Kesällä kun tulee tavattua sukulaisia ja

Omat vanhempani tyrivät todella pahasti vanhemmuutensa, mutta mitä heidän anteeksipyyntönsä auttaisi? He oikeasti tekivät parhaansa eivätkä pystyneet parempaan. Käsittelen lapsuuttani ja se on eheytymisen edellytys, mutta se tapahtuu erillään vanhemmista sellaisena kuin he ovat tänään.

jostain sellaisesta mitä he ovat tehneet hyvässä uskossa ja yleensä vielä aikansa kasvatuskulttuurin tukemina niin pitäisikö lapsiltakin vaatia anteeksipyyntöjä vielä aikuisena kaikesta siitä mitä ovat uhma- ja murrosikäisinä säheltäneet?

ap:n asenne ei vie eteenpäin. jos sulla on ollut traumaattinen lapsuus niin sun pitää antaa vanhemmillesi anteeksi mielessäsi ilman että he anteeksi pyytelee - sillon sä pystyt kattomaan asioita tulevaisuuteen etkä märehdi menneessä ja syyttele vanhempiasi. jos sulla menee nyt huonosti niin se ei ole sun vanhempiesi syy, ota vastuu aikuinen ihminen.

sun pitää antaa vanhemmillesi anteeksi mielessäsi ilman että he anteeksi pyytelee - sillon sä pystyt kattomaan asioita tulevaisuuteen etkä märehdi menneessä ja syyttele vanhempiasi. jos sulla menee nyt huonosti niin se ei ole sun vanhempiesi syy, ota vastuu aikuinen ihminen.

Menneisyyden märehtiminen on edellytys sille että menneisyydestä pääsee eroon. Märehtiä voi "oikein", jolloin pääsee eteenpäin, tai "väärin", jolloin jää vain junnaamaan samoihin vanhoihin ajatuskulkuihin. Aika usein märehtiminen on jälkimmäistä lajia, mikä taas johtuu siitä, että suomalaiset on ihan mahdottoman huonoja tunnetaidoissa. Jos joku huomaa jauhavansa samoja syyttelyjuttuja, suosittelen tutustumaan tunnetaitojen kehittämiseen. Se tekisi hyvää ihan jokaiselle.

Mutta anteeksi antamisen kysymys ei ole mielestäni ja omasta kokemuksestani menneisyydestä vapautumisessa millään lailla oleellinen asia tai kynnyskysymys.

on pikemminkin sivutuote, joka tapahtuu kuin itsestään, kun vanhojen traumojen purkautuminen poistaa niihin littyvää viha-, pelko-, häpeä-jne.-energiaa. Anteeksi antamiseen pyrkiminen ilman ylläolevaa prosessia on keinotekoista mielen pakottamista.

ne, joilla ei ole oikeasti ollut kurja lapsuus. Väännetään ja käännetään kaikkea mahdollista ja mahdotonta ja tehdään siitä traumaa.



Oikeasti vaikean lapsuuden eläneet jatkaa elämää ja selviytyvät ja katsovat eteen päin.

ne, joilla ei ole oikeasti ollut kurja lapsuus. Väännetään ja käännetään kaikkea mahdollista ja mahdotonta ja tehdään siitä traumaa. Oikeasti vaikean lapsuuden eläneet jatkaa elämää ja selviytyvät ja katsovat eteen päin.

Että osoittaa sormella omiin riveihin oikeasti kurjan lapsuuden eläneet ja ei-kurjan lapsuuden eläneet. Lapsuuden traumatisoivuus ei riipu elämäntapahtumista vaan siitä miten lapsi on pystynyt niitä käsittelemään. Tämä taas riippuu monista asioista, joista yksi on temperamentti.

Oikeasti vaikean lapsuuden eläneet jatkaa elämää ja selviytyvät ja katsovat eteen päin.

[/quote]

Ajattele esim. sitä, joka on monesti hylätty ekan kolmen vuoden aikana tai jota on monelle lailla, mm seksuaalisesti hyväksikäytetty lapsena. Tällaisellako henkilöllä olisi parhaat mahdollisuudet onnelliseen aikuisuuteen?



Siinä olet mielestäni oikeassa, että jotkut niistä, joiden kurja lapsuus on "yleisesti tunnustettu" eli on todettu joku rikos tai on huostaanotettu vanhempien alkoholinkäytön, mielenterveysongelmien tms takia, tuntuvat selviävän. Ja jos ikä ei ole ollut pahin mahdollinen, luonne ei ole kovin herkkä jne...Kun on syy pahaan oloon, on helpompi jatkaa elämää. Pöytä on puhdas tavallaan. Mutta jos on hyvin toimeentulevat ja kaikin puolin ulospäin kunnolliset vanhemmat eikä mitään "syytä" pahaan oloon, silloin varmaan etsii ja etsii sitä puuttuvaa syytä. Ja ulkopuoliset ei näe pahaa oloa, vaan ajattelee, että "Väännetään ja käännetään kaikkea mahdollista ja mahdotonta ja tehdään siitä traumaa."

Uskon, että asioiden selvittely äidin ja/tai isän kanssa (jos ovat enää elossa) olisi hyvä, mutta ei eheytymisen kannalta ehdoton. Eikö se, joka pyytää anteeksi, tunnusta tehneensä väärin? Eli juju on se tunnustaminen. Vastakohtana on asenne, että "Minä en ole mitään väärin tehnyt, sinä vaan kuvittelet, lakkaa syyttämästä."

Siinä olet mielestäni oikeassa, että jotkut niistä, joiden kurja lapsuus on "yleisesti tunnustettu" eli on todettu joku rikos tai on huostaanotettu vanhempien alkoholinkäytön, mielenterveysongelmien tms takia, tuntuvat selviävän. Ja jos ikä ei ole ollut pahin mahdollinen, luonne ei ole kovin herkkä jne...Kun on syy pahaan oloon, on helpompi jatkaa elämää. Pöytä on puhdas tavallaan. Mutta jos on hyvin toimeentulevat ja kaikin puolin ulospäin kunnolliset vanhemmat eikä mitään "syytä" pahaan oloon, silloin varmaan etsii ja etsii sitä puuttuvaa syytä. Ja ulkopuoliset ei näe pahaa oloa, vaan ajattelee, että "Väännetään ja käännetään kaikkea mahdollista ja mahdotonta ja tehdään siitä traumaa."

Jos vanhemmat juo viinaa niin että se on ilmiselvää, siinä on lapsella vihollinen itsensä ulkopuolella, jonka kaikki näkee ja tunnustaa. Usein on myös ihmisiä, jotka yrittävät auttaa.

Mutta entä jos on ulospäin "kunnollinen" perhe, mitään ei puutu taloudellisesti, kaikki näyttää hyvältä ulospäin. Edes vanhemmat itse eivät oikeastaan tajua miten vahingoittavia heidän kasvatuskäytäntönsä ovat. Asioista ei puhuta, lapsella ei ole ketään joka näkisi hänet ja sanoisi että koet vääryyttä.

Lapsi kaatoi vahingossa metsässä marja-astiansa ja sen seurauksena sai vanhemmilta selkäänsä. Toinen lapsi kasteli housunsa öisin ja häntä rangaistiin siitä laittamalla pimeään komeroon tunneiksi ja kehotettiin sisaruksia aina yökastelun jälkeen haukkumaan kusikkeeksi. Ei mielestäni julmuus ole kasvatuskulttuuria.



Aikuisella on aikuisen vastuu, vaikka hän ei sitä tajuaisikaan. Koska hänellä on kamala valta tehdä myös väärin. Siksi anteeksipyynnöt ja keskustelut olis mun mielestä paikallaan. Murrosiän kapina on myös uusi mahdollisuus saada oikeutta epäoikeudenmukaisilta vanhemmilta. Seuraava mahdollisuus on sitten keski-iän kriisi...

harmonisesta rupeattelusta keittiönpöydän ääressä, jossa liikutuksen sumentaminen silmin pyydetään ja annetaan anteeksi. Eiköhän suurempi todennäköisyys ole päästä toistamaan lapsuuden trauma uudestaan, kun vanhempi kieltää että mitään tapahtui, tai kieltää sen merkityksen aikuiselle lapselleen, tai muuten vaan haukkuu, loukkaantuu verisesti ja katkaisee välit, rupeaa marttyyriksi..

Vanhempani ovat tehneet kasvatuksessa virheitä. Asioita ei voi enää korjata, mutta kyllä anteeksipyyntö auttaisi. Se vähentäisi / poistaisi katkeruuden. Voisi lähentää minua ja vanhempaa ja ennen kaikkea, voisin arvostaa häntä ihmisenä. Tämä myös ehkäisisi laittamasta vahinkoa kiertämään omille lapsille. Olisi helpompi välttää vanhemman tekemä virhe, jos vanhempi sen myöntää. Ja jos vanhempi vielä kieltää tämän virheen, se saa sapen kiehumaan ja suorastaan vihan tunteen pintaan vaikka haavat olisivat jo parantuneet.



26v.

Eiköhän suurempi todennäköisyys ole päästä toistamaan lapsuuden trauma uudestaan, kun vanhempi kieltää että mitään tapahtui, tai kieltää sen merkityksen aikuiselle lapselleen, tai muuten vaan haukkuu, loukkaantuu verisesti ja katkaisee välit, rupeaa marttyyriksi..

[/quote]

Ei kannata yrittää, jos vähänkin tuntuu, ettei siitä tule mitään. Tämä on varmaan vuosien prosessi. Toisaalta ei joskus haittaa, vaikka vanhempi loukkaantuisikin ja katkaisisi välit. Sekin kuuluu elämään ja voi joskus olla tosi hyväkin, aikuinen lapsi saa mahdollisuuden vihdoinkin itsenäistyä. Ja vanhempi tajuaisi, että lapsi on tosissaan.

aikuinen lapsi käymässä vanhempien luona..



Mutta mitä tehdä kun vanhempi ei pääse yli murrosiässä tapahtuneesta "kaltoinkohtelusta". Tivaa, miksi olin niin julma, miksi kohtelin heitä niin huonosti? En voi kun sanoa ettei minulla siihen vastausta ole. En muista, onhan siitä jo 20v. Ja mielestäni ihan tavallinen teini olin. Valehdeltua, juotua tuli. Taisimpa karatakin. Jotenkin syyllisyyden tunteen herättäminen minussa tuntuu olevan tavoite, olipa asia mikä hyvänsä.

Vanhempien ei tarvitse pyydellä lapsilta anteeksi pieniä juttuja. Mutta jos olisin itse sellaisessa tilanteessa, että oma lapsi aikuisena valittaa kun hänestä tuntui joku asia pahalta, niin voisin aivan hyvin sanoa, että olen pahoillani että aiheutin sinulle mielipahaa. Oma äitini kiistää kaikki ikävät asiat, niitä ei ole kuulemma koskaan tapahtunut, tai olen ymmärtänyt väärin, tai muistan väärin, tai... selityksiä loputtomiin.

Suurin osa meistä kirjoittajista kai on aikuisia. Kuka sinussa yrittää herättää syyllisyyttä? Nyt en oikein ymmärrä.