Hyvässä kodissa vanhemmat eivät vain ole riitelemättä

saadaan vähän todenmukaisempi kuva perheistä joissa "ei koskaan" riidellä samoin kuin niistä toisista.

Ja jatkat riitaa lapsen isän kanssa edelleen...

vaikka sinulla on pieni lapsi. Vähän väärä ketju sinulle.

Siis miten niin väärä ketju minulle? Mulla on 8v lapsi edellisestä suhteestani9, kyllä. Mutta siis minun kotiniko ei ole lapsen koti? Ja isäpuoli ei ole vanhempi? Häh? Kuule kyllä vaan on. Itse asiassa isäpuoli on lapselle ainoa läsnäoleva isä tällä hetkellä, koska bioisä irtisanoi isyytensä reilu vuosi sitten. Että meinaatko ihan oikeasti että minun ja mieheni suhde ja sen laatu olisi jotenkin yhdentekevä lapseni kehitykselle?

8

juuri sitä julminta ja törkeintä riitelyä.



Lanseeraat lapselle uuden isän ja riitelet tapaamisten uhalla bioisän kanssa edelleen raivokkaasti, vaikka olette jo eronneetkin.

voimakkaaksi erimielisyydeksi jostakin asiasta. Siitä voi seurata äänen korotusta, kiivasta keskustelua (nopea tempo, voimakkaampi ääni, keskeytetään toisen puhe jne.), mökötystä jne. Ääritapauksissa tietysti myös väkivaltaa.



Kinastelu on tästä lievempi muoto.

myös riidellään, pyydetään anteeksi ja sovitaan. Huonossa kodissa purraan hammasta, pidetään mykkäkoulua, kivahdellaan, vähätellään, ei olla koskaan lähekkäin ja valehdellaan lapsille, että kaikki on hyvin (kun ei "kunnon" riitaa kerran ole).

Jos siis ei kertakaikkiaan ole mistä riidellä?



En siis väitä, että riitely (ilman väkivaltaa) on pahasta. Etenkään jos se myös sovitaan :)

Mutta en ymmärrä miksi riitelyn pitäisi olla jotenkin pakollista. Onko riitelemättömyys AINA merkki siitä, että suhde on jollakin tavalla vääristynyt?

Rohkenen olla erimieltä... Tietysti on olemassa suhteita, jossa riitelemättömyys on merkki epätasapainoisesta suhteesta, mutta ei riidattomuus aina sitä merkkaa.

Pakko ilmeisesti kertoa koko stoori taas kerran.



Joo, epäonnistuin opahasti edellisen mieheni valinnassa. Valitsin nimittäin alkoholistin. Otin lapsen ja lähdin. Yhteishuoltajuus sujui suht sopuisissa merkeissä silloin kun oli kuiva kausi. Varsinkin silloin meni hyvin kun exällä oli uusi vaimo ja tekivät pari lasta. Exä oli siis kuivilla aika kauan.



Sitten viina vei. Muutti pois uuden vaimon luota, antoi vaimolle yksinhuolatjuuden ja samassa rytäkässä myös minulle. Omien sanojensa mukaan häntä ei saa häiritä lasten asioilla. Isästä on kuultu viimeksi kesäkuussa 2008.



MEILLÄ ei ollut hänen kanssaan tässä asiassa mitään riitaa. Yksi puhelin soitto häneltä hänen istuessaan lastenvalvojalla sopimassa toisten lasten asioita. "Haluatko sinäkin, täältä tulee paperit?" No sopi kai se mulle, mitä tuota vastaan vänkäämään? Vai mitä itse olisitte tehneet?



Edelleenkään en ymmärrä miksi tämä olisi minulle väärä ketju. Lapseni kodissa ei riidellä koska ei ole riideltävää. Edelleen kysyn että pitääkö tässä alkaa näytellä riitelemistä?

on teidän oikeiden vanhempien suhde, ei se paikka, jossa sinä ja uusi miesystäväsi asutte.

ja neljä lasta. Meillä ei ole ollut yhtään riitaa. Emme ole kertaakaan toisillemme huutaneet, ei ole ollut aihetta. Niin hyvin olemme toisemme valinneet. Osaamme jo asioita päätettäessä ottaa toisen niin hyvin huomioon, ettei erimielisyyksiä edes tule. Jos joku asia harmittaa, mietin ensin, että kannattaako tästä edes sanoa, onko sen verran vakavasta asiasta kyse, että haluaisin rakkaani mieltä pahoittaa...ei ole vielä sellaista asiaa tullut.

Sitten lasten hoidosta: Ei meillä tarvitse sanoa, että lapsella on pissahätä tai kakat housussa: Kyllä meillä hoitaa se, joka ensimmäisenä huomaa. Kuka nyt ei haluaisi että lapsellaan olisi hyvä olla?

Oikea vanhempi ei aina tarkoita biologista vanhempaa. Oikea vanhempi on se, joka on LÄSNÄ lapsen elämässä vanhemman roolissa.

juuri sitä julminta ja törkeintä riitelyä. Lanseeraat lapselle uuden isän ja riitelet tapaamisten uhalla bioisän kanssa edelleen raivokkaasti, vaikka olette jo eronneetkin.

Hän ei HALUA puhua yhdenkään lapsensa asioista kenenkään kanssa. Meillä ei ole mitään riitaa. Minulla ei ole mitää vaateita hänelle, eikä katkeruutta. Jos tulee vastaan, tervehdin ja kyselen kuulumisia jos haluaa kertoa. Yksinkertaisesti sanottuna: Minulla ja exällä on hyvät välit.

8

Jos kasilla ei ole mitään suhdetta lapsen isään, ei sitä "kotia" ole. Koti on se perhe, jossa lapsi asuu.



Aika kapeakatseista lähteä väittämäåän että isäpuolen ja äidin suhde olisi jotenkin yhdentekevä. Varsinkin tuossa kasin tilanteessa, jossa oikea isä ei ole mitenkään läsnä.

Me emme riitele, meillä on asiat selvinä, ei ole riideltävää.



8

Jos käy niin että sinä eroat joskus ja löydät sen uuden miehen ja saatte vaikka yhteisiä lapsiakin niin säälin kyllä aikaisemmasta suhteesta olevia lapsiasi.

Heille kun joudut sanomaan että ei tämä ole teidän "koti" tämä on äitin ja äitin uuden ja meidän yhteisten lasten koti. Te olette nyt "kodittomia".

Oikea vanhempi on se, joka on vanhemmanomaisesti LÄSNÄ lapsen elämässä.

Jos seurustelee jonkun kanssa, niin ei se tee hänestä vanhempaa. Avoliiton toista osapuolta en taas ylipäätään sanoisi miesystäväksi, vaan avopuolisoksi.

... enkä muista juurikaan että oltais tosissaan riidelty. Me kumpikin inhotaan riitelyä! Parisuhdetta voi tuulettaa muutenkin kuin latelemalla ilkeyksiä puolisolleen. Miksi haluaisin pahoittaa rakastamani ihmisen mielen? Tämä ei tarkoita sitä, etteikö oltais useinkin eri mieltä joistain asioista. Se ei kuitenkaan päädy riitelyyn niinku aika monilla.

Joku järkevä tälläkin palstalla kuitenkin tuntuu olevan.



8, naimisissa miehensä kanssa (= ei mikään väliaikainen poikaystävä)

sujuu riitelemättä. Meillä riidellään liikaa eikä osata sopia kunnolla, se on huono juttu. Mutta vastaavasti tiedän perheitä joissa ongelmana on se, että vanhemmat eivät ole koskaan riidelleet, selvittäneet lasten edessä ristiriitoja. Näiden perheiden lapset näännyttävät itseään täydellisyydentavoittelullaan, koska vanhempien malli on ollut täydellinen- no- kenenkään ei ole- siis vanhemmat ovat salanneet asiat lapsiltaan.

Yksi näistä on oma äitini, hän sanoo kärsineensä valtavasti kun vanhemmilla oli sädekehä päänsä päällä, eivätkä he olleet valmiita myöskään kohtaamaan lastensa ristiriitoja- vaan kaikki vaan hymyiltiin, vaiettiin pois. Oltiin sopuisia vaan- mutta elämähän ei suurimman osan kohdalla ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Ei oppinut juuri mitään tunnetaitoja.

Ihanaa jos on olemassa oikeasti riidattomia perheitä, jotka kuitenkin pystyvät kohtaamaan lastensa tunne-elämän:)

vaan kyllä meillä tulee. Ihan avoimesti kyllä koko perhe näyttää ja tuulettaa tunteensa ja sitten sovitaan ja keskustellaan. Näin siis meillä. Eikä miehen kanssa rakasteta toisiamme yhtään sen vähempää, vaikka välillä kiristelläänkin hampaitamme tai mäkätetään kuin uhmaikäiset tyhmistä asioista. Enkä näe että kyse on kypsyydestä, jos pystyy asiat sisällään pitämään. Kyse enemmänkin luonne-eroista. Ihmiset reagoi asioihin eri tavalla. Me miehen kanssa molemmat hyvin tunneihmisiä ja toisaalta luotto toiseen on niin kova että uskaltaa joskus vähän purkaa omaakin pahaa oloa, kun tietää että toinen sen ymmärtää ja antaa anteeksi eikä häivy ovesta. Mutta kyllähän se riitely aika minimaalinen osa arkea on. Ja minä luen riitelyksi siis kipakat askeleet, mulkaisut jne. En ajattele että riitely on sitä kun huudetaan kurkku suorana, vaikka totuuden nimisissä, kyllä siitäkin kokemusta on... ;)



Mutta ystävän aviolitto meinasi kaatua, siihen ettei ollut ikinä nähnyt omien vanhempiensa riitelevän ja kun omassa liitossa riitoja tulikin, niin koki liittonsa epäonnistuneeksi ja vasta parisuhdeleirillä ymmärsi, että ei ole yhtä täydellistä tapaa olla ja elää parisuhteessa, vaan jokainen liitto on kahden yksilön yhteistä kulkua ja silloin tällöin jompikumpi saattaa astua toisen varpaille. Ovat yhä yhdessä, mutta ystävälleni oli vuosien opettelu, että on luvallista tuntea ja sanoa myös kielteisiä asioita, kun lapsuudessaan ei saanut niitä esiintuoda.



Että siinä mielessä en stressaa lasten osalta vaikka meillä riidelläänkin. Pääasia että niin aikuiset kuin lapsetkin sopivat riitansa ja kaikilla on tilaa tulla kuulluksi.