Lue keskustelun säännöt.
Miksi aina petyn äitiini?
22.07.2009 |
Onko muilla edes lähellekään samaanlaista? Äitini soitti (eka kerran yli viikkoon), halusi vain kysyä, mitä voisi laittaa grilliin, kun on uuden miesystävänsä kanssa menossa grillaamaan. Ei kertaakaan puhelun aikana edes kysynyt, mitä meille kuuluu (olen vauvan ja isomman kanssa kotona, mies töissä - äitini tietää, että olen kovilla heräämisten ja lastenhoidon kanssa). Jotenkin vaan TAAS petyin - kyllä mulle tulis mieleen kysyä lapseltani, että kuinka hän voi?!?!
Ja historiaa sen verran, että ei todellakaan auta meitä oikeastaan missään. Isompi on ollut yhden yön hänen luonaan (silloin kun mummon omaan aikatauluun asia sopi) nyt kesäloman aikana. Meille syntyi vauva talvella ja olen siitä saakka heräillyt 4-8 kertaa yössä, joten oma jaksaminen alkaa olla kovilla. Jotenkin vaan odottaisin, että omalta äidiltä saisin edes jotain apua. Ja hän siis aivan hyväkuntoinen viisikymppinen - vieläpä tällä hetkellä työtön, joten aikaa kyllä olisi, jos me oltaisiin edes jossain kohdassa hänen prioriteettilistallaan.
Ja asuu vielä ihan muutaman kilometrin päässä meiltä - 300km päässä asuva anoppikin on meillä enemmän apuna kuin oma äiti.
Onko mulla oikeus pettyä???
Kommentit (23)
lapsen tasolla ja haet äidiltäsi hyväksyntää. Kun et sitä saa, petyt. Kun tajuat, että olet aikuinen ihminen jonka ei tarvitse saada äidiltään mitään, niin elämä helpottaa. Onhan se surullista, mutta äitisi on mitä on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
miksi aikuisen ihmisen ei TARVITSE saada äidiltään mitään??
Jos ihminen on väsynyt, vauva- aika on rankkaa, niin miksi ei voisi pyytää omalta äidiltään apua??
voi hankkia ystäviä yms. En tarkoita etteinkä aikuinen voi tarvita apua. Mutta jos äitisi on luonteeltaan tuollainen kun on, niin älä tuhlaa energiaa olemalla pettynyt häneen ja odottamalla turhia.
Kun anopilta saa tukea ja apua automaattisesti, niin jotenkin oman äidin kohdalla pettyy jatkuvasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 5 vuotta puinut terapiassa tätä äitiasiaa. Olen saanut hiukan näkökulmaa siihen. Itselläni nimittäin myös niin paljon pettymyksiä mitä äitiin tulee.
vaan jatkan vielä.. että olen itse ihan samanlaisessa tilanteessa. Oma äitini ei ole kyennyt auttamaan minua mitenkään...vuosi sitten olin todella uupumuksen partaalla ja hain jo apua neuvoalstakin. Mutta, en sitä sieltä saanu. Kävin kyllä muutaman kerran psykologin juttusilla, joka totesi että en ole masentunut. Eli esim. perhetyöntekijän apua emme saaneet. Ainoa mitä tarjosivat "avuksi" oli että palkkaa kotiin siivooja ja lastenvahti aina välillä. Muuten hyvä idea, mutta kun rahat on todella tiukilla muutenkin...ja toiseksi avuksi neuvoi puhumaan avoimesti isovanhempien kanssa ja pyytämään heiltä apua...no, oman äitini kanssa katkesi välit 3kk:ksi tästä hyvästä kokonaan...eikä anoppikaan ottanut asiaa tosissaan. Alkoivat vaan jakaa kasvatusneuvoja...huoh!
Että tiedän ap, todella mitä on pettyä omaan äitiin ja mitä on pettyä koko yhteiskuntaan. Minä en tältä yhteiskunnalta ainakaan mitään apua saanut...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
paljonkin ja sillä hetkellä kun on itsellä heikko hetki ja tulee puhutuksi kuinka väsynyt on...silloin kyllä luvataan olla avuksi...mut sit kun soittaa ja kysyy että voisitko katsoa lapsia esim. hammaslääkärin ajan niin eipä se sit sovikaan...tai ainakin tulee sellainen tunne että eipä näitä muksuja kukaan kovin mielellään ainakaan ota hoitoon...niitä kun on kolme melko eri ikäistä,,, 9v. 5v. ja 1, 7 v....
Että itse tässä on saanut selvitä...ja purra hammasta ja odottaa aikaa että lapset kasvaa... säälittävää, mutta minkäs teet...
Kyllä nyt sentään puhelimessa kyselee kuulumisia.
Mutta mitään apua lastenhoidossa ei ole ollut. Olen pyytänyt häneltä lastenhoitoapua 3 kertaa 10 vuoden ajan. Kyseessä erittäin helppohoitonen, perustyytyväinen, rauhallinen ja etenkin vieraskorea lapsi. Eli ei mikään ADHD tapaus. Näistä 3 kerrasta kun olen pyytänyt apua, niin kaksi kertaa suostui hoitamaan lapsen lastaan, yksi näistä kerroista hirveän nurinan jälkeen. Ja kolmas kerta kieltäytyi. OK, se oli sitten siinä. Ei tarvinnut enää pyytää.
Eikä edes ollut kyse yökyläilyistä, vaan ihan iltapäivän jos olisi katsonut lastani.
Olen vaan ottanut sellaisen asenteen että sieltä ei sitten apua heru. Omapa on moka, eipä tule sitten olemaan kovin läheinen lastenlastensa kanssa. Surettaa vaan lasteni puolesta. Mutta semmosta se on, sukulaisiaan kun ei voi valita.
Eniten tässä ottaa päähän että äitini kyllä jaksaa hoitaa naapurin tyttöä, joka on mielestäni huomattavasti rasittavampi kun minun lapseni. Tämä lapsi saa olla siellä jopa yökyläilemässä, ja ihan säännöllisesti on siellä.
Eli kyse ei edes ole äitini jaksamisesta, vaan jostain muusta ilmeisesti.
Mutta olen ottanut juuri sen asenteen mitä joku muukin täällä jo mainitsi, että en odota äidiltäni enää mitään. Elän omaa aikuisen ihmisen elämääni, mutta turhaa multakaan on sitten pyytää mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
päinvastoin täällä. Äiti höösää jatkuvasti meillä, jo aamusta kuuluu eteisestä että mummo täällä joko mummon kullat on heränny. Sitten alkaa touhu nyt pestään ikkunat ja pulla taikina nousee. Huomenna tehdään kahvikakkuja vierasvaroiks. Mustikkapaikat ja vattupaikat on käyny valmiiks kattomassa että tiedetään lähteä sit oikein porukalla.
Kateeksi käy :/. Meillä äiti siis jaksaa kyllä muita "yhteiskunnan vähäosaisia" (johon kastiin en itseäni kuitenkaan lue) auttaa, on jatkuvasti menossa auttamaan, jos joku vieraampi pyytää. Liekö sitten saa julkista kiitosta ja se palkitsee enemmän. En tiedä.
Vieraille kyllä jaksaa kertoa "mummon mussukoista", jotka on niiiin ihania ja fiksuja. Ja muistaa mainita, että hän on mummo...
Sitä minäkin oon koittanu sanoa, ettei tarvitsisi ihmetellä, jos lapsista ei sitten tule läheisiä - ettei odota, että yhtäkkiä murrosiässä ovat jatkuvasti tulossa kylään ja lähdössä mukaan milloin minnekin.
Luojalle kiitos anopista!
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
voit asettaa vaatimustasosi riman hänen suhteensa hieman alemmas, niin ei tule pettymyksiä. Ei ole yhtä oikeaa tapaa olla isovanhempi.
Mutta jos tilanne on ollut aina samanlainen niin ehkä itsesi kannalta sinun ei kannattaisi juuri mitään odottaakaan niin ei tulisi niitä pettymyksiä niin usein. Oletko kuitenkin yrittänyt hänelle kertoa että olet väsynyt ja voisiko hän joskus katsoa lapsia vähän aikaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tosin äitini ei ollut yhteydessä minuun ja lapsenlapseeni kuin kerran kolmeen kuukauteen. Silloin nähtiin parin tunnin verran, kunnes sanoi, ettei jaksa enää. Sitten useita kuukausia taas hiljaista. Oli hyvä lupaamaan vaikka ja mitä lapselle ja minullekin. Lopulta kyllästyin ainaiseen avuntarjoamiseen (jota ei koskaan toteutettu) ja vielä enemmän lapselle lupailuun. Sanoin, etten halua enää olla missään väleissä. Näin on menty pari vuotta.
Vaan en tiedä, mitä kukaan meistä olisi hyötynyt tuollaisesta suhteesta? Lapsi olisi isompana kuitenkin ihmetellyt vaan, missä mummo on, kun asuu kilometrin päässä, mutta ei koskaan vastaa puhelimeen ja vielä harvemmin tapaa.
Monesti olen itsekin miettinyt, olenko turhasta pettynyt, olenko itsekäs ja lapsellinen. Mutta olen sitä mieltä, että äiti joka lupasi olla tukena ja apuna aina, ei ole minkään väärti turhine lupauksineen.
Aikuisen ihminen ei voi odottaa, että vanhemmat auttavat. Jotkut auttavat, jotkut eivät. Onnellinen se, jota autetaan. Minun äitini olisi antanut viimeisen paitarievunkin lastenlasten vuoksi.
siitä voi kasvaa yli. Me ei voida valita mille äidille synnytään. Sitä voi itse miettiä ja tulla itse paremmaksi äidiksi....mikä taas ei takaa sitä, että lapsista ei silti tulisi ihan yhtä ääliöitä, kuin mummostaan.
Tee elämästäsi mieluisaa. Se on vain sinusta kiinni.
Kun voimavarat eivät näytä riittävän jälkeläisten hoitoon.
hankki tasan yhden lapsen, eikä ikinä lisää. Pelkästään tämän kuntoutuksessa viemiset kuluttavat niin paljon aikaa ja henkistä kanttia, etten pystyisi enää toisesta huolehtimaan.
eikä enempää tule. Koska on mulla omakin elämä, opinnot ja ura odottamassa.
Mutta vaikka näitä rakkaita jälkeläisiä olisi kymmenen tai vain yksi, niin edes henkistä tukea odottaisin OMALTA äidiltä, en niinkään yhteiskunnalta.
Tapahtui mitä hyvänsä, aina hänen asiansa ovat mielestään tärkeämpiä tai huonommin. Ei hän välitä muusta kuin itsestään. Olen päässyt pettymyksen yli - hän on sellainen kuin on eikä muuksi muutu.