En osaa ajatella, että entiset koulukiusaajani olisivat aikuistuneet

En minä heitä enää pelkää enkä vihaa, enkä kaipaa heidän anteeksipyyntöään. Olen myös menestynyt tavalla joten edellinen kirjoittaja varmaan tarkoitta puhuessaan "parhaasta kostosta". Mutta ei mun tarvi kelvata tuohon joukkoon, ei mun tarvi saada anteeksipyyntöjä eikä mun tarvi näyttää kenellekään yhtään mitään.



Mua ei vaan yksinkertaisesti kiinnosta se jengi pätkääkään. En viitsi nähdä matkustamisen vaivaa heidät nähdäkseni. Ei vaan kiinnosta. Eikä liikuta kyllä sekään, onko heistä tullut aikuisia tai onko joku kehittynyt jotenkin tai perheelistynyt tai meneekö jollakulla hyvin vai huonosti. Ei vaan kiinnosta. Ihan sama.



Muuten olen kyllä ihan empaattinen ja mukava ihminen.

olisi kyseisten henkilöiden kanssa missään tekemisissä. Katukoot vaikka miten.

Toisaalta, jos menisit mukaan, niin voisit nähdä mitä luusereita heistä on tullut. Tai jopa eivät ole siellä paikalla (ovat voineet vaikka kuolla aineisiin). Voisivat traumasikin helpottaa.



Tai sitten ahdistuksesi pahenisi? Mieti vielä.



Itse kadun kiusaamistani joka ikinen päivä! Mutta en ole koskaan aikuisena nähnyt kiusattujani, en tiedä, uskaltaisinko edes pyytää anteeksi.

joskus koulukaverit comista kävin tirkistelemässä tuttujen tietoja. Hersyvät naurut päästin monen kohdalla. Ei ollut elämä kohdellut hellin käsin.



Mutta yleensä kiusaajat onkin aika luuserityyppejä.

enimmäkseen juuri siitä syystä ettei vaan kiinnostanut. Miksi minä niitä kiusaajia haluaisin nähdä? Lisäksi ne luokan ihmiset joiden kanssa olin kaveri, jatkoivat lukioon ja näen heitä eri yhteyksissä muutenkin.

Jos joku kysyisi miksi (esimerkiksi jätän tulematta luokkakokoukseen), sanoisin suoraan varsinaisen syyn: 'Se porukka kiusasi minua niin pahasti koulussa. En halua olla sellaisten kanssa tekemisissä.'

ihan selvinpäin oli. Sanoi että on miettinyt asiaa paljon ja katunut niin paljon. Tietysti annoin anteeksi kun niin vilpittömästi katui.

ilman anteeksipyyntöä ja katumusta edes samassa huoneessa kiusaajieni kanssa.

vähän, milloin kiusaaminen on tapahtunut. Jos on ala-asteella kiusattu, niin laittaisin lievän ja keskivanhvan kiusaamisen lapsuuden ja typeryyden piikkiin ja menisin katsomaan millaisia ihmisiä heistä on nyt kasvanut.

Jos taas on kiusattu ylä-asteella tai lukiossa, niin luultavasti menisin silloinkin. En tavatakseni juuri noita ihmisiä, vaan niitä ei-kiusaajia. Samoin en haluaisi näyttää että kiusaaminen edelleen vaikeuttaa minun elämääni. Vaan menisin pää pystyssä näyttämään että en välitä niistä typeristä ihmisistä enää. Vaikka kuinka itse kirpaisisi. Menestyminen on paras kosto.