Miksi nykyajan vanhemmat eivät jaksa lapsiaan?

Ei ehkä kiikutettu hoitoon isovanhemmille välttämättä, mutta laiminlyötiin jollain tapaa, kun ei jaksettu. Itselläni ainakin on ollut niin rajaton lapsuus, että ihan hirvittää. Veikkaisin, että äitini on ollut niin väsynyt, että ei ole jaksanut välittää vaikka alle kouluikäinen on juoksennellut yksin pitkin metsiä sekä käynyt joessa uimassa ja onkimassa.

Olisitko sä halunnut, että äiti olisi tunkenut sille onkimatkalle mukaan ja kysynyt koko ajan "onko sulla kivaa?, kulta onhan sulla kivaa? jaksatko vielä? ostanksmä sulle jäden vaiks? täs on pillimehuu? syö nyt niin saat vähän verensokeria ylös? saatsä kulta sen ongen?"

Ero on siinä, että ennen vanhaan annettiin risua pyllylle vaikka vereslihaan saakka kunnes lapsi oppi pitämään suunsa kiinni ja puhumaan vasta kun aikuisella oli kysyttävää. Silloin myös lapset sai juosta vapaasti pitkin kyliä siitä lähtien kun jalat kantoi, jolloin eivät olleet siinä kintuissa raastamassa äiteen hermoja.

Olisitko sä halunnut, että äiti olisi tunkenut sille onkimatkalle mukaan ja kysynyt koko ajan "onko sulla kivaa?, kulta onhan sulla kivaa? jaksatko vielä? ostanksmä sulle jäden vaiks? täs on pillimehuu? syö nyt niin saat vähän verensokeria ylös? saatsä kulta sen ongen?"

Minulla oli sellainen olo, että kukaan ei välitä minusta ja että tässä maailmassa pitää pienenkin pärjätä ihan yksin.

Särkänniemessä tai kaupassa tai missä vain. Harvassa on ne isät, jotka uimassa vesipeuhailee lastensa kanssa tai äidit, jotka ystävällisesti juttelevat lapsilleen.

paikoissa pyörimiseen eikä ole mitään sellaista, mistä itsekin saisi iloa. Eikä lapset ole tottuneet siihen, että joutuisivat joskus joustamaan perheen muiden jäsenten takia.

24/7 pitää elää vain ja ainostaan niin, että lapsilla on kivaa ja tekemistä riittää. Lomalla käydään Puuhamaat, kylpylät ja muut vastaavat ja itse yrität nauttia siitä, että vahdit lapsia haukkana, että eivät katoa minnekään ja käyttäyyvät suht siivosti. Päivän päätteeksi onkin ihan rätti olo. Aamulla kaikki alkaa taas alusta. Kyllä töissä olo on "lomaa" verrattuna LOMAAN.

Minulle ainakin on haaste kasvattaa temperamentista ja jääräpäistä lasta lapsiystävällisten kasvatusoppien mukaan.



Varmaan vika on minussa/perheessä tai lapsessa, mutta jokaisesta asiasta joutuu sanomaan MONTA kertaa, ja se rasittaa

Sekä mieheni vanhemmat että omani ovat kertoneet, ettei olisi tullut mieleenkään uhmata vanhempia (edes uhmaiässä), koska piiskaa olisi tullut, vanhemman pinnan pituudesta riippuen se olisi ollut asteikolla nolo tapahtuma housut kintussa - persus vereslihalla. :(

Miksi pitää harrastaa, miksi lasten pitää harrastaa, miksi pitää olla oma talo ja lapsilla omat huoneet? Itse olen priorisoinut asiat niin, että lapsen onnellinen ja rauhallinen elämä on etusijalla. Ja omat hermoni. Hyvin on toiminut, en olisi mielestäni voinut antaa lapselleni parempaa lapsuutta, ja itse olen nauttinut jokaisesta päivästä. Katuisin loppuelämäni, jos "pilaisin" lapseni ensimmäiset vuodet, hänen kannaltaan ja omalta kannaltani.

Sekä mieheni vanhemmat että omani ovat kertoneet, ettei olisi tullut mieleenkään uhmata vanhempia (edes uhmaiässä), koska piiskaa olisi tullut, vanhemman pinnan pituudesta riippuen se olisi ollut asteikolla nolo tapahtuma housut kintussa - persus vereslihalla. :(

takaisin päin näiden kurinpitoasioiden kanssa. Jos ennen piiskattiin ja nykyään ei saa edes tukistaa hellästi, niin kultainen keskitie kulkee jossain välimaastossa ja se nousee vielä täysin hyväksyttäväksi kasvatuskeinoksi. Lapsen tahallinen satuttaminen on eri asia, kuin hieman esim. tukistamalla mauistuttaa, missä se raja menikään.

Minusta paineita tulee siitä sosiaalistumispakosta.



OMassa lapsuudessa pääsin kavereiden kanssa leikkimään kun olin koululainen. sitä ennen tosi harvoin, ehkä kerran kuussa kävi naapurin lapsi meidän pihalla tai minä heillä.



Nyt on muotia sosiaalisuus, ja näin jotkut laittavat omat kersat toisten vaivoiksi. tai vanhemmat yrittävät ottaa vieraita lapsia,mutta väsyyhän siinä. ei kukaan jaksa pentuja, jotka innossaan vieraassa paikassa penkoavat kaikki paikat, kun omat vanhemmat eivät ole komentamassa.



eli joo, itse jaksan omani mutta muiden kakarat on helvetistä.

omat on kunnollisia kun itse olen kasvattanut. istuvat kylässä hiljaa ja kun heitä on kunnioittavasti kohdeltu, kohtelevat samoin muita.

monien arvailut siitä, että aiemmin lapset olisi jätetty ns. heitteille tai kuritettu hiljaisksi. Varmaan tällaistakin on tapahtunut, mutta vaikea uskoa, että nuo olisivat olleet yleisiä käytäntöjä.



Minusta oikeasti tuntuu, että nykyajan vanhemmat eivät jotenkin kestä vanhemmuutta ja sen tuomaa ajoittaista epämukavuutta. Juuri tuo "oma aika" (ja bilettäminen tai mitä se oman elämän täyttäminen ja eläminen itse kullakin sitten onkaan), koetaan joksikin oikeudeksi, jota sitten haetaan ääritapauksissa vaikka jopa lapsen turvallisuudentunteen ja hyvinvoinnin kustannuksella.



Toinen seikka on tuo elämisen ristipaineissa pärjäämisen pakko. Tavalla tai toisella haukataan liian isoja paloja, joista ei sitten selvitäkään. Ongelmat kasaantuvat ja perhe- elämä rakoilee. Jaksamiselle tulee loppu.



Varmasti muitakin ja aivan erilaisiakin syitä on, mutta em. syyt ovat yllättävän tavallisia.

Minäminäminä menee jopa edelle omia lapsia.



Piiskalla, risulla tms ei ole tämän asian kanssa mitään tekemistä.

mukavuuttaan. Ovat päässeet lapsesta asti tosi helpolla, kaikki on aina rahalla saatu, eikä minkään eteen joutunut tikkua ristiin laittamaan. Heitä on "viihdytetty" päiväkodeissa 1-vuotiaasta lähtien. Ei siis minkäänlaista käsitystä arjesta ja sen raskaudesta.

Sain kyllä syliä, ruokaa ja iltasuukon, mutta siihen se välittäminen jäikin.



- Emme koskaan tehneet yhdessä mitään (äiti pisti minut aina hoitoon, melkein kenelle tahansa, kunhan vain pääsi yksin kaupungille).



- Emme koskaan jutelleet yhdessä. (äitini ei jaksanut kuunnella minua koskaan ja vastasi usein vain tiuskimalla tai huutamaalla kirosanoilla höystettynä).



- Äitini ei koskaan puhunut naiseksi tulemisesta. Hän alkoi suorastaan vihata minua murrosiässä, vaikka olin ns. kiltti ja tunnollinen tyttö. Hän halveksi ulkonäköäni, käyttäytymistäni ja nauroi vartaloni muutoksille.



-Äitini ei jaksanut kiinnostua mistään, eikä halunnut minunkaan osallistuvan esim. kaverisynttäreille, kesäleireille tai harrastuksiin (koska ei siis itse jaksanut).



Niin, että on niitä huonosti jaksavia äitejä ollut ennenkin...



Olen nykyisin itse kolmen lapsen äiti ja huomaan pyrkiväni kaikessa täydelliyyteen, joka myös on varsin uuvuttavaa. Toivottavasti edes oma tyttäreni löytää sitten joskus sen 'kultaisen keskitien'...

Olen ihan eri mieltä. omassa lapsuudessa vanhemmmat ryyppäsivät ja lauloivat ystäväperheen kanssa ja se oli normaalia ja ok.

Nykyään monet vanhemmat yrittävät liikaa ja siten väsyvät.

samoin yhteiskkunnassa on kyttäämismeininki. 40 vuotta sitten ei lapsia otettu huostaan tai uhkailtu sillä, eikä joka päivä soiteltu jostain naapurista lastensuojeluun.

vanhemat ovat parempia omille lapsileen kuin aiemmmin, muuten yhteiskunta on lapsivihamielisempi.

lisäksi lapsiperheet maksavat enemmän veroja kuin ksokaan aiemmin. tähän sakka lapsiperheet ovat saaneet enemmän kuin ovat maksaneet.

monien arvailut siitä, että aiemmin lapset olisi jätetty ns. heitteille tai kuritettu hiljaisksi. Varmaan tällaistakin on tapahtunut, mutta vaikea uskoa, että nuo olisivat olleet yleisiä käytäntöjä. Minusta oikeasti tuntuu, että nykyajan vanhemmat eivät jotenkin kestä vanhemmuutta ja sen tuomaa ajoittaista epämukavuutta. Juuri tuo "oma aika" (ja bilettäminen tai mitä se oman elämän täyttäminen ja eläminen itse kullakin sitten onkaan), koetaan joksikin oikeudeksi, jota sitten haetaan ääritapauksissa vaikka jopa lapsen turvallisuudentunteen ja hyvinvoinnin kustannuksella. Toinen seikka on tuo elämisen ristipaineissa pärjäämisen pakko. Tavalla tai toisella haukataan liian isoja paloja, joista ei sitten selvitäkään. Ongelmat kasaantuvat ja perhe- elämä rakoilee. Jaksamiselle tulee loppu. Varmasti muitakin ja aivan erilaisiakin syitä on, mutta em. syyt ovat yllättävän tavallisia.

minä en ole tavannut tuollaisia minäminä-ihmisiä kaveripiirissäni... Ehkä me nelikymppiset emme sitten ole minäminä-ihmisiä..?

Sen sijaan minun lapsuudenkodissani, nyt seiskakymppinen isäni määräsi tahdin. Koko elämä oli hänen minäminä-elämää. Kaikki tapahtui hänen töidensä ehdoilla.

Minäminäminä menee jopa edelle omia lapsia. Piiskalla, risulla tms ei ole tämän asian kanssa mitään tekemistä.

olen ihan eri mieltä. me x sukupolvi olemme aina tehneet parhaamme, lapsena saimme kuulla, että jokainen on oman onnensa seppä. silti kun valmistuimme emme päässee vakitöihin, kuten omat vanhempamme, jotka ovat päässeet helpolla koko elämän, lapsuuttaan ehkä lukuunottamatta.

mukavuuttaan. Ovat päässeet lapsesta asti tosi helpolla, kaikki on aina rahalla saatu, eikä minkään eteen joutunut tikkua ristiin laittamaan. Heitä on "viihdytetty" päiväkodeissa 1-vuotiaasta lähtien. Ei siis minkäänlaista käsitystä arjesta ja sen raskaudesta.

Juuri näin. Me nelikymppiset olemme eläneet orjapiiskureiden kanssa. Oman puolison isä tuli joka päivä kello seitsemän viimeistään herättämään töihin. jopa viikonloppuna. oli metsänistutusta, katonkorjausta jne.

Misätän ei keskusteltu ja vanhemmat olivat täysin narsistisia monella nelikymppisellä.

minä en ole tavannut tuollaisia minäminä-ihmisiä kaveripiirissäni... Ehkä me nelikymppiset emme sitten ole minäminä-ihmisiä..? Sen sijaan minun lapsuudenkodissani, nyt seiskakymppinen isäni määräsi tahdin. Koko elämä oli hänen minäminä-elämää. Kaikki tapahtui hänen töidensä ehdoilla.

Minäminäminä menee jopa edelle omia lapsia. Piiskalla, risulla tms ei ole tämän asian kanssa mitään tekemistä.

Mä en kanssa oikein usko näihin ennen oli paremmin juttuihin. Omasta lapsuudestani (nykyajan termeillä turvallinen maalaislapsuus) sitä rellestettin pitkin maita ja mantuja jo reilusti alle kouluikäisestä. Vanhemmilla oli paljon töitä maatilan pidossa + talon ulkopuoliset työt + luottamistoimet.



Vähän aikaa sitten äiti sanoi, että hän ei _koskaan_ leikkinyt meidän lasten kanssa ja samaa olivat sanoneet muutkin naapurin emännät. Ei siis vain ollut sellaista hetkeä. Me tietysti kuljettiin paljon vanhempien mukana töissä (päiväunet mm. traktorin lattialla), mutta paljon olimme ihan omissa oloissamme. Työn syrjään piti sitten joutua ihan pienenäkin, aina oli perkaamista, harventamista, kivien keräämistä pelloilta jne.



Nyt jotenkin on ihan toinen ääripää. Kuvitellaan, että lasten kanssa pitää olla ihan 24/7 ja keksiä koko ajan virikkeitä ja viihdykkeitä. Lapsilla ei ole mahdollisuutta keksiä omaehtoisia leikkejä, koska kaikki on järjestettyä.



Sitten kotiäitiys on mennyt ihan mahdottomaksi, aikuisia ja koulutettuja ihmisiä kannustetaan olemaan kotona mahdollisimman pitkään yhden tai kahden lapsen kanssa. Harvalla aikuisella hermo kestää viisikin vuotta kotona ilman mitään älyllisiä virikkeitä eikä nyt tavallisessa kaupunki- tai lähiöasunnossa ole nyt niin valtavasti kotitöitä, joilla saisi päivät täytettyä mielekkäästi.



Joku tasapaiano pitäisi löytyä.

kuinka vaikeaa on ymmärtää, että omatkin vanhemmat ovat olleet joskus nuoria ja IHAN samassa tilanteessa kuin minäkin nyt.



Ajat olivat eri, ongelmat hieman toisenlaiset. Mutta ongelmien määrä lienee vakio.