Epäsosiaalinen perhe

jos vaan hyväksyisit olevasi erilainen. Ei kai kaikkien tarvitse olla yltiösosiaalisia. Minä olen just samanlainen, tosin se ei minua itseäni juurikaan häiritse sillä viihdyn hyvin itsekseni, olen aina viihtynyt. toisaalta ympärilläni on paljon sukulaisia jotka luen myös ystävikseni. Poikani on myös samankaltainen vaikkakin leikkii mielellään muiden lasten kanssa tilaisuuden tullen. En kuitenkaan ole koskaan patistellut häntä siihen vaan se on tapahtunut luonnostaan.

Tiedän että tämmöinen ahdistus on sairasta mutta kun haluaisi tytöilleen parempaa elämää ja silti ei vanhempana pysty muuttumaan kaveriksi. Meillä tytöt itse kaipais kaveria kun etenkin isompi mielellään touhuis tyttöjen juttuja eikä pikkusiskosta vielä sellaisiin ole. Pelkään että tartutan tyttöihin huonon itsetunnon kun he väkisin huomaa että äitikin huolehtii.

ap

ei minullakaan ollut eikä ole kavereita.

Lasteni kanssa ajattelin, että teen vaikka mitä, että saavat kavereita. Niinpä kuskasinkin heitä ympäri pitäjää kavereiden luokse leikkimään ja myöhemmin kavereille kylään, yöksikin. Ja meille olen aina antanut kavereiden tulla. Onneksi heitä on ollutkin.

Olen onnellinen, että kaikilla neljällä lapsellani näyttää olevan ystäviä vielä nytkin, kun ovat aikuisia. Mutta itselläni ei ole ystäviä, sisartani ja tyttäriäni lukuunottamatta.

Mitä ap, jos pyytäisit sinä jotain lapsen luokkakaveria teille leikkimään? (Tiedän, ettei äiti-äiti yhteydenotto ole välttämättä helppoa ujolle)

pyytänytkin, etenkin kun tyttö oli pienempi pyysin usein luokkatovereita kylään ja he tulivatkin mielellään. Satsasin kyläilyihin, paistettiin vohveleita, käytiin uimahallissa ja ostoksilla jne. Meidän tyttöä ei pyydetty, muilla oli varmaan kivemmat leikkitoverit joita halusivat kylään. Nyt tyttö menee jo viidennelle ja kaverit sopivat keskenään menonsa, ei niihin äidit enää sotkeennu. Oma tyttö on välillä kysellyt jotakuta mutta näillä on bestikset joiden kanssa hengaavat kaiken vapaa-ajan. Tyttö on tullut araksi tuppautumaan ja viettää vapaa-aikansa kotona.

ap

sitten siellä voisitte aloittaa kaiken ihan alusta.

toivottavasti kukaan ei koskaan vie mun lapsia ostoksille, vaikka taloudellisesti tiukilla ollaankin...

Olin itse ihan samanlainen lapsena, ei kavereita, enkä oikein osannut tuppautuakaan seuraan. Vasta lukio- ja opiskeluaikaan löysin kavereita, samoin ihan aikuisiälläkin. Eli viidesluokkalaisellasi on vielä mielestäni toivoa. Ja vaikka pikkusiskosta ei vielä ole iloa, tilanne muuttuu kun tytöt kasvavat - oma pikkusiskoni on myös useamman vuoden nuorempi, ja nyt aikuisena olemme hyvät kaverit.



Mutta niin, en oikein osaa auttaa tässä muuten kuin sanomalla että tiedä miltä tuntuu :/ Itse odotan vasta esikoista, mutta jännitän jo nyt hieman että miten hänen tulee käymään, isänsä kun on myös luonteltaan hiljainen ja vetäytyvä eikä hänellä ole nyt aikuisiällä kuin ihan pari kaveria (eikä se toisaalta häntä haittaa). Mutta jos ja kun lapsestamme tulee samanlainen kuin meistä lapsena, tiedän käyväni ne kaikki lapsuuden tunteet läpi ja tuntevani ahdistusta lapsen puolesta.



Etukäteen ahdistusta lisää jo se, että tämäkin raskaus on hoidoilla saatu aikaan ja pelkään, että lapsemme jää ainokaiseksi eikä hänellä ole edes sisaruksista sitä turvaa kuten minulla oli :/ Onneksi sentään serkkuja on paljon, joten johonkin joukkoon hän tulee kuulumaan tiiviisti ja vahvasti.

ja taitavat olla toisillensa lähimmät ystävät, vaikka nuorempi ei ole edes koulussa. Voi kuinka minäkin toivoisin, että mulla ois sisko, aina olis joku, jonka tietäisi olevan tukena loppuelämän..



Jos samanikäisiä ystäviä kaivataan, miten olisi kirjekaverit?

Nimittäin sitä, että miksi yksi äiti yrittää ostaa lapselleen kavereita. He tuovat tuliaisia reissuilta tavallisille pihakavereille, äiti tarjoilee jätskejä, mehuja jne pihalla.



Itse en tähän rupea. Tietysti silloin tällöin on ok, mutta juokoot kaikki kotonansa mehua jne. ja tulkoon sitten pihalle leikkimään.



Kyllä lapsetkin huomaavat ns. mielistelyn eivätkä välttämättä pääse kunnolla ystävystymään lapsen kanssa, kun äiti hössöttää ympärillä jatkuvasti. Lapset kaipaavat nimenomaan lasten seuraa, ainakin jos aikuista seuraa saavat kotonakin.



Itse yritän kasvattaa lapsilleni hyvän itsetunnon (helpommin tietysti sanottu kuin tehty), jonka myötä he eivät lannistu, jos joku ei leiki heidän kanssaan. Sitten pitää etsiä joku toinen kaveri.



Itse löysin aikoinaan urheiluharrastuksen parista paljon kavereita, olimme samanhenkisiä, joten yhteistä tekemistä oli sitä kautta. Tutustuin sellaisiin lapsiin, joita en muuten varmasti olisi ikinä tavannut, he asuivat niin eri puolilla kaupunkia ja jopa toisella puolella maata.



Nyt syksyllähän alkaa pyöriä taas harrastuskerhot, ei muuta kun viet tytöt johonkin sellaiseen ja kannustat tutustumaan uusin kavereihin.

ja mulle serkku oli maailman tärkein ihminen oman perheen jälkeen. Pidä aktiivisesti yhteyttä sukuun!

9

minä olen yksinäinen susi ja niin on 9 v poikanikin.



Olen päätynyt siihen ratkaisuun, että poika on partiossa. Nyt tälläkin hetkellä partioleirillä. Kun on viisi päivää leirillä, niin ryhmäytyminen tapahtuu ihan toisella tavalla. Siihenhän riparit yms. perustuvat - nuoret tykkäävät niistä todella paljon.

ja yhtäkkiä löytyi uusia kavereita. Huomasin pian, että nämä lapset tulivat aina kauppareissuille mukaan, ja alkoi vaikuttaa rahastukselta. Kielsin pullojen viennin kokonaan, ja nämä kaverit häipyi kuin pieru saharaan.. Poika oli hetken apea, mutta pian palasi alkuperäisten kavereiden luo, ja oppi ehkä arvokkaan opetuksen. Rahalla ei kavereita voi ostaa. Nykyään voin antaa joskus (kerran kuussa) poikien viedä yhdessä pulloja, mutta vain näiden aitojen kavereiden kanssa. Niitä mukakavereita poika ei ole kaivannut kuin häviävän pienen hetken.



Sä ap opetat lahjonnalla lapsillesi, etteivät kelpaa omana itsenään..

ja mulle serkku oli maailman tärkein ihminen oman perheen jälkeen. Pidä aktiivisesti yhteyttä sukuun! 9

Mies on tosiaan sellainen "yksinäinen susi", jolla on vain pari kaveria, mutta hänellä on tiivis suku. Hän ei heihin pidä kamalasti yksikseen yhteyttä, mutta suvulla on usein kokoontumisia, jossa näkee mm. serkkujaan, ja tiedän että hänelle nämä tapaamiset ovat tärkeitä. Eli tulevan lapsemme osalta jatkamme samaa linjaa, siellä on hänellekin jo serkkuja ja pikkuserkkuja odottamassa.

Samoin omiin sisaruksiini pidän tiivistä yhteyttä, vaikka siltä puolen tulevan lapsen serkut ovatkin jo huomattavasti vanhemmat. Mutta kuten jo aiemmassa viestissä totesin, vanhemmiten ikäero tasoittuu.

terveisin 8

Mut valitse tarkkaan millaselle. Ei isolle ratsastuskoululle, sellaisella tollaset ongelmat vaan pahenee, siellä on pikkuhoitsuilla aika tarkka hierarkia. Eti joku pieni yksityinen muutaman hepan talli joss ehkä käy muutama tyttö. Ne hevosetkin voi toimia ystävinä, jos ei oo ihmisystäviä, hevonen on tytölle monesti tärkein ystävä. Ja sitä kautta voi löytää myös uusii kavereita. :)



Mun pikkusisko on vähän tollanen, sil ei oo parasta kaveria. Mua ihmetyttää se, kun mulla on aina ollu tosi pieni ja läheinen ystäväpiiri, sellanen sisäpiiri, jonne muiden oli mahdoton päästä. Mut mun siskolla on sit poikia paljon kavereina, se sanoo et ne on paljon helpompii kavereina kun tytöt. Mene ja tiedä. :D

Täytyy itse ujona lapena todeta, että ei se olo autuaaksi tekevää. Minuakin äiti vei lapsena harrastuksiin ja patisti tutustumaan muihin, mutta enhän minä itse uskaltanut ottaa kontaktia. Viihdyin harrastuksissa, mutta en puhunut muille. Eli pitää olla tosiaan tarkkana millaiseen harrastukseen vie.



Partioleiri voisi ehkä toimia. Tai sitten ei. Itse olen ollut partiossa, enkä leirillä muistanut muihin tutustuneeni. Sama jollain seurakunnan leirillä. Sama rippileirillä.



Pieni hevostalli voisi olla hyvä ratkaisu, itsekin olen sitä mieltä että eläimet voivat olla myös ystäviä. Se tietenkin vaatii eläimistä innostuneen lapsen.



Itse olisin lapsena eniten kaivannut sellaista kaveria tai kaveriporukkaa, joka ottaa tai oikeastaan vetää minut mukaansa, kaivaa minut kuorestani. Mutta mistäpäs sellaisen löytää? Se on niin säkästä kiinni. Itse löysin sen lukioiässäni isosiskoni kavereista, vaikka pitkään siinäkin porukassa koin vain roikkuvani ulkopuolisena. Siitä se kuitenkin lähti. Se on tosiaan mieletön etu, jos on sisaruksia tai samanikäisiä serkkuja tai vastaavia, jotka itse ovat sosiaalisempia ja aktiivisempia. Heidän kauttaan pääsee mukaan porukkaan, vaikka itse olisi hiljaisempi ja syrjäänvetäytyvä.



Harmillista jos ap:lla ei tätä ole :/



terveisin 8

Mulla 3 v. nuorempi pikkusisko eikä paljon huonommissa väleissä voisi olla. Tavataan vaan jos satutaan äidille samaan aikaan. Melkein aina kun tavataan sanoo jotain niin ilkeää että saa mut itkemään. Lapseeni ei edes vilkaise. Kaupungilla ei kehtaa moikata kun häpeää mua (näytän ihan tavalliselta). Eipä ole viimeiseen kymmeneen vuoteen tullut mieleenkään että hänestä olisi muuta kuin harmia, tätä ennen leikittiin paljon yhdessä vaikka häntä ärsyttikin kun tuppasin hänen kaveriporukkaansa. Nyt hänellä on paljon ystäviä, minulla ei yhtään.