Kaveripiirinsä ekat äidit!

etsi samassa elämäntilanteessa olevaa seuraa? Kyllähän se on osin luonnollista, että jos on liian erilaiset elämäntilanteet niin kaikkea ei vaan pysty ymmärtämään.

Mua harmittaa eniten se, että minun lasteni elämä ei kiinnosta ketään edelleenkään. Ystävieni lapset ovat nyt 1-2 v ja omani 5-8 v. Ystäväni eivät jaksa miettiä koulunaloitukseen, lasten harrastuksiin, pelkoihin, luonteenpiirteisiin tai ystäviin liittyviä ongelmia tai huomioita. Puhutaan vaan siitä, monenko kuukauden ikäisenä oppi sitä tai tätä tai osaako jonkun puolitoistavuotias sanoa i-ha-haa.

Oletteko pieniltä paikkakunnilta?

Meidän vauvasta oli kaverit hyvin tohkeissaan ja hoitajia oli jonoksi asti.

Täällä ihmetellään katkeruutta ja kostonhimoa. Ei minusta kyse ole siitä, vaan ihan omista tunteista. Tuntui vaan pahalta olla yksin eikä vanhat ystävät ymmärtäneet. Totta kai sain uusia kavereita kerhoista ja puistoista ja heistä osa on tullut ihan sydänystäviksi. Silti olisi siinä uudessa elämänvaiheessa kaivannut ymmärrystä sellaisilta, ketkä on tuntenut kauan ja joiden kanssa kasvoi aikuiseksi.



Kyllähän minä nyt tässä iässä, melkein nelikympisenä, ymmärrän, että ei kavereiden tehtävä ole tukea äitiydessä, mutta silloin nuorena äitinä sitä kaipasi.



Mutta kaikilla meillä on ne sokeat pisteensä. Olin minäkin pyörtyä järkytyksestä, kun eräs ystävä töksäytti sanoa, miten huonosti olin ymmärtänyt ja tukenut häntä vakavan sairauden aikana. Omasta mielestäni olin ollut suunnattoman huomaavainen ja jalo, kun soittelin kerran kuussa ja lähetin silloin tällöin runokortteja...

olevan loputtoman kiinnostuneita vauvani joka eleestä ja kehitysvaiheista. Enkä itsekään jaksa niistä aivan koko ajan jauhaa. Niiden vauvakerhoäitien kanssa ehtii kyllä juttelemaan niistä. Vanhojen kavereiden kanssa taas olisi kiva jutella ihan muita juttuja.



Mulla ainakin tilanne on ehkä se, että kun vauvaväsymyksessä en ole enää kyennyt pitämään yhteyttä vanhoihin ystäviin samanlaisella otteella kuin ennen, niin olen saanutkin huomata, että ystävät eivät "muista" soittaa mulle moneen kuukauteen. En oo aiemmin tajunnutkaan, että minä oon ollut se ainoa aktiivinen osapuoli ystävyyksissäni.



Enkä ymmärrä miksi joku haluaa tulla tänne ketjuun haukkumaan meitä, jotka olemme surullisia ystäviemme katoamisesta. Onko se nyt todella jokin synti odottaa, että ystävät pysyisivät, vaikka saakin vauvan.

Ai näinkö ne sinun kamalat ja ilkeät kaverit sinulta kymmenen vuoden päästä kyselee?



Mitä järkeä on etukäteen keksimällä keksiä tilanteita, jotka "ihan varmaan" tulee joskus tapahtumaan, ja vielä varmuudenvuoksi vittuuntua niistä kymmenen vuotta etukäteen? Mitäs jos ne kaverisi eivät käyttäydykään noin huonosti kuin olet ajatellut?











"Ja sitten mun pitäisi jaksaa vastailla johonkin hemmetin vauvantuoksuisiin kysymyksiin tyyliin "Miten sä oot voinu nukuttaa teijän vauvoja vieressä, kun mulle ainakin sanoi neuvolan täti ettei vauvaa saa missään nimessä nukuttaa kuin pinnasängyssä? Ja hei, miten päin nää vaipat oikein puetaan, ja voisitkohan sä mitenkään ommella meille niitä kestovaippoja semmoset 500 kappaletta, ku sä oot niin hyvä ompelee ja sullahan varmaan on valmiiks jo kaikki materiaalitkin ku sulla kerta on itelläskin lapsia, ettei varmaan tarvii mitään maksaakaan? Tai jos mä voisin ees saada ne teijän vanhat kestovaipat... ai mitä, ooksä muka jo myyny ne?" Äh. Mä vielä olen ihmisenä semmoinen, että kun oikein alkaa ottaa päähän jokin asia, niin läväytän sen sitten suoraan päin naamaa, joten hirvittää että mahtaakohan sitä montakin kaveria katkaista välit sitten silloin joskus...

[/quote]

Enkä ihmettele, kun itsekään ette näytä kovin aidosti kavereistanne välittävän ja heidän elämänmuutoksissaan mukana elävän! Puhutte KOSTAMISESTA aikana, jolloin kavereidenne elämässä tapahtuu jotain ainutlaatuisen hienoa...



Itse sain esikoiseni 10 vuotta sitten 22-vuotiaana. Kaverini puolestaan ovat alkaneet lisääntyä tässä parin vuoden sisällä todella tiiviiseen tahtiin: ollaanhan nyt kolmekymppisiä!



Oma kokemukseni on täysin päinvastainen kuin teillä monilla. Kun minä - ainoana ja yllättäen - odotin lastani 10 vuotta sitten, se oli merkillistä ja merkittävää koko kaveripiirille. Kaikki olivat innoissaan ja asia kiehtoi kaikkia. Monet parikymppiset siinä tihrustivat ultrakuvia, kokeilivat mahaani, kantoivat kaupasta pullaa "mammalle, kun sen täytyy syödä kahden edestä". Paapoivat ja huolehtivat ja olivat kiinnostuneita jokaisesta raskauteeni liittyvästä asiasta. Ja kun lapsi syntyi, totta kai yhteydenpito muuttui ja harvenikin, kun muut ravasivat baareissa ja opinnoissa ja festareilla, mutta en minä koskaan yksin jäänyt: kaverit kävivät minun luonani, järjestettiin yhteisiä illallisia ja leffailtoja, ja kyllä minä vauvan kanssa kävin kahviloissa ja illanistujaisissakin (lähdin sitten pois aiemmin, ennen kuin porukka humaltui tms.). Ja voi sitä paapomisen määrää: lapseni oli kaikkien lemmikki, hänelle ostettiin leluja ja vaatteita kirppareilta ja matkoilta ja kaikki halusivat hoitaa häntä (pieniä pätkiä tosin, mutta kuitenkin) JUURI SIKSI, ETTÄ HÄN OLI KAVERIPIIRIN AINOA JA NIIN ERIKOINEN LAATUAAN. Jokaisesta kehitysvaiheesta oltiin innoissaan ja lapsi sai huomiota ylitsevuotavasti kaikkialla.



Nyt kun kaverini lisääntyvät kilpaa, ei kukaan jaksa olla ihan niin kiinnostunut. Kun lähikaveripiirissä on 10 alle 4-vuotiasta, ja kaikilla on 1-2 omaakin vauvaa/taaperoa, ei paljoa kiinnosta hoitaa toisen lasta tai ostella tälle tavaroita tai vaatteita...Eikä kukaan jaksa olla kiinnostunut kymmenien lähiipirin lasten ensimmäisistä sanoista tai matkavalokuvista tai olemassaolosta ihan samalla tavalla, kuin jos kaveripiirissä on vain yksi pieni lapsi.



Kyllä tosi ystävä on kiinnostunut ystävänsä elämänmuutoksista ja asioista, olivat ne sitten samanlaisia tai erilaisia kuin oma elämä sillä hetkellä. Ja jos jotain, oman kokemukseni mukaan se, ettei vastaavaa tapahtumaa tai elämänmuutosta ole montaa ympärillä, vain lisää asian kiinnostavuutta!

se menee tässä samalla tavalla kuin monessa muussakin asiassa. Eli ne, jotka ovat kokeneet saman, he ymmärtävät. Ja ne jotka eivät ole kokeneet samaa, he arvostelevat.

ja 'vanha' kaveripiirini, jossa ei kenelläkään vielä lapsia, on kohteliaan kiinnostunut vauvoistani, mutta kenenkään elämäntilanne ei ole vielä sellainen että vauvojen suunnittelu olisi ajankohtaista.



Olen itse todennut, että ystävät saavat olla just sen verran kiinostuneita kun jaksavat ja pystyvät, heillä on oma elämäkin rakennettavana, ja minä taas pysähdyn nyt äitiyteen, koska se on nyt minun paikkani.



Turha katkeroitua, parempi ymmärtää että ihmisillä on erilaisia vaiheita elämissään, ja aina ne vaiheet ei kohtaa.



Eikö meidän naisten kannattaisi vetää yhtä köyttä sen sijaan että vedetään mattoa toisen jalkojen alta? Ei ne sinkut ole jättäneet tuoreita äitejä yksin ilkeyttään, ne sinkut ei vaan sieltä tuoreen äidin jokailtaisilta kahvikutsuilta löydä omille lapsilleen isää. Aika luonnollista mun mielestä.

kommentit jäävät tosiaan usein kaihertamaan; itse olin kaksiviikkoa takaperin piipahtamassa ystäväni läksiäisissä. Hän on lähdössä opiskelemaan toiselle puolelle suomea ja kysyi aionhan tulla käymään hänen luonaan. Totesin ettei meillä se lähteminen ole niin helppoa (tyttö 3,5kk), etten voi luvata mitään. Hänen kommentti oli vaan ykskantaan "Voi vittu kun sulla on se lapsi!"

Täällä ihmetellään katkeruutta ja kostonhimoa. Ei minusta kyse ole siitä, vaan ihan omista tunteista. Tuntui vaan pahalta olla yksin eikä vanhat ystävät ymmärtäneet. Totta kai sain uusia kavereita kerhoista ja puistoista ja heistä osa on tullut ihan sydänystäviksi. Silti olisi siinä uudessa elämänvaiheessa kaivannut ymmärrystä sellaisilta, ketkä on tuntenut kauan ja joiden kanssa kasvoi aikuiseksi. Kyllähän minä nyt tässä iässä, melkein nelikympisenä, ymmärrän, että ei kavereiden tehtävä ole tukea äitiydessä, mutta silloin nuorena äitinä sitä kaipasi. Mutta kaikilla meillä on ne sokeat pisteensä. Olin minäkin pyörtyä järkytyksestä, kun eräs ystävä töksäytti sanoa, miten huonosti olin ymmärtänyt ja tukenut häntä vakavan sairauden aikana. Omasta mielestäni olin ollut suunnattoman huomaavainen ja jalo, kun soittelin kerran kuussa ja lähetin silloin tällöin runokortteja...

Tästä huomaa että jokainen ymmärtää vain oman elämäntilanteensa, tarkoittamatta kuitenkaan mitään pahaa. Kapeakatseisuus ei ole aina ilkeää, vaan hölmöä ja naiivia kapeakatseisuutta.

Kun joku saa lapsen, jolloin lapsesta tulee elämän tärkein asia (luonnollisesti), niin unohdetaan miten tärkeiltä muut asiat TUNTUI ennen lasta. Lapsettomalle (yksinkertaistaen) lapsi voi olla yhtä tärkeä ja runteita herättävä asia kuin koira tai uusi poikaystävä tai se ihan syksytakki jonka haluaisi ostaa. On yhtä itsekästä olettaa että vanha ystävä (esim just 20 vuotias tai vähän yli) kiinnostuisi just mun lapsesta ilman että mun pitäisi olla kiinnostunut hänen treffeistään tai siitä uudesta takista.

Myös uuden äidin pitää yrittää puhua muista asioita kui lapsen ekasta hampaasta ja kipeistä nänneistä. Ymmärryksen pitää olla molemminpuoleista.

Äidille saattaa olla tuskattuttavaa ja turhaa kysellä kaverin baari-illoita, mutta yrittäkää muistaa että saattaa olla yhtä turhauttavaa kysellä siitä vauvasta, josta ei ymmärrä mitään..

Yrittäkää asettua myös muiden asemaan. Kosto on typerintä mihin voi ryhtyä yrittämättä edes ymmärtää muiden käytöksen syitä.

että niiden vanhojen ystävien pitäisi olla erityisen kiinnostunut siitä lapsesta? Samanlaisia pentujahan ne kaikki lapset on, omat vaan on erityisiä. Kyllä äidit sen tajuaa.



Minä ainakin oletin, että ystävät olisivat edelleen kiinnostuneita MINUSTA, vaikka olen äidiksi tullutkin. Olenhan minäkin edelleen kiinnostunut ystävien kuulumisista ja menemisistä.

28, mielestäni mä en etukäteen kerää katkeruutta tai muutakaan, pelkään vain että näin tulee käymään... mulla on jonkin verran äiti-ihmisiä, itseäni vanhempia, kavereina (tulleet omien lasten saannin myötä), ja nyt ainakin näyttää meininki olevan vähän sitä, että koska mä osaan ommella, oletetaan että tottakai mä ompelen tosta vaan yhtenä iltana parikymmentä kestovaippaa heille aivan ilmaiseksi. monet lapsettomat kaverit puolestaan olettavat, kun pyytelen heitä kahville esim. kaupungille, että mä tarjoan - vaikka eihän mulla mitään ylimääräisiä kahvittelurahoja ole. kotiin kutsuessa taas eivät syystä tai toisesta koskaan pääse. parhaimmillaan ovat peruneet tulonsa vartin varoitusajalla. samat kaverit suuttuvat verisesti, jos mä joudun edellisenä päivänä perumaan kyläilyni, koska lapsi on kuumeessa ja miehen on pakko olla töissä.



ja kuten mä kirjoitin, niin ainakin mun kaverini tuntuvat vain olettavan, etten mä tahdo puhua kuin vauvastani, vaikka nimenomaan tahtoisinkin. mua ei yhtään haittaisi, jos kaverit tajuaisi, että mä olen edelleen myös mä, en vain lasteni äiti, ja että olisi kivaa, jos kysyisivät myös että mitä mulle kuuluu eikä vain että mitä lapsille kuuluu - ne kun eivät välttämättä ole sama asia.



mä toivon, että osaisin itse olla erilainen aitten kunhan nuo kaverit alkavat lapsia väsätä. mutta mikään ilmainen lapsenvahti mä en aio olla - kukaan ei ole munkaan lapsiani hoitanut, ja voi hyvin olla että mun parisuhteeni kaatuu tähän, ettei ole mitään kahdenkeskistä aikaa ilman lapsia. näin ollen mulle on aivan sama, vaikka niin kävisi kavereillekin, hommatkoon vahtinsa muualta.



- se, joka murehti onko tämä itselläkin edessä...



ps. parisuhdetta ei ole kyllä tarkoitus kaataa, mutta kyllä sitäkin tulee murehdittua. miten se kestää ilman kahdenkeskistä aikaa, kun vapaaehtoisia lapsenvahteja ei ole eikä maksullisiin ole varaa.

etsi samassa elämäntilanteessa olevaa seuraa? Kyllähän se on osin luonnollista, että jos on liian erilaiset elämäntilanteet niin kaikkea ei vaan pysty ymmärtämään.

Mua harmittaa eniten se, että minun lasteni elämä ei kiinnosta ketään edelleenkään. Ystävieni lapset ovat nyt 1-2 v ja omani 5-8 v. Ystäväni eivät jaksa miettiä koulunaloitukseen, lasten harrastuksiin, pelkoihin, luonteenpiirteisiin tai ystäviin liittyviä ongelmia tai huomioita. Puhutaan vaan siitä, monenko kuukauden ikäisenä oppi sitä tai tätä tai osaako jonkun puolitoistavuotias sanoa i-ha-haa.

Minulla on paljon uusia ystäviä, joihin olen tutustunut äidiksi tuloni jälkeen, ja joiden kanssa voin käsitellä isompien lasten asioita. Se ei poista sitä, että olisin edelleen mielelläni osa vanhojen ystävieni elämää. Enkä tunne, että olen. Silloin, kun minulla oli vauva ja he viettivät sinkkuelämää, minä olin edelleen kiinnostunut heidän ulkomaanmatkoistaan ja joogaharrastuksistaan. Ystäväni eivät siitä, mikä minun elämässäni oli sillä hetkellä tärkeää. Nyt, kun heillä on vauvat, olen kiinnostunut heidän vauvoistaan. He eivät minun isoista lapsistani.

On normaalia ja mukavaa tutustua uusiin ihmisiin elämäntilanteen muuttuessa. Ei minusta ole normaalia eikä mukavaa vieraantua täysin vanhoista ystävistä, vaikka itse osoittaa kiinnostusta heidän elämäänsä kohtaan.