Päiväkodissa todettiin lapsellamme tarvitsevat apua tunteiden ilmaisussa - miten auttaa lasta

Rajoittakaa muuten kuin esim. tukistamalla, suuttua saa muttei ketään vahingoittaa. Hoitakaa perheessä mahdollisesti oleva ongelma tai ainakin puhukaa siitä lapselle (esim. mielenterveysongelmat tai alkoholismi, perheväkivalta). Koettakaa välttää syyllistävää kasvatusta tyyliin nyt äiti itkee kun sinä olet tuhma. Nuo tuli ekana mieleen.

Miten se tunteiden ilmaisemattomuus näkyy?

Kannustaisin leikkimään muiden kanssa yms.



Tiedän monta erilaista lasta samalla "diagnoosilla". Ehkä joku muotijuttu.



Jotenkin muutenkin tuntuu, että ihan normaaleista lapsista etsitään jotain poikkeavaa. Lapset on niin erilaisia keskenään, ettei kukaan "pääse" keskiarvomuottiin kaikessa - ja hyvä niin. Suomessa on jotenkin joku syyllistämiskulttuuri, vaikka siitä hetkestä, kun tikkuun tulee 2 viivaa, pitäisi elää ilon kautta,ei syyllisyyden.



Kysy (pojaltasi?) onko päikyssä kivaa ja jos ei, niin miksi ei. Ja toki voit tiedustella tarkemmin, jos jotain oikeaa ongelmaa.

nauhalle itkua ja naurua, niin ei tartte nössön itse vaivautua?

käytäntöä tai asiaa perheessä. Lapselle on erilaisten tunteiden ilmaiseminen ja "hankala käytös" ihan sallittua. Tunteita on yritetty sanoittaa pienestä pitäen ja tunteista on muutenkin puhuttu, samoin siitä, miten niitä voi käsitellä ja miten niiden kanssa voi toimia.



Pitää kysyä tarkemmin hoitajilta, miten tunteiden ilmaisemattomuus ilmenee. Ainakin lapsi on ilmaissut välillä aamuisin pkt jätettäessä ikävää ja sitä, että kotona olisi kivampaa. Ehkä lapsen on vaikea ottaa vastaan lohdutusta - en tiedä.

Tai sitten jos on paha mieli, tuoda sen syytä esille? Ei hän sitä aina osaa kotonakaan nimetä ilman että itse kyselen ja selvittelen syitä.



Kiitos kun olette kommentoineet!

ap

Ei "kehtaa" enää itkeä aina siltä tuntuessa kuten pienemmät lapset.



Minunkin lapsi on aina ollut hitaasti lämpeävä ja pidättyväinen vieraassa seurassa. Osaa kuitenkin eläytyä hyvin eri rooleihin leikin kautta. Päiväkodissa ei tosin ole mitään "diagnoosia" tehty.



t. se nukkista yms ehdottanut

Rajoittakaa muuten kuin esim. tukistamalla, suuttua saa muttei ketään vahingoittaa. Hoitakaa perheessä mahdollisesti oleva ongelma tai ainakin puhukaa siitä lapselle (esim. mielenterveysongelmat tai alkoholismi, perheväkivalta). Koettakaa välttää syyllistävää kasvatusta tyyliin nyt äiti itkee kun sinä olet tuhma. Nuo tuli ekana mieleen.

Eihän teillä tietenkään välttämättä ole mitään tuollaisia ongelmia.

Kannattaa kuitenkin tarkkailla nyt tiukasti itseään, että millä tavoin suhtautuu lapseensa. Siis voihan sitä ihan huomaamattaan olla esimerkiksi hyvin ehdoton lastaan kohtaan jos on vain itse tottunut sellaiseen vuorovaikutustapaan?

Mutta, mutta!

En kovinkaan vakavasti ottaisi päiväkodin tätien neuvoja. Nehän diagnosoi siellä lapsilla vaikka mitä vaivoja, vaikka niillä ei ole minkäänlaista koulutusta! :)

Lapsen on vaikea ilmaista tunteita, jos hän ei tunnista niitä. Opetelkaa yhdessä esim. kirjoista tunteille nimiä ja tilanteita. Helposti sanoo, että on vain paha tai hyvä mieli, vaikka sanoja löytyy paljon, esim. suututtaa, itkettää, pelottaa, jännittää, naurattaa...



Temperamentille ei kannata yrittää tehdä mitään. :) Sen sijaan ujoa ja hitaasti lämpenevää pitää ymmärtää ja tukea, mieluiten samoilla menetelmillä sekä päiväkodissa että kotona, jos tarvetta tuntuu olevan.

ja välillä pehnoeläimillä on erilaisia tunteita, joiden syitä ja mahdollisia ilmaisukeinoja + erilaisia tapoja selvitä tunteista on leikitty. Tunteista on yritetty puhua sopivissa yhteyksissä ja tuntuu, että olen erityisen paljon yrittänyt tehdä tällaista tunnetyötä lapsen kanssa.



LApsen on ilmeisesti vaikea tuoda tunteita esille muille kuin kotiväelle - hän on varsin pidättyväinen muiden seurassa, Toisaalta, minusta nuo päiväkodin hoitajat eivät hekään kohtele yhtä "tunneherkästi" lasta kuin mitä me kotona (eli lapsi sylittelee paljon ja saa paljon läheisyyttä ja kosketusta sekä huomiota)eivätkä ole yhtä (emotionaalisesti) läsnä. Ryhmässä on paljon lapsia eikä siellä ole aina aikaa ja tilaa tuoda herkkiä puolia itsestään ilmi.



ap

Voitte pyytää keskusteluaikaa tai odottaa syksyn keskustelua, jos ette ole sitä vielä käyneet. Viekää vaikka näytille kirjoja, joita olette lukeneet tai leikissä käytettyjä pehmoleluja. Jos vain on hiljaisempi ja vetäytyvämpi lapsi, muttei sen kummemmin kärsi asiasta, niin ei tarvitse turhaan kuunnella kommentteja. Eivät hoitajatkaan tiedä taustoja, kertovat vain omat näkemyksensä lasten tilanteista ja jotkut työntekijät saattavat muotoilla asiansa kärkevästikin.



Kuulostaa ihan siltä, että teillä toimitaan kotona ihan oikein ja että lapsella menee vain tovi päivähoitoon tottumisessa. Kyllä se siitä, tehkää yhteistyötä päivähoidon kanssa. :)

Voihan se olla jotain ihan muuta kuin millä tässä spekuloidaan. Ainakin ap:n vastauksista päätellen ap:n perheessä tunteista puhutaan ja niitä sallitaan.



Tämä ei ole ap:lle erityisesti vaan ihan yleisesti pohdin. Jos nyt spekuloidaan tuolla että lapsella ei oikein ole yhteyttä omiin tunteisiinsa, niin sehän voi syntyä tavallaan epäsuorasti myös. Vanhempi siis käsittää itse ettei tunteiden ilmauksessa ole ongelmaa, koska hän mielestään sallii tunteet ja sallii kiukuttelun ja on valmis puhumaan tunteista - paitsi että lapsi on niiiiin kiltti, ei hän mitään kiukuttele (mistä, jos ymmärsin oikein, ap:llä ei ole kyse). Vaikka vanhempi siis periaatteessa voi olla hyväntahtoinen ja ei-rajoittava, lapsi rajoittaa itseään jonkun perheessä olevan voimakkaan ilmiön takia. Se voi olla vaikkapa vanhempien työuupumus, riitely mikä tahansa joka ei suoraan liity edes lapseen. Herkät ja fiksut lapset varsinkin haistelevat ilmapiiriä herkillä tuntosarvillaan ja rupeavat rajoittamaan itseään, ettei vanhempi kuormittuisi enää lisää. Lapsi lopettaa siis itseensä katsomisen oppiakseen sen minkälainen hänen minuutensa on, ja keskittää huomionsa aikuiseen tai siihen voimakkaaseen ilmiöön joka perheettä rasittaa. Tällöin lapsen minän kehitys heikkenee.

meilläkin sylitellään ja hellitellään kotona paljon. Tunteita saa ilmaista laidasta laitaan. Ja sekä minä, että mieheni osaamme ottaa vastaan sekä iloa, että surua, rakkautta ja vihaa.



Omasta mielestäni lapseni kyllä tunnistaa tunteitaan ja osaa niitä näyttääkin. Mutta on kovin ujo isossa lapsiryhmässä.



Olenkin itse miettinyt, että olenkohan ollut äitinä liian herkkä. Eli hoivannut lastani ehkä liikaa? Opettanut samalla tavoin herkäksi kuin minä itse olen?



En tiedä. Mutta kuvittelen, että päiväkodissa heillä on nyt mennyt nuo diagnoosit vähän pieleen. Niillä työntekijöillä on siellä aina hirveät paineet ennen haastatteluja keksiä jotakin järkevää ja erilaista sanottavaa jokaisesta lapsesta.



Ehkä lapsesi on vain tempperamentiltaan hitaasti lämpeävä ja siitä ei kannata kovinkaan paljon huolestua.

Mikähän ilmiö meidän perheessämme saattaisi olla kun lapsemme on herkkä, varovainen ja ujo?



Miten voisin vahvistaa hänen itsetuntoaan?

Neidillä on vankka oma tahto ja se tulee kyllä kotona esille. Hän osaa myös olla hyvinkin hankala ja sinnikäs oman näkemyksensä puolustaja, toisaalta kykenevä tekemään myös kompromisseja ja sopeutumaan rajoihin.



Päiväkodissa lapsi toimii mallikkaasti, mutta ainakin yhden hoitajan mukaan ei mikään nössö, vaan omaa omaa halua ja hänellä on omat mielipiteet.



Pitää tosiaan kysellä tarkemmin, mikä täsmällisesti on pkt:n mielestä ongelma ja missä lapsi tarvitsee enemmän apua. Ainakin hänen on välillä vaikea jäädä hoitoon, sillä kotona äidin kanssa olisi kivempaa (vaikka olen siis töissä, en suinkaan kotona).



Ehkä lapsi on tottunut saamaan enemmän aikuisen jakamatonta huomiota ja respossia mitä hän saa päiväkodissa?

Mikähän ilmiö meidän perheessämme saattaisi olla kun lapsemme on herkkä, varovainen ja ujo? Miten voisin vahvistaa hänen itsetuntoaan?

Tuo on vaan temperamenttia. Mutta sitten jos rupeaa tuntumaan siltä että lapsi on esim. aina kiltti.. Itselläni on ollut tuota problematiikkaa ja äitini aina ihasteli miten olin niin kiltti. Ei uhmaikää, ei murrosikää.. En kapinoinut, olin jopa äidin uskottu, suoritin esimerkillisesti koulussa ja niin edelleen.

että lapsen ominaisuuksiin suhtaudutaan ymmärtäväsi ja hänen annetaan olla juuri niin ujo ja herkkä kuin hän on. Ei siis kohdella lasta siten, että hänestä tuntuu että hän on vääränlainen tai että hänen tulisi olla rohkeampi tai jotain että tulisi hyväksytyksi. Lasta voi tietysti kannustaa ja rohkaista sosiaalisissa tilanteissa yms. mutta ei tylyn karaisevaan tyyliin vaan juuri sopivasti, sen verran, että lapselle tulee mahdollisuus hieman ylittää "aikaisempi rohkeustaso". Mutta siis mahdollisuus, ei pakko.



Liisa Keltikangas-Järvinen on kirjoittanut useita kirjoja eri temperamenttipiirteistä ja siitä, miten huomioida temperamentti kasvatuksessa.

ap

Eläimille lasten on helppo osoittaa ainakin helliä tunteitaan. Tykkäisikö lapsesi ratsastuksesta tai vaikka jostain lainalemmikistä? Olisiko tuttavillanne jotain lapsiin tottunutta koiraa, jota voisi silittää tai muuten puuhastella? Silittäminen, rapsuttelu, juttelu ja lemmikistä huolehtiminen helpottavat sekä aikuisten että lasten tunteiden ilmaisua. Myös jonkun agilitykisan seuraaminen voisi olla kiva juttu. Monet koirat ovat siellä innoissaan ja tekevät välillä hassutuksia.



Eläimet ovat niin ehdottomia tunteissaan, ne rakastavat ruokaa, silittelyä, ilahtuvat pallon heittelystä jne.



Itse olen huomannut sen, että eläimen kanssa puuhailtuaan lapsi on leikkinyt viikkokausia itse koiraa ja kertonut, mitä koira tekee ja miten tuntee. "Nyt koira menee nukkumaan, kun ei huvita leikkiä", "Nyt koira ilahtuu, kun saa herkkuruokaa", "Nyt tämä koira oli tosi tuhma, kun läikytti vettä kupista" jne..



Tässä nyt oli vaan yksi juttu, mikä tuli mieleen.

jossa lapsen pitää tunnistaa iloinen naama ja surullinen naama jne.



Meidän ujo ja hitaasti lämpeävä lapsi vastasi just kaikki pieleen, kun jännitti sitä testitilannetta oudon tädin kanssa...



En välttämättä hyppisi tuloksista vielä seinille.

Mä olin lapsena TODELLA ujo, ja vielä ekalla luokalla pissasin kertaalleen housuuni, kun en kehdannut ajoissa pyytää tosi kivalta opettajalta lupaa mennä vessaan! Kaikenlaisia muitakin tosi kummia juttuja (so. muiden silmissä) on tullut ujouden takia tehtyä. Lähinnä juuri sitä, että mun on ollut vaikea mennä valmiisiin porukoihin tai jutella ihmisille, jotka tunnen jo useiden vuosien ajalta, mikäli he eivät ole osanneet päästä mun panssarini sisään jne.



Sosiaalisesti rohkeat ja ulospäin suuntautuneet aikuiset olivat musta lapsena tosi aggressiivisen tuntuisia. Ne tulivat sieltä korkeuksistaan huutamaan ja mesoamaan ja retuuttamaan mua ympäriinsä (lue: juttelemaan ja hakemaan mukaan touhuihin), kun mä olisin halunnut vain katsella ensin rauhassa, mitä tapahtuu ja mennä omaa tahtia leikkiin mukaan. :)



Nykyään kukaan muhun aikuisiällä tutustunut ei usko, että olen ollut noin ujo lapsi. Se ujous vain karisi iän myötä, koska mulla oli kuitenkin kauhean kannustava ja minut ihmisenä hyväksyvä koti. Huom. edelleen olen hitaasti lämpiävää sorttia ja viihdyn paremmin pienissä ja tutuissa porukoissa, mutta luonteeni perusujous ei haittaa mun elämääni sanottavasti. Tutustun ihmisiin ihan kivasti, teen asioita, menen paikkoihin jne. Omalla tahdillani. ;)

Itse kerran alakoulussa istuin minipussissa suu täynnä purskutusfluoria, koska komento lähteä minibussilla tuli kesken fluorauksen enkä tiennyt saako fluorin purskauttaa pois enkä kehdannut kysyä. En sitten purskauttanut ja ajautuin bussiin. Nielaisin sen sitten bussissa =).