Oletko tehnyt puolisosi takia uhrausta, joka on alkanut tuntua liian isolta, jopa virheeltä?

Toisen syyttely ei johda mihinkään.



Minä abortoin meidän lapsemme, koska äijä ei sitä halunnut. En pysty ikinä pääsemään sen yli, mutta vuosien saatossa olen pystynyt käsittämään, että itseäni on syyttäminen, eikä miestä.

mie luovuin ns normaalista elämästä ja uhrasin oman arvostukseni muiden silmissä kun päätin jatkaa avioliittoa mieheni jouduttua vankilaan. Paine ja arjen vaikeudet, yhteiskunnan suhtautuminen minuun ja lapseemme, ja katkeruus, tekivät lopulta sen, että ero oli ainoa vaihtoehto. Sanokaa rauhassa tyhmäksi, mutta rakastin silloin kovasti, ja halusin yrittää kaikesta huolimatta. No vituiks meni. Nykyään elämä enempi ok, mutta loppuikäni saan ilmeisesti tosta kauan sitten tehdystä valinnastani kärsiä. Toivon vain, että osaan suojella lasta samalta, edes jotenkin :(((

yksinkertaisesti, että oletko tehnyt sellaista virhearviointia toisen hyväksi, joka on alkuun ollut sinulle ihan ok, mutta ajan kuluttua muuttunut liian raskaaksi eli et olisi siihen suostunut, jos saisit harkita uudelleen.



Esimerkkejä: vapaaehtoinen lapsettomuus, puolison vanhempien omaishoitajana toiminen, puolison rinnakkaissuhteiden hyväksyminen, työuran menettäminen toisen uran hyväksi, asuinpaikan valinta toisen mieliksi.

kaikki tee meistä tuollaisia uhrauksia, ainakin pitkissä parisuhteissa? Kyllä minäkin olen tehnyt mieheni vuoksi asioita, jotka ovat harmittaneet, hetkittäin aiheuttaneet katkeruuttakin, mutta en minä voi niistä vain miestäni syyttää. Itse olen suostunut!!



Mielestäni avioliitossa ja parisuhteessa asiat keskustellaan ja sovitaan yhdessä. Kummankaan ei täydy suostua sellaisiin asioihin, jotka aiheuttavat suurta ahdistusta. Mikäli johonkin asiaan suostuu (vaikka painostuksen allakin), joka ei heti tunnu hyvältä mutta johon kuvittelee voivansa sopeutua, on tehnyt virheen ihan itse, eikä siitä käy muita syytteleminen.

Olen vihainen itselleni ja kadun kovasti. Tuntuu että olen luopunut toisen takia liian tärkeästä asiasta itselleni. Olen alkanut ajatella asiasta katkerasti ja pidän myös miestäni asiaan yhä enemmän ja enemmän syypäänä (tai liian usein ajattelen että sun takias, sä tätä halusit jne).

Mitä tehdä?

et pääse tuosta yli etkä ympäri, jos vain itsenäsi vatvot. Jos et puhu, katkeruutesi kasvaa vuosi vuodelta. Puhu miehesi kanssa. Älä syytä häntä. Jos syytät, niin hän vetäytyy kuoreensa etkä saa keskusteluyhteyttä auki. Mieti siis etukäteen, miten aiot väitteesi perustella.

Pohdiskelen asioita ja en ole varma. Välillä tuntuu, että heitin menemään monta vuotta alkoholistin tarpeiden takia. Toisaalta sain myös meidän yhteisen elämän aikana paljon sellaisia asioita, mitä en olisi oppinut muualta. Tässä tilanteessa tuntuu todella, että sekä voitin että hävisin yhteisen elämämme aikana.

Ongelma on siis enemmän ongelma itseni kanssa. Luulin aivan vilpittömästi että asiat ns. järjestyvät, mutta näin ei käynytkään. Olen oman virhearviointini vuoksi joutunut tilanteeseen, johon en olisi alun perin suostunutkaan ts. tässä ei pitänyt käydä näin.



Miehen kanssa olen puhunut, ja hän tukee ja ymmärtää. Järjestely voidaan hänen puolestaan muuttaa. Käyn nyt itseni kanssa taistoa, että luopuako aiemmista toiveista ja todeta, etteivät ne tule toteutumaan ja tyytyä siihen, mitä elämässä saan (paljon hyvää siis), vai ollako itsekäs asiassa, joka on minulle kovin tärkeä.



ap

Mitä huonoja puolia sinun "itsekkyytesi" tuo? Mihin suuntaan vaakakuppi kääntyy?

Meillä oli siis erään elämässä monelle tärkeän asian suhteen suunnitelma, jonka eteen tehtiin töitä ja jonka oikeasti arveltiin onnistuvan. Nyt ollaan tilanteessa, jossa ainoa viisas teko on myöntää, ettei se tule koskaan onnistumaan. Turha toivo lisää mielipahaa ja katkeruutta.



Asia on minulle tärkeä, mutta olisin hyvin tyytynyt "suunnitelmamme" mukaiseen tilanteeseen. Nyt en saa sitäkään. Koen että en saanut tässä minulle tärkeässä asiassa yhtään mitään itselleni. Nyt ajattelen yhä useammin, että tätä minä en halunnut, tähän en olisi ryhtynyt jos olisin paremmin tiennyt.



En tiedä, mihin vaaka kääntyy. Siksi kirjoitinkin. Kiitos oikeasti kun kiinnostuitte vastaamaan!



ap

On viisautta tietää, milloin tie on kulkenut matkan päähän. Turha hakata päätä seinään.



Minulla itselläni on tilanne, että kaksi vuotta sitten menin mukaan yhteen yritykseen ja toivoin sen tuovan minulle ziljoonia (heh). Niistä ziljoonista ei ole vielä tietoakaan, mutta luopuminen on vaikeaa. Olen ylläpitänyt toivoa ja uskonut ja uskonut... on vaikea myöntää itselleen ja muille ihmisille, että pitäisi luopua... Mutta fakta on, että elämä muuttuu ja sitä muutosta pitää pystyä ennakoimaan. Ei auta jäädä roikkumaan vanhaan!

...meillä olisi samanlainen "suunnitelma" joka ei sitten onnistunutkaan.



Eli kyse oli meillä lapsen hankkimisesta. Tiesin jo alunalkaen että mieheni ei voi saada lapsia. Hän ei myöskään halunnut missään nimessä että käyttäisimme luovutettuja soluja hoidoissa. Suunnitelma: adoptoimme.



Sitten kävikin niin että oltuamme ensin naimisissa sen pakollisen ajan että sai edes mennä prosessiin ja oltuamme "prosessissa" pitempään paljastuikin ettei adoptiokaan onnistu yhden hyvin triviaalin asian vuoksi.



Minulle olisi adoptio käynyt erittäin hyvin mutta ajatus siitä että lasta en sitäkään kautta saa oli aika lailla liikaa. Varsinkin kun tiesin että (mitä luultavimmin) voisin saada lapsia luomusti jonkun muun miehen kanssa ja hoidoilla omanikin kanssa (joskaan ei hänen biologisia lapsia). Keskustelimme asiasta pitkään pitkään pitkään ja mies suostui tuohon luovutettujen solujen käyttöön. Onneksi. En tiedä mitä olisi käynyt avioliitollemme jos ei olisi suostunut.

Kyse ei ole lasten hankinnasta, mutta samoja piirteitä asiassa löytyy. Meidän suunnitelma oli kompromissi, jossa tulin todella paljon vastaan olosuhteiden ja miehen takia. Ajattelin oikeasti että tämä ei ole ihan 100%:sesti sitä mitä haluan, ehkä max. puoliksi sitä, jota vapaana kaikista rajoitteista olisin halunnut, mutta voin aivan hyvin tyytyä tähän ja olla jopa iloinen ja onnellinen tässä suunnitellussa tilassa.



Nyt en saanut suunnitelmaamme. Se, jota minulle tässä enää "tarjotaan", on lähellä nollaa. Olen oikeasti luopunut tämän asian ympäriltä kaikesta epärealistisesta ja mahdottomasta, mutta nyt en saa siis yhtään mitään. En, vaikka teen kaikkeni. Olen siis jo joustanut ja luopunut todella paljosta, ja silti en saa sitä pienintä muruakaan, johon olisin kuitenkin voinut olla tyytyväinen.



ap

valita se vaihtoehto, jonka kanssa uskot pystyväsi myöhemmin elämään. Jos se on se "itsekäs" vaihtoehto, niin sinun on selvittävä sen mahdollisesti herättämän syyllisyyden kanssa (siis mielestäni sinulla ei ole syytä kokea syyllisyyttä, kun olet jo kerran toiminut miehesi hyväksi aiemmin, mutta ihmisethän eivät ole rationaalisia). Jos se taas on se "epäitsekäs" vaihtoehto, niin sinun on hyväksyttävä, että omasta valinnastasi et saa niitä toivomiasi asioita etkä voi siitä myöhemmin miestäsi tai muita syyttää.



Mieti siis molemmat vaihtoehdot ja niiden seuraukset - niin käytännön kuin henkiset - kunnolla läpi.



Hankalaa tuossa on varmaan se, että jotkut ovat liian kilttejä, ja valitsevat epäitsekkäästi omia halujaan vastaan ja tämä kostautuu myöhemmin. Mutta hienoa jos tilanteen voi vielä muuttaa ja voitkin saada haluamasi!

Todella oivaltavasti tiivistetty kommentti. Tämä on oikeasti elämäni vaikein paikka. Helpointa olisi vaan lakata haluamasta sitä, jota oikeasti edes vähän elämäänsä toivoo. Jos edes jollain tavalla onnistun järjestämään asian, olen iloisempi ja jaksavampi ihminen myös miehelleni. Jos yritän tukahduttaa toiveeni, se nousee aina hyvin kokonaisvaltaisena jonkin kimmokkeen avulla esiin kunnes taas työnnän sen taka-alalle kuvittelemalla että epätyydyttävällä asiantilalla ei ole minulle merkitystä.

odotin ja odotin ja odotin että olisi se oikea aika tehdä lapsia. Sitä ei koskaan tullut, aina piti toisen mukaan ensin saada uusi työ, uusi koti, uusi tutkinto... Lopulta kun meille tuli ero, olin 34-vuotias.



Onneksi ehdin vielä uuteen liittoon ja sain kuin sainkin lapsia, mutta aika olisi voinut loppua minulta kesken.



Olin liian sinisilmäinen.