G: Mitä vammoja suomalainen koulujärjestelmä on sinulle aiheuttanut?

lannanviskontaan ja joka avasi tämän kyselyn kaikille koulun ja erityisesti opettajien traumatisoimille poloille. Et sitten oivaltanut avauksen tyylilajia...

t. Ap, lomastaan nautiskeleva, rutisijoihin kyllästynyt ope

hernepusseja, tamburiinia, sekuntikelloa, klassisia jumppapukuja, verilettuja ja sitä naapurin tyttöä, joka kiusasi minua.

liikuntainho tuttu myös täällä



hyvän koulutuksen sain kyllä

Ja liikuntatunnilla revähti pahasti olkalihas, jota piti vähän korjailla. Liikuntakammoa ei missään nimessä jäänyt. Eikä muitakaan kammoja.

jos opettajien asenne on yleisemminkin tämä. Jos jollain on jotain negatiivisia kokemuksia niin hän on väärässä, piste. Mitään ei aiota mahdollisen ongelman korjaamiseksi tehdä koska se on vain korvien välissä. Hiljaa siellä kaikki rutisijat, opettajat eivät voi tehdä mitään väärin eikä koululaitoksessa voi olla mitään vikaa.

lannanviskontaan ja joka avasi tämän kyselyn kaikille koulun ja erityisesti opettajien traumatisoimille poloille. Et sitten oivaltanut avauksen tyylilajia...

t. Ap, lomastaan nautiskeleva, rutisijoihin kyllästynyt ope

Koulukiusaaminen, jonka mahdollisti silloinen opettajien leväperäinen asenne, jätti pysyvät jäljet. Nykyisinkin edelleen tunnen epämääräistä vastenmielisyyttä ja pelkoa, kun joudun kohtaamaan yläasteikäisiä teinejä.

-Inhon KEITETTYJÄ perunoita kohtaan. EN ole koskenut noihin ala-asteen jälkeen. Kerran viikossa oli puuropäivä ja kerran viikossa saattoi olla muussipäivä, mutta muina päivinä oli niitä hemmetin vetisiä kumiperunoita. EI kiitos enää ikinä! Muussia syön kyllä hyvällä halulla, samoin kuin ranskalaisia sun muita, mutta en koskaan keitoissa olevia pottuja enkä kuoriperunoita. Enkä muuten ole ainut, melkeinpä kaikki 80-luvulla syntyneet ja tuon pienen kyläkoulun käyneet ovat saaneet saman kammon. Tämä kyllä taisi olla enempi keittäjän vika..



-Inhon keitettyjä vihanneksia kohtaan (porkkana, lanttu ym.). Ala-asteen keittäjä EI koskaan osannut keittää noita kunnolla vaan noista tuli AINA sellaisia vetisiä ja ylikypsiä vihanneksia. Edelleenkään en pysty syömään esim. lihakeittoa noiden vihannesten takia. Sosekeittoja kyllä syön, koska niissä nuo vihannekset eivät ole samanlaisia kuin esim. lihakeitossa.. Tämä oli kyllä tuon ammattitaidottoman köksä akan vika, mutta..



-Inhon pakkohiihtoa kohtaan. Kiitos taaskin rakkaan ala-asteen opettajamme! Me jouduttiin hiihtämään jossain helkkarin metikössä, jossa ei edes ollut kunnon latuja! Ja toisekseen mulla oli liian pitkät suksetkin, joten.. Ja ne hiihtokisat, auta armias. En koskaan tykännyt hiihtämisestä ja nuo kisat oli yhtä helvettiä. Ja se tulikuuma mehu kisojen jälkeen, hyi oksetus! Meillä oli ehkä kaksi-kolme kertaa talvessa luistelua, vaikka pihalla oli ihan oma luistelurinkikin ja oppilaat toivoivat enemmän luistelua, mutta tuo sadisti ukko halusi aina vaan sitä paskan hiihtoa, koska itse niiiiiiin rakasti sitä! Itse rakastin luistelua ja luistelisin vieläkin, jos polvi ei olisi paskana :( Yläasteella ei sitten yllätys, yllätys ollutkaan hiihtoa, koska kukaan meidän luokan tytöistä ei koskaan viitsinyt raahata bussissa suksia ja opettaja ei sitten enää viitsinyt kinata asiasta meidän kanssa :D



-Inhon koululiikuntaa kohtaan. Varsinkin yläasteella, kun valittiin joukkueita. Mä olin AINA se, joka valittiin viimeiseksi! Olin koulukiusattu ja muutenkin läski, joten siinäpä ne syyt. Olin kyllä ihan hyvä koriksesta ja pesiksessä (vaikkakin yliliikkuvat nivelet haittasivat pallon heittoa, mutta olin hyvä lyömään). Ja se suunnistus, oh my god! Ei koskaan enää. Mä vihasin suunnistusta jo ala-asteella ja niin teki suurinosa muistakin oppilaista! Ja se ihana yläasteen liikkamaikka, joka kuulutti kaikelle kansalle, että Maijalla on sitten PISTE, hän voi lähteä suihkuun kymmenen minuuttia aikaisemmin kuin muut. Ja tuo piste siis tarkoitti menkkoja..



-Inhon pakkoruotsia kohtaan. Ala-asteella ruotsi oli vielä ihan ok, koska opettaja oli ihan kiva, mutta lukiossa. Voi jösses, kiitos tuon eukon, EN osaa enää ruotsia sanaakaan, EN ymmärrä sitä enkä edes haluakkaan. Tuo ämmä oli sellainen, että sillä oli omat suosikkinsa ja loput olikin sitten noita hylkiöitä..Tuo oli ainut huono muisto lukioajoilta. Lukio ajat olivat elämäni parasta aikaa :)



-Luottamuksen aikuisiin. Olen kokenut koulukiusaamis helvetin, jota kesti koko peruskoulun ajan ja yläasteella opettajat sulkivat silmänsä, vaikka kuulivat haukkimisen tai näkivät, että lumipallo tuli päin pläsiä. Senpä takia mulla ei oikeastaan ole kuin pari hyvää muistoa peruskoulusta ja nekin liittyy lähinnä opettajiin.



-Esiintymiskammon. Vaikka harrastakin tanssia ja joudun esiintymään porukan mukana, mutta se ei ole koskaan haitannut. Ainoastaan silloin, jos joudun esiintymään yksin tai jos joudun vaan puhumaan suuren yleisön edessä, menen lukkoon ja saatan ruveta änkyttämään. Kiitos tästä kuuluu yläasteelle ja meidän paskaluokalle. Mulla on R-vika, jota ei huomaa muuten kuin silloin, kun jännitän tai suutun. Ja totta hitossa sen huomasi, kun pidin esitelmiä..

vaikka olisi oksennus tullut. Kerran yritin piilottaa ruokaa maitopurkkiin, mistä seurauksena opettaja kaatoi purkin sisällön lautaselle ja nöyryytti julkisesti julistamalla asiaa koko luokalle ja pakottamaan minut syömään oksetusannoksen muiden nähden. Lopulta oksensin koko luokan nähden.

jolloin vielä ns. oma ope piti liikuntatunteja.

Muistelen, että lukioaikoina meininki muuttui miellyttävämmäksi, kun sai tehdä monipuolisemmin ja vapaavalintaisemmin. Tosin aika Evabrauni meidän liikkaope silloinkin oli mutta oikeudenmukainen. Oli aika helpottavaa, kun ei tarvinnut tarpoa puolen metrin paksuiset jäät suksenpohjissa keroja ja kuruja.

jumppatunnilla oli oltava voimistelupuku päällä ja mulla oli jo silloin vähän paksut reidet ja myös mun iho on aina ollut vähän kirjava, varsinkin kun salissa oli kylmä. Monet tytöt näytti niin kauniilta luonnostaan tummemmassa ihossa ja hoikkine säärineen, mutta mä olin toisenlainen. En ole myöskään ketterä enkä notkea, tosin tykkään nyt aikuisena kovasti kävelystä ja ulkoilusta. Liikunnan ope oli tosi hoikka, neljän lapsen äiti, ryhti oli parempi kuin meillä esiteineillä koskaan ja hän sanoi sen myös ääneen; katsokaa minua, vaikka ikää on jo yli 40..jne.Se oli kauheaa, varsinkin se telineillä kävely yksi kerrallaan, kun epävarmuus omaa vartaloa kohtaan oli äärimmäisen pinnalla.

ikinä ole syyllisiä mihinkään. Nyt tuota arvomaailmaa siirrän omille lapsilleni.

Ja vain sellaiset lapset ovat tärkeitä, joiden vanhemmat ovat akateemisia



t. köyhästä torpasta uusrikkauteen noussut. Kiitos peruskoulun

spesiaali-inhokkejani olivat:

- luistelu: ei vaan onnistunut ne nukkehypyt ja piruetit

- pesäpallo: olin huono heittämään palloa ja jouduin siksi aina takakentälle, josta nimen omaan pitäisi jaksaa heittää

- telinevoimistelu, erityisesti pukin yli hyppääminen oli kamalaa, ala-asteella piti myös roikkua puolapuilta ja nostella jalkoja tamburiinin tahdissa.

- koripallo: aina piti mennä "kärkkymään" palloa, joka painoi vähintään tonnin ja teki rintalastaan osuessaan melkoisen pahaa jälkeä.

- aerobic: yli-innokas liikuntatieteiden opiskelija veti tunnin yhtäjaksoisen hikijumpan "helpoilla" askelkuvioilla.



Joukkuelajeissa ärsyttävintä oli se tapa miten joukkueet jaettiin: kaksi parasta tyttöä huusivat vuoron perään joukkueet ja surkeimmista neuvoteltiin tyyliin ottaako toi vai toi, kumpikin on huonoja.

Jos olisit käynyt kotikoulua, olisi sinulla traumoja siitä, että ei ollut kavereita, äiti teki itsestään tarpeettoman tarpeellisen, ei syntynyt ystävyyssuhteita, ei päässyt harrastuspiireihin. Jos olisit elänyt Zimbabvessa, sota olisi traumatisoinut sinut.. Raiskaus olisi traumatisoinut sinut, riisimössön puute olisi traumatisoinut sinut.



EIköhän se ole niin, että ihminen on perusluonteeltaan saatanmoinen nurkuja. Kyllä minullakin oli paska liikkamaikka. Oli lihava ja epäpätevä. Joo, joskus joutu syömään älytöntä ruokaa, joskus opettajalla oli paha päivä ja se tuntui murrosikäisestä täyskusipäältä.



Kyllä koti on aiheuttanut suurimman trauman, jos aikuisena vielä inhoaa hiihtoa tai tillilihaa eikä pääse jumalattoman kamalista traumoista eroon. Menkää terapiaan ja katsokaa vähän peiliinkin.

Liikunnassa piti kilpailla lajista ja vuodesta toiseen, kuten ylempänä jo todettiinkin. Kammo jäi; nykyään en uskalla edes leikilläni kisata missään.

Joukkuelajeissa ärsyttävintä oli se tapa miten joukkueet jaettiin: kaksi parasta tyttöä huusivat vuoron perään joukkueet ja surkeimmista neuvoteltiin tyyliin ottaako toi vai toi, kumpikin on huonoja.

Tänä päivänäkin ihmettelen sitä miksi ne opettajat salli tuon/tuollaisen ja miksi ne oikeastaan tukivat tuollaista valitsemalla valitsijoiksi aina niitä samoja tyttöjä,meidän yhdysluokalla tällaisia oli 3kpl ja näistä joku oli AINA valitsemassa esim joukkueita ja saivat vaikuttaa jopa luokan istumajärjesytykseen ja ryhmätyöryhmiin jne

Ja tosiaan,aivan siinä opettajan nenän edessä puhuttiin et : "Kaisa on niin huono juokseen,etten mä ota sitä" tai "Tiina ei osaa edes osua palloon,emmä sitä huoli" jne

Opettajan ainoa kommentti oli "vauhtia nyt että päästään pelaamaan"

Olen ollut lapsena ja nuorena taiteellisesti lahjakas ja koulussa se kyllä saatiin kitkettyä.



Liikuntaa vihasin kolmekymppiseksi asti. Luultavasti koulun liikuntatunneilla hyvin pärjänneet ovat ainoita, jotka eivät vihanneet koululiikuntaa.

Tottakai Zimbabwen lapsisotilaat esim on aikalailla traumatisoituneempia kuin suomalaiset koululaiset.



Ei se silti poista sitä tuskaa jonka suomalainen esim alakouluikäinen lapsi saattaa vielä tänäkin päivänä kokea muiden lasten ja hänestä vastuussa olevien aikuisten taholta.



Vai sanotko todellakin koulukiusatulle 8v:lle,että älä ruikuta,zimbabwessa joutuisit tuossa iässä armeijaan?? tmv



Enpä usko!



Ja sitten kun tämä samainen 8v kasvaa aikuiseksi niinn poistaako tieto zimbabwen lapsisotilaiden kohtalosta jotenkin ihmeellisesti sen tuskan jota hän joutui lapsena omalta osaltaan kokemaan? Tietysti hän aikuisena tajuaa,että se oma tuskansa on pientä verrattuna Z:n lasten tuskaan,mutta silti se sama "pieni" tuska voi hallita koko loppuelämää pahimmillaan,koska sellaisia me ihmiset ollaan,inhimillisiä ja särkyväisiä...

Muutettiin suomeen 80 luvulla - siis paluumuuttajina, mutta oltiin oltu kauan suomesta poissa.

Mielestäni me ei oltu koyhiä, olin tottunut näkemään niin erilaista koyhyyttä asuinmaassani, luokkatovereilla oli aivan erilainen käsitys ja nostivat siitä numeron aina kun voivat.

Asuinmaassani opettajia kunnioitettiin ja myos vanhempia ihmisiä. Ihmettlin miksi joku voisi tuolla tavalla opettajalle puhua kun oli kyseessä vanhemmasta ihmisestä.

Olin tottunut kouluun missä luokassa oli luku rauha.

En ollut koskaan aiemmin kuullut kenenkään kiroilevan opettajalle.

Vieläkin muistan kun luokkatoveri soi omenan ja heitti kuoren pitkin käytävää

Oli melkoinen yllätys kun näin kuinka suuren määrän ruokaa koulu heittää roskiin joka päivä.



Minulla oli koti ikävä. Kuukausia kestävä pimeys ja räntäsade oli eksoottista, pelottavaa ja lopulta todella masentavaa.



Sain todella huonnon itsetunnon, ja pidin pitkään suomalaisia sivistymättominä. Sellaisia ainakin luokkatoverini siihen aikaan olivat.

pääsin liian helopolla, enkö oppinut ikinä kunnolla tekemää töitä ja opiskelemaan.

Minusta taas monet esitelmät varsinkin lukiossa - opettivat suhtautumaan rennosti esiintymiseen. Kun aluksi kirjoitti kaiken sanasta sanaa, niin loppu aikoina esitys tuli huitaistua ja pidettyä muutamalla ranskalaisella viivalla...

Sisälukutaitoa koulu ei ole sinulle pystynyt opettamaan. Mutta se on normaalia. Koulussa on niin paljoa pöljää väkeä, että opit eivät mene perille vaikka kuin olis hyvä opettaja. Mikähän on tekstissäni ydinsanoma? Mietipä sitä. Annan vihjeen: se ei ole se, minkä kierouttasi väänsit.



Kyllä, turhia ruikuttajia on aina. Heille ei kelpaa mikään. Sellaista ideaaliyhteiskuntaa tao-koulua ei ole olemassakaan. Peiliin katsominen olisi näille ruikuttajille tarpeen. Veikkaan että elämän varrella te olette just niitä, jotka syyttää joka asiasta aina muita. Koskaan ei oteta vastuuta itsestä. Mutta sekin on inhimillistä.