Herkkä murehtija ja sosiaalityön opiskelu.. Kysymyksiä..
Olen hyvin kiinnostunut sosiaalityön opiskelusta, avoimessa olen suorittanut perusopinnot ja aihe kiinnostaa... Mutta toisaalta olen herkkä murehtimaan ja kannan tänhetkisestä työstänikin vähäpätöiset asiat kotiini. Onko totta, että sos. työstä valmistuneille riittää suht' koht' tappeluitta työpaikkoja muuallakin kuin asiakastyössä? Kovastihan puhutaan, että pätevistä sossuista on pulaa, kun ihmiset sijoittuvat muualle, mutta oisko jollakulla ihan omakohtaista kokemusta/tietoa asiasta.
Kommentit (11)
tiedostat ja tunnistat itsessäsi tuon toimintatavan ja se on mielestäni keskeistä sen kanssa toimeen tulemiseen ja uusien toimintatapojen tietoiseen opetteluun. Uskon sosiaalityön opintojen aikana kehittyvän ammatillisuuden vähentävän murheiden itselleen ottamista ja kun käytännössä asiakastapaukset lisääntyvät alkaa tulla ihan hyvääkin rutiinia, ammatillisuutta siis.
Tiedostaminen ja sen myötä itse asiaan vaikuttaminen, voit muuttaa asiaa, ei sen tarvitse estää sinua työskentelemästä sinua kiinnostavissa työtehtävissä.
Onnea ja menestystä valitsemallesi opiskelupolulle!
Se töiden murehtiminen on joka tapauksessa semmoinen ominaisuus, mistä kannattaa opetella pois. Voihan sitä vaikka it-alalla murehtia illat pitkät että kuinkas minä nyt koodasinkaan sille asiakkaalle huonosti sen ohjelman, yhyy.
Jos opit siitä pois niin varmasti pärjäät sosiaalialalla oikein hyvin.
sosiaalityöstä valmistuneet aivan aikuisten oikeasti työskentelevät myös muuallakin kuin asiakastyössä. Ja moni muukin tekijä kuin ylimurehtiminen voi olla asiakkaille jopa vielä kohtalokkaampaa, kuten esim. täydellinen empatian puute ja välinpitämättömyys.
on pahimmat mahdollisuudet ominaisuudet. Mitä siinä sillä empatialla edes tekee? Ja jos laki määrää työnkuvan, ei liian välinpitämätön voi olla, koska saa merkintöjä cv:hen.
Asikaspalvelua tuo sosiaalityö pitkälti on, mutta sosiaalityössäkin on niitä helpompia paikkoja. Yleensä rankempia ovat esim. lastensuojelu ja päihdehuolto. Toimeentulotukipuolellakin voi olla haastavaa, kun yrittää seikkailla asiakkaiden toiveiden ja normien ristiriidoissa.
Helpompaa saattaisi olla vanhus- ja vammaistyö sekä työ sairaaloissa. Empaattinen asenne on näissä(kin) tärkeää, mutta täytyy muistaa ottaa ammatillinen asenne työhön eli pitää omat tunteet erossa työstä.
Toimivat tutkjoina, kouluttajina, kehittäjinä, tiedottajina... noi tuli nopeasti mieleen.
jeps, ja tutkijallahan on empatia olennainen ominaisuus...
Koulutustyö on sossujen kouluttamista, joten ihan sama mitä siellä tekee tai miten.
Missähän ne kehittää tai tiedottaa?
Asiakkaat ovat usein hyvin ärhäköitä ja vetävät julkisuuden mukaan, jolleivat saa haluamaansa. Lisäksi heillä on takanaan monesti yhdistykset, joiden mielestä etuuksien pitäisi olla laajemmat kuin kuntien mielestä (kunnat haluavat myöntää vain pakolliset, laissa määrätyt minimietuudet). Empaattiselle ihmiselle voi olla yllättävän rankkaa tehdää hylkääviä päätöksiä ja kertoa ne sitten asiakkaalle.
Osa asiakkaista on hyvin katkeria vammautumisestaan ja purkaa pahan olonsa työntekijöiden uhkailemiseen, haukkumiseen ja yleiseen tyytymättömyyteen. Tai jatkuviin valituksiin ja oikeusjuttuihin. (Tietenkin myös asiallisia valituksia on ja niihin olen jopa asiakkaita kannustanut, mutta aika paljon on myös tapavalittajia, joille ei mikään riitä.)
Vammaisuus ei myöskään sulje pois muita ongelmia, esim. lasten pahoinpitelyä, alkoholiongelmia tai huumeiden käyttöä. Mielenterveysongelmatkin ovat yleisiä, lievästä masentuneisuudesta ja aggressiivisuudesta aina psykoosiin saakka. Ja tältäkin palstalta tuttu "jos lapseni on vammainen, en sitä kyllä luokseni ota", on valitettavasti todellisuutta, onneksi tosin harvoin.
Vammaistyössä joutuu myös kohtaamaan suloisia, iloisia lapsia, jotka eivät todennäköisesti elä kauaa. Aikuisten vammaisten kohdalla alussa on käsiteltävä se, että itse voi joutua heidän tilanteeseensa milloin tahansa. Suurperheen äitikin voi joutua liikenneonnettumuuteen, menettää odottamansa "pikkukuutosen" ja neliraajahalvautua. Empatia ei riitä perheen arjen järjestämiseen.
Omia rakkaita ja itseään alkaa ajatella uudella tavalla: entä jos minä en enää voisi liikuttaa kuin toista kättäni? Entä jos mieheni menettäisi puhekykynsä ja kykynsä toisia loogisesti? Entä jos lapsellani todettaisiin sairaus, joka hiljakseen taannuttaa hänet ja johtaa kuolemaan noin 10-vuotiaana?
Olen ollut vammaistyössä ja lastensuojelussa. Vammaistyö oli paljon rankempaa, myös työtahtinsa puolesta. Ehkä jollekin sopii vammaistyö paremmin, mutta minulle se oli liian rankkaa.