Kaveripiirinsä ekat äidit!

Ap, tässä samaa kohtelua osakseen saanut :(. Kun saimme esikoisemme, lasta kohdeltiin lähinnä kivana nukkena ja otettiin etäisyyttä niin että heikompaa hirvitti. Sitten kun saatiin se oma prinsessa/prinssi, olikin heille järkytys että koko maailma ei pysähtynyt!!

Meillä ihan sama juttu, mutta minä vastaan ihan samalla mitalla tavallaan.



Koska meillä on se vauva-aika ohi nyt, niin olen yhtä kiinostunut näiden kavereiden vauvoista kun he olivat aikoinaan meidän vauvasta, eli ei melkein yhtään.

Nyt minä puhun juhlista ja matkoista, kun he nököttävät kotosalla.



Näin ne osat vaihtuu.

Varsinkin nyppii se, miten yksin meidät jätettiin. Kaverit eivät ymmärtäneet ollenkaan, miksen jätä kuukauden vanhaa isälle ja lähde baariin, tai miksi minusta oli hankala lähteä vauvoineni kaikkineni edes kahville. Minä muutuin vaikeaksi ja tylsäksi seuraksi heti, kun vauvojen uutuusarvo oli mennyt :-(



Nyt tosiaan alkaa näillä kavereilla olla vauvoja, ja en oikein jaksais. Mun pitää miettiä tokaluokkalaisen tukitunteja ja kysellä toiselta enkun sanoja, sen verran mua lapsiasiat kiinnostaa, ei epiduraalit tai imetyskumit, sori vaan.



Ehkä nyt ymmärrätte, miksi minäkin muutuin menevästä nuoresta aikuisesta kotihiireksi. Ja nyt taas kun te olette kodeissanne vauvantuoksua haistelemassa, panostan minä uraani, harrastuksiin ja ihaniin isoihin lapsiini.

Meidän esikoinen nyt 8 v. ja meillä myös kolme pienempää, joista nuorinkin jo päiväkotihoidossa, ei paljon nappaa kuunnella kun 34-vuotiaat yhden vauvan äidit tilittää kuinka rankkaa on olla vauvan kanssa äitiyslomalla ;-) . Kun ihan aamutoimetkin on niin vaativat ja haastavat ja hankalat ja vauva sitä ja vauva tätä ja vauva tota. Tekee mieli sanoa päin naamaa et suhteellisuuden tajusi on kadonnut ja olet aivan liian vanha äidiksi, mut hihittelen vaan partaani ja välttelen heitä.

Mä olen nyt 24-vuotias kahden pienen lapsen äiti, ja kaveripiirissä (siis siinä vanhassa, joka oli ennen lapsia) ei muita äitejä juuri ole. On yksi, jolla on muutaman kuukauden ikäinen, huostaanotettu vauva, jota tapaa 3-4 kertaa viikossa kaksi tuntia kerrallaan, joten hänenkään kanssa ei juuri jutut kohtaa... Vauva- tai lapsiperheen arjen ymmärtämistä ei juuri näy eikä kuulu, kaverit tuntuvat melkein pelkäävän meidän lapsia, eivätkä todellakaan näytä ymmärtävän niistä yhtään mitään. Joka hemmetin kahvittelureissulla suuri ihmettelyn aihe on se, kun 4-vuotias tyttöni istuu nätisti paikoillaan, syö ja juo tarjottavansa - ikään kuin sen kuuluisi huutaa, karjua, kiljua ja hyppiä ympäriinsä. Ja vaikka mulla onkin vielä vauva, 4kk poika, musta olisi silti kiva kavereita tavatessa puhua muustakin kuin siitä, osaako poika jo ryömiä tms. Tätäkään ei kaverit tunnu tajuavan, vaikka kuinka yritän vaihtaa puheenaihetta niin aina palataan siihen vauvaan. Esikoisen kohdalla ei vauvalahjoja tullut, tosin ei osattu odottaakaan, ja nyt tämän nuoremman kohdalla hämmästyinkin kun kaikki kyläilijät toivat jotakin mukanaan.



Mutta tosiaan hirvittää tuo, että sitten kun ollaan siinä 30 vuoden hujakoilla, ja valtaosa tästä kaveripiiristä alkaa väsäillä niitä vauvojansa, niin mulla on oikeasti jo 6- ja 10-vuotiaat lapset. Enempää ei kuulemma miehen mukaan ole tulossa, ja itsekin olen sitä mieltä, että kyllä ne siihen kolmeenkymppiin mennessä tehdään jos tehdään... Ja sitten mun pitäisi jaksaa vastailla johonkin hemmetin vauvantuoksuisiin kysymyksiin tyyliin "Miten sä oot voinu nukuttaa teijän vauvoja vieressä, kun mulle ainakin sanoi neuvolan täti ettei vauvaa saa missään nimessä nukuttaa kuin pinnasängyssä? Ja hei, miten päin nää vaipat oikein puetaan, ja voisitkohan sä mitenkään ommella meille niitä kestovaippoja semmoset 500 kappaletta, ku sä oot niin hyvä ompelee ja sullahan varmaan on valmiiks jo kaikki materiaalitkin ku sulla kerta on itelläskin lapsia, ettei varmaan tarvii mitään maksaakaan? Tai jos mä voisin ees saada ne teijän vanhat kestovaipat... ai mitä, ooksä muka jo myyny ne?" Äh. Mä vielä olen ihmisenä semmoinen, että kun oikein alkaa ottaa päähän jokin asia, niin läväytän sen sitten suoraan päin naamaa, joten hirvittää että mahtaakohan sitä montakin kaveria katkaista välit sitten silloin joskus...

olen kokenut tuota samaa unohdusta kuin tekin, mutta en kyllä jaksaisi kavereilleni pistää paskaa eteenpäin ihan tahallani. Tiedän, kuinka rajoittavaa ja uuvuttavaa vauvan kanssa on ja miten epävarma omasta vanhemmuudestaankin silloin on. Ihan mielelläni juttelen kavereideni kanssa kokemuksista ja olen luvannut lapsia hoitaakin, jos apua tarvitsevat, sillä olemmehan usein kotona.



Olen ajatellut, että minun paras "kostoni" on se, että kaverini tajuavat, miten yksin meidän aikoinaan jättivät. Olen siitäkin ihan avoimesti puhunut, enkä koe tarvetta katkeroitua.

että tulee helposti välteltyäkin niitä ihmisiä, jotka on jossain tilanteessa kommentoineet typerästi. Sitä vaan lakkaa luottamasta toisen kykyyn ymmärtää, ja toisaalta ei kukaan halua ehdoin tahdoin tyrkyttää itseään vain saadakseen arvostelua osakseen.



Itselläni ei ole ollut aivan tuota tilennetta, mutta kyllä on niin kovasti jäänyt kaivelemaan yhden lapsettoman kaverin kommentti, että välitkin siitä viilenivät. Eli mun ekana raskausaikana sain kuulla kuinka käyttäydyn lapsellisesti ja raskaus ei ole mikään sairaus. Selitä siinä sitten toiselle, että kyllä se raskaus silti voi viedä voimat aivan täysin, ja siinä huonovointisuudessa ja väsymyksessä ei aina kykene käyttäytymään niin harkitun aikuismaisesti, vaikka kuinka parhaansa yrittäisi. Kyllä jäi kaivelemaan, kun tunsin olevani aivan maassa ja muka-ystävä tulee siihen vielä potkimaan.



Ironista vielä sitten, että kun tää sama ihminen myöhemmin oli itse raskaana, niin vietti viimeiset 2 kk vuodelevossa. Olis ollut niin mukava muistuttaa sitä, että raskaushan ei ole mikään sairaus. Mutta pidin kuitenkin aikuismaisesti suuni kiinni ja esitin myötätuntoista.

Olen ajatellut, että minun paras "kostoni" on se, että kaverini tajuavat, miten yksin meidän aikoinaan jättivät. Olen siitäkin ihan avoimesti puhunut, enkä koe tarvetta katkeroitua.

Pahin (mulle) on se että monet jotka saa lapsensa vasta vanhempana, ts. silloin kun muutkin, eivät koskaan joudu kokemaan sitä samaa yksinäisyyttä ja hylätyksi tulemista kuin minä aikanani, koska heillä on sitten ystäviä samassa tilanteessa, he eivät ole yksin. Minä olin yksin silloin, ja olen yksin nyt kun omat lapset on jo vanhempia ja olen takaisin työelämässä ja vanhat ystäväni ovat nyt kaikki samaan aikaan kotiäiteinä, kahvittelevat keskenään (minua ei työssäkäyvänä tietenkään kutusuta) ja jopa viettävät lastensa synttäreitä vain keskenään, koska meidän lapset on muka liian vanhoja heidän lastensa kavereiksi. Itku tulee kun mietin kuinka yksin meidät on aina jätetty.

omat ystäväni saivat lapset 7v sitten. Olin mukana raskaudessa ja tuin ystäviäni toden teolla. Olin mukana ultrissa ja hankkimassa vauvatavaroita. Nyt kun sain itse vauvan niin tuntuu ettei kukaan ole kiinnostunut mistään. Kukaan ei ollut jakamassa pelkoja ja iloja raskaudessa eikä pienen vauvan kanssa. Kukaan ei ostanut mitään. Olen kyllä todella katkera että silloin nuorena tuin rahallisesti ystäviäni ja nyt kukaan ei muista minua...

Todella hyvä ystäväni sai lapsen nuorena, jotenkin siinä kävi niin että ei sen asian ymmärrys mun villiin opiskelijaelämään mahtunut, joten etäännyttiin. pari kertaa vuodessa nähtiin, mut silloinkin se tuntui vähän kummalta kun toinen puhui vaan lapsesta ja toinen viime lauantain bileistä..



Sitten mä aloin odottaa lasta pari vuotta sen jälkeen. Yhteydenpito tähän kaveriin tiivistyi, olen äärimmäisen onnellinen että hän antoi silloisen moukkamaisuuteni anteeksi. Tämä kaveri oli mun suuri tuki ja turva koko raskauden ja vauvavuoden ajan. Hänkin alkoi odottaa toistaan niihin aikoihin kun meidän esikoinen syntyi. Nyt ollaan kummeja puolin ja toisin, ihanaa kun ollaan taas läheisiä.



Mulla on myös monet kaverit etääntyneet kun sain lapsen - suuri osa kavereista ei ole vieläkään perheenperustamiseen valmiita. Mutta omasta virheestä oppineena olen valmiina sitten kun he ovat.. Ei tiettyjä asioita voi ymmärtää ennenkuin ne osuu omalle kohdalle. Mä uskon etä ystävyydessäkin voi painaa pause-nappia ja sitten jatkaa jos siltä tuntuu.. Mutta toki riippuu tapauksesta aina. En toki kenentahansa joskus-oltiin-kavereita-tyypin vauva-arkeen heittäydy, mutta en kanna kaunaa jos hyvältä tuntuu niin tehdä. :)

On tuokin totta, että jos muut saavat lapset aiemmin, niin siitä viimeisestä äidistä ei jaksa kukaan enää kiinnostua.



Mulla on sukulaisten kanssa niin. Meidän lapset on serkussarjan nuorimmat. Ja vähän katkeruutta herättää joskus se, että itse hoidin ahkerasti sisarusteni lapsia. Samoin äitimme oli vielä nuorehko, joten on hoitanut muiden lapsia paljon. Nyt mua ei auta kukaan, koska sisaruksillani on tietenkin kädet täynnä omien perheidensä kanssa. Samoin ovat tottuneet varaamaan lastenhoitoaikoja äidiltämme niin, ettei äiti enää ehdi ja jaksa meidän lapsia paljonkaan. Ne jää tärkeysjärjestyksessä jotenkin ihan viimeisiksi.



Ja oon tosiaan tuntenut oloni hyvin yksinäiseksi ja sidotuksi. Ja olen pettynyt siihen lähimmäisapuun, jota ei olekaan ollut enää minulle.



No tietysti olen oppinut pärjäämään, ollaan maksettu lastenhoidosta, mutta nyt silläkin ihmisellä alkaa olla niin paljon töitä, ettei tahdo ehtiä niin usein kuin saisi tulla.



Ääh.

Itse toivoin samaa, kun ystäväni sai lapsen, mutta ikävä kyllä sekään ei meitä mitenkään lähentänyt, vaikka välissä ei ehtinyt olla kuin pari vuotta.

Kyllä aikoinaan korpesi, kun suoraan päin naamaa sanottiin, että ei ketään jaksa kiinnostaa teidän vauvajutut. Seuraavassa hetkessä sitten vedettiin herne nenään, kun ei kutsuttu esikoisen 2-vuotissynttäreille muita kuin sellaisia kavereita, joilla oli jo lapsia (no miksiköhän ei, jos jutut ei kerran kiinnosta).



Nyt näillä "ystävillä" on itsellään lapsia, ja on sitä ja tätä; "onko kellään muulla tällaista?". En jaksa kiinnostua, miksi minunkaan pitäisi? Eniten ottaa aivoon, että nämä eivät edes ymmärrä miten ilkeitä ovat aikoinaan olleet, ei pahoittelusta puhettakaan. Pidän yhteyttä vain muihin "varhain äidiksi tulleisiin" vanhoihin ihaniin ystäviini :)

Sain esikoiset 21-vuotiaana. Suurin osa kavereista katosi jo raskausaikana, joskus tuli soitto kuin säälistä, kun olivat baarissa ja varmaan jollekkin tuli mieleen että mitä mulle kuuluu ja soittivat sieltä...

Kun kaksoset syntyivät, vieraita riitti ekan viikon, ja ajattelinkin jo asioiden korjaantuvan. Mutta paskat, välillä iltaisin itkin yksinäni kun ei ollut enään ketää kelle soittaa, muita kuin oma äiti.

Olin niin hukassa kahden vauvan kanssa, ja mieskin teki pitkää päivää.

Kuopus syntyi pari vuotta myöhemmin, ja silloin kotiin jäädessäni päätin perustaa elämäni uudelleen. Menin kerhoihin, kahviloihin ja tutustuin netin kautta muutamiin aivan mahtaviin ihmisiin. Ja kaikki perheellisiä, samassa asemassa kuin minä olin.

MOnista tuli hyviä kavereita, joita tapaan vieläkin usein kahvittelun tai baareilun nimissä. Mutta siltä ajalta jäi minull 4 maailman parasta ystävää, joiden kanssa minulla oikeesti on paljon muutakin yhteistä kuin lapset.

Olen päättänyt menneiden kavereiden olla, ja annan näille uusille ystävilleni kaiken.



Nyt vanhat kaverit alkavat olla siinä iässä että vauvoja pukkaa, mutta olemme olleet jo 10 vuotta niin erossa ettei minua mitenkään kiinnosta heille soitella tai muuta. Kaikkien ystävien ei ole tarkoituskaan säilyä koko elämää välttämättä, ja taukoja voi pitää:)

joskus 13 vuotta sitten lapsuuteni paras ystävä sai esikoisensa, olin hänen tukenaan, ostin lapsille (niitä syntyi kaksi parin vuoden ikäerolla) vaatteita usein. Hän "katosi" elämästäni niiden lastensa kanssa, eikä halunnut olla yhteydessä, vaikka minä olisin ollut kovin kiinnostunut hänen vauva-arjestaan.



Tämä ystävä ei ole muistanut minua mitenkään nyt, kun minusta on vihdoin tullut äiti. Onneksi mulla on samaan aikaan 6 ystävää, joilla on ihan pienet vauvat. Parhaimmillaan ikäero minun ja ystävieni vauvoilla on 3 päivää. On näitä muita siis, joiden kanssa jakaa tätä asiaa.

no ei sentään, toella hienosti käyttäydyit. Itse en olisi pystynyt!

Eli mun ekana raskausaikana sain kuulla kuinka käyttäydyn lapsellisesti ja raskaus ei ole mikään sairaus. Selitä siinä sitten toiselle, että kyllä se raskaus silti voi viedä voimat aivan täysin, ja siinä huonovointisuudessa ja väsymyksessä ei aina kykene käyttäytymään niin harkitun aikuismaisesti, vaikka kuinka parhaansa yrittäisi. Kyllä jäi kaivelemaan, kun tunsin olevani aivan maassa ja muka-ystävä tulee siihen vielä potkimaan.

Ironista vielä sitten, että kun tää sama ihminen myöhemmin oli itse raskaana, niin vietti viimeiset 2 kk vuodelevossa. Olis ollut niin mukava muistuttaa sitä, että raskaushan ei ole mikään sairaus. Mutta pidin kuitenkin aikuismaisesti suuni kiinni ja esitin myötätuntoista.

Mun ystävä kun sai ekan lapsen, mä ihmettelin kun ei tullut mua vastaan juna-asemalle klo 09, koska heillä oli aamutoimet kesken. Tai kun menin sinne kylään 2päiväksi, ekan päivän jälkeen ystäväni sanoi voitko lähteä jo kotiin, kun meillä onkin flussa. Mä en tajunnut, koska en ollut äiti ja kuvittelin että lapsen voi laittaa sänkyyn ja se nukkuu heti ja lapsen isä voi myös hoitaa eikä tehdä ylitöitä jne.



Mikä ihmeen nyt kostan jutut täällä pyörii ??? Sitä paitsi mä olen ystävä ystävän kanssa. Lapsi on mukana, mutta ystävä on tärkein. Mies on ystävän mies, lapsi ystävän lapsi.

Mä olin lähes 40 vuotias kun tulin äidiksi, olisin halunnut tulla vuosia, vuosia aikaisemmin, mutta elämä ei mene niin kuin haluaa.



On mullakin välit viilentyneet näitten kanssa, jotka saivat lapsensa 15 v sitten, mutta syy siihen oli että meitä ei kumpaakaan kiinnostanut toistemme elämät. Mä sinkkuna etsin Helsingistä kivaa asuntoa, käytin lomat matkoihin, ostin surutta itselleni kauniita vaatteita ja juhlin Helsingin yössä. Jos samaan aikaan ystäväni mies viettää illat ja viikonloput raksalla, ystäväni valvoo koliikkivauvan kanssa jonka takia ei voi vastaa edes puhelimeen eikä IKINÄ soita takaisin mutta kun vahingossa kaupungilla törmää, toinen sanoo miksi et tule käymään ja voisit matkoilta lähettää vaikka postikortin ja mitä sulle on tapahtunut ????



Kyllä meistä kaikki tietää kun ystävä löytää miehen, ystävähän silloin hukkaa muut, kun pitää sen miehen kanssa kaikki illat ja viikonloput olla kaksin ja ei voi enää lähteä mihinkään kun me tehdään tänään sushia tai me mennään meidän ystäväpariskunnan luo.



Ihmiset erkanee kun pariutuvat, jotkut pitävät yhteyttä, toiset eivät. Mutta että tahalleen... onneksi olkoon av akat. Teitä en huoliskaan ystävikseni.

Mua harmittaa eniten se, että minun lasteni elämä ei kiinnosta ketään edelleenkään. Ystävieni lapset ovat nyt 1-2 v ja omani 5-8 v. Ystäväni eivät jaksa miettiä koulunaloitukseen, lasten harrastuksiin, pelkoihin, luonteenpiirteisiin tai ystäviin liittyviä ongelmia tai huomioita. Puhutaan vaan siitä, monenko kuukauden ikäisenä oppi sitä tai tätä tai osaako jonkun puolitoistavuotias sanoa i-ha-haa.

Olen saanut ekana kaveripiiristäni lapsen, tosin olen jo melkein kolmekymppinen. Mutten ymmärrä yhtään tätä jollotusta, että kavereita ei lapsi kiinnosta eivätkä tue perhe-elämää. Eihän se ole kavereiden tehtävä! Eihän heistä tullut mitään varaäitejä vaikka minä sain lapsen. Sitä varten mulla on äitipiirit ja kerhot, että saan puhua lapsestani muiden äitien kanssa.Jokaisessa elämän käännekohdassa terve kaveripiiri myös uudistuu ja etsitään uusia kavereita joiden kanssa jakaa elämäntilanne. On kohtuutonta vaatia vanhoja kavereita ymmärtämään asioita joista heillä ei ole kokemusta.



Ei ole mitään syytä loukkaantua siitä, että kaverit haluaa nähdä MINUA, siis ystävänä ja kiinnostavana ihmisenä, eikä aina vaan äitinä. Mun mielestä se on ihanaa, saa muistella mitä kaikkea sitä onkaan muuta kuin pyllynpesijä.



Äitiyttä ei voi ymmärtää, ennen kuin on itse äiti. Tämän jokainen kirjoittaja tietääkin. Minä nimittäin en vaan jaksa uskoa, että nämä valittajat oli ennen omaa lasta mitenkään hirvittävän kiinnostuneita esmes sukulaisten lapsista, ostelleet lahjoja tai olleet. On jotenkin kurjaa, että ihmiset vaalii katkeruudella jotain vuosia sitten sanottuja lapsellisia ja typeriä kommentteja tai tekoja. Ihmiset nyt vaan sanoo aika paljon asioita sen enempää miettimättä.

ämmiltä,ei ihme et ne kaverit on häipyny!!!Kai se nyt on ihan selvä että lapsiperheen ja sinkku tai lapsettoman pariskunnan elämässä on täysin eri kuviot.Jokainen itse valitsee ja turha täällä vinkua kun kaverit jätti.Ei muokaan kiinostanut piirun vertaa parikymppisenä kuunnella juttuja jostain vauvan paskan väristä ja kuinka ihmeellistä se on.Mutta en mä myöskään odota että nyt kun itsestäni tulee äiti et mun kaverit olis kiinnostunu vaan mun vauva jutuista.On se kumma kun äidiksi tulleet ei osaa mistään muusta puhua kun siitä omasta kääröstä,ei se maailma pysähdy vaikka niitä lapsia tulee.