäisi.

minänä en - vanhempana minänä ehdottomasti olisin.

alunperin aloin olla mieheni kanssa, koska halusin olla hänen kanssaan, enkä sen takia että saisin lapsia

Enkä tietenkään jättäisi häntä! Me olemme yhdessä siksi, koska rakastamme toisiamme ja haluamme jakaa elämämme ylä- ja alamäkineen, sellaisina kun se eteen tulee! En minä hänen kanssansa ole lisääntyäkseni.



Tiesimme tilanteen jo ennen kuin menimme naimisiin, ja missään vaiheessa ei ole edes käynyt mielessä, ettenkö silti tahtoisi jakaa elämääni hänen kanssaan.

että voi jättää.



Minä halusin adoptiolapsia ja jos en olisi saanut niitä nykyisen mieheni kanssa, olisi pitänyt miettiä kyllä vakaasti, mitä tehdä.

mutta nuorena ja naivina taisin jopa uskoa rakkauteen.

ihan hassu kysymys - eihän se välttämättä vaihtamallakaan paranisi. On tarpeeksi kova kohtalo tietää, ettei pysty siittämään lapsia - tukeahan siinä täytyy, eikä kaataa suolaa haavoihin. Tosin, jos olisin niin epäempaattinen, niin mieheni ei kyllä oliskaan ansainnut minua...

lapsettomanakin, jos puolisoni ei olisi halunnut lapsia. Etenkään biologinen vanhemmuus ei ole minulle "se juttu." Meillä on neljä lasta, joista kolme biologisia lapsiani, yksi "lainalapsi" ja vaikka tämä lainalapsi tuli elämääni vasta kouluikäisenä ja muutti meille vasta 11-vuotiaana niin siitä huolimatta voin rehellisesti sanoa rakastavani häntä yhtä paljon kuin biologisia lapsiani.



Jos toinen meistä olisi ollut hedelmätön, olisimme todennäköisesti päätyneet yrittämään lasta luovutetuilla sukusoluilla tai sitten suoraan adoptoimalla.