En aio langeta siihen jekkuun, että kahden lapsen kanssa on helpompaa kuin yhden kanssa.

On toisenlaistakin arkea: meillä kiihkeä ja känkkäränkkä kolmivuotias kiljuu pitkin päivää kun yksivuotias lähestyy - vaikka monen metrinkin päästä - "EI SAA TULLA!", lyö, potkii ja puree pientä (minkä tiukalta valvonnalta ja ojentamiselta ehtii) , koettaa repiä tätä alas sylistä tai vähintään päästä itse myös mukaan, jne. Ei tunnu riittävän mikään määrä esikoiselle varattua "laatuaikaa" ilman kuopusta, vaan mustasukkaisuus jyllää ihan kybällä. Lehden lukemisesta tai rauhallisesta kahvittelusta ei ole senkään vertaa tietoa kuin esikoisen aikana.

Te joilla on joskus vaikeaa kahden tai usemman lapsen kanssa, oletteko kokeillut antaa yhdelle lapselle sitä omaa aikaa ilman sisaruksia?

Siskollani on kolme lasta, vanhin lapsista (poika) alkaa aina aika ajoin riehua ja kiusata nuorempiaan ja siitä huomaa, että poika haluaa vain huomiota. Silloin tällöin otan nuoremmat tytöt itselleni hoitoon jotta siskoni saa muutaman tunnin olla vain keskenään vanhimman kanssa. Tekevät kaikkea kivaa yhdessä. Tilanne rauhoittuu tällä. Poika saa haluamaansa huomioo ja käyttäytyy kotona sitten taas hetken aikaa paremmin. =)

mutta kyllä yhden kanssa oli helpompaa. Lasten luonteesta kun ei voi tietää... Meillä oli ykkönen helppo ja tyytyväinen vauva, nyt nelivuotiaana ja pikkukakkosen kanssa tosi vaikea (tosi vaikeita). Huh!



T. Kahden äiti

Jokainen tekee itse päätöksensä.

Silti olen sitä mieltä että sisarus on elämän rikkaus.

Kyllä, joskus tappelevat mutta kaksin verroin myös rakastavat.



Varmasti yksinäinen lapsi osaa luoda kaverisuhteita.

Se ei kuitenkaan aina riitä.

Esim. omalla kaverillani oli paljon kavereita.

Illalla kuitenkin joutui olemaan yksin kun kaverit menivät kotiinsa ja vanhemmat töissä.

Yksinäistä oli..



Itselläni on myös kavereita/tuttuja paljon mutta sisko on sisko :)

pienten kanssa se on vaikeampaa, isompien kanssa helpompaa.



Minusta on tosi työlästä, jos 7-vuotiaani on yksi kotona kanssani. Hän on niiiin vaativa minua kohtaan. Helpottuu, kun molemmat lapset ovat kotona.

ensimmäiset kuukaudet kakkosen synnyttyä oli helpot, siitä vaan on alkanut tulla elämä pikkuhiljaa rankemmaksi.Nyt lapset 3 ja 5v. ja ei paljon muuta tee kuin tappelevat. Innolla odotan että kasvavat sen verran että lapsista on positiivisessa mielessä seuraa toisilleen. Ei silti, kaksi lasta on aina ollut suunnitelmissa, joten en kinoista huolimatta luopuisi lapsista eikä harmita että heitä kaksi on.

JA NYt KADUTTAA

mutta ollaanhan malliperhe, meillä on tyttö ja poika

Siis kaduttaa!!?

Voiko oikeasti katua sitä että oma lapsi on syntynyt! "Voi että kun olisin ollut tekemättä tuon". Niin vähänkö se lapsi merkitsee?

Voi lapsi raukkoja tässä itsekkyyden kyllästämässä ajassa.

kun on kaksi (4 ja 5 v), leikkivät keskenään, pitävät toisilleen seuraa, ei tarvitse olla kavereille aina kuskaamassa tai ottamassa kavereita vastaan.

Jos on vain toinen lapsi kotona, niin paljon enemmän saa olla viihdyttämässä ja leikkimässä lapsen kanssa. (Ei tarvitse sanoa, että lasten kanssa pitää leikkiä, kyllä me paljon leikitään ja touhutaan yhdessä)

Ehkäpä ap ei tiedä mitä rikkautta on omistaa sisarus kun ei ole itse sitä kokenut.



Itse olen ikionnellinen kyt aikuisena kun on pari siskoa joiden kanssa pidetään yhtä. Ystäviä minulla myös on ja hyviä sellaisia mut se sisarusystävyys on jotain hyvin syvää. Heidät tuntee läpikotaisin.



Kaikissa perhejuhlissa ym. ihana nähdä ja nauraa!



Mutta jokaisella on oma elämä ja jokainen on oman onnensa seppä!

oli aina niin vaikeaa. Onpas sillä uhma ja kylläpä valvottaa ja ei voi lähteä kun rytmit menee sekaisin. Toisin sanoen lapsi pompotti meitä ihan 6-0 :)



Toisen lapsen myötä ote terveellä tavalla löystyy, lapset asettuvat osaksi perhettä ja kaikki menee omalla painollaan. Minusta kahden kanssa on tietyllä tavalla helpompaa, mutta lapsilla onkin ikäeroa.

ja löytää seuraa naapuruston kavereista. Ja jos seuraa ei ole, leikkii kyllä itsekseen ihan mielellään. Tai sitten touhuaa meidän vanhempien kanssa jotain, pelaamme usein iltaisin pelejä yhdessä. Se on meistä kaikista kivaa, eikä yhdessä oleminen lapsen kanssa rajoitu siihen "auta äitiä pikkusisarusten vaippojen vaihdossa" -puuhasteluun, jota täällä niin usein markkinoidaan kivaksi yhdessäoloksi ja huomion antamiseksi esikoiselle. En ole kokenut sisaruksen puutetta negatiiviseksi edes lomamatkoilla, lapsemme viihtyy myös meidän vanhempien seurassa mainiosti, niin kuin mekin hänen. Meille ei ole vastenmielistä olla lapsemme kanssa, joten senkään takia emme tarvitse sisarusta hänelle viihdykkeeksi...

mutta mun mielestä on hyvä ja arvokas päätös jättää lapsiluku yhteen, jos siltä tuntuu. Tavallaan on helpompaa mennä massan mukana ja hankkia se "leikkikaveri", kun niin nyt vaan kuuluu tehdä. Tietoisesti lapsiluvun jättäminen yhteen on mun mielestä yhtä perusteltu ja fiksu valinta kuin lasten hankkimatta jättäminenkin.

Itse olen ainoa lapsi, enkä ole koskaan, ikinä, milloinkaan kaivannut sisaruksia. Olen sen verran sosiaalinen luonne, että kavereita on aina ollut, ja aikuisena tuo rakas mies. Tylsyyttäkään en kuulemma juuri valitellut, hyvä mielikuvitus oli isoin tekijä mikä esti tylsistymisen lomilla.

Tunnen myös useampiakin sisaruspareja jotka eivät ole tekemisissä keskenään ihan vaan erilaiten luonteiden takia, ja pari jotka toivovat ettei sisaruksia edes olisi.

Mitäs sitten kun teidön ainoa lapsi kyselee, että "miksei mulla ole siskoja kun muillakin on?" tai sitä marinaa lomilla että "Äiti, mulla ei ole mitään tekemistä". Kiva kertoa, että syy on se, että näin meillä oli helpompaa vauvaiässä.

Mutta onnea valitsemallanne tiellä.

Meillä on yksi ihana rakas, tyttö ja hän riittää meille. Pelkästään sisaruksen hankinnan vuoksi tai sosiaalisten paineiden vuoksi ei toista mielestäni ole järkevää hankkia. Kyllä lasta pitää ihan sydämestään haluta.



Pelkkä sisaruus ei takaa läheisyyttä ja ainoana lapsena oleminen itsekkyyttä.

olen läheltä seurannut anoppini tilannetta. Hän on ainoa lapsi ja joutuu nyt yksin huolehtimaan vanhoista vanhemmistaan eikä saa jaettua vastuuta kenenkään kanssa. Todella raskas tilanne hänelle.



Itselläni on kolme lasta ja vaikka alku oli rankkaa, niin nyt kun esikoinen on 6 ja kuopus 2 niin osaavat kaikki leikkiä keskenään (toki myös riitelevät) ja ovat toisilleen todella rakkaita. Sisarussuhde on ainutlaatuinen, ei sitä voi verrata ystävyyssuhteisiin. Ne muutamat vuodet kun lapset ovat pieniä menevät nopeasti ohi. Minusta on itsekästä jättää sisarukset tekemättä vain sen takia, että itse pääsee helpommalla.

....et voi tietää kuinka helppoa sinulla olisikaan jos sinulla olisi vain se yksi 5v ikäinen...

meillä tällä hetkellä oikeasti helpompaa kun on kaksi (4 ja 5 v), leikkivät keskenään, pitävät toisilleen seuraa, ei tarvitse olla kavereille aina kuskaamassa tai ottamassa kavereita vastaan. Jos on vain toinen lapsi kotona, niin paljon enemmän saa olla viihdyttämässä ja leikkimässä lapsen kanssa. (Ei tarvitse sanoa, että lasten kanssa pitää leikkiä, kyllä me paljon leikitään ja touhutaan yhdessä)

sisaruksista iloa myös aikuisena olen läheltä seurannut anoppini tilannetta. Hän on ainoa lapsi ja joutuu nyt yksin huolehtimaan vanhoista vanhemmistaan eikä saa jaettua vastuuta kenenkään kanssa. Todella raskas tilanne hänelle.

Äitini ja tätini olivat jo lapsina toistensa hiuksissa kiinni (ikäeroa tasan 2v) ja sama meininki jatkuu yhä kun ovat viisikymppisiä. Ei ole todellakaan iloa sisaruksesta kun hoidetaan vanhoja vanhempia. Lähinnä vaan harmia koska äidilläni ja tädilläni on niin erilaiset käsitykset siitä mitä pitäisi tehdä ja kumpi tekee enemmän.

Setaäni on alkoholisti, uhkailee vanhempiaan ja siskonsa perhettä saadakseen rahaa viinaan, on varastellut näiltä tavaraa ja rahaa. Sitä tosin teki ennen kuin alkoholisoitui, lapsena kiusasi (iso)siskoaan tosi pahasti joten täti ei elättele mitään lämpimiä tunteita veljeään kohtaan.

sisaruksista iloa myös aikuisena

olen läheltä seurannut anoppini tilannetta. Hän on ainoa lapsi ja joutuu nyt yksin huolehtimaan vanhoista vanhemmistaan eikä saa jaettua vastuuta kenenkään kanssa. Todella raskas tilanne hänelle.

Itselläni on kolme lasta ja vaikka alku oli rankkaa, niin nyt kun esikoinen on 6 ja kuopus 2 niin osaavat kaikki leikkiä keskenään (toki myös riitelevät) ja ovat toisilleen todella rakkaita. Sisarussuhde on ainutlaatuinen, ei sitä voi verrata ystävyyssuhteisiin. Ne muutamat vuodet kun lapset ovat pieniä menevät nopeasti ohi. Minusta on itsekästä jättää sisarukset tekemättä vain sen takia, että itse pääsee helpommalla.