Mitä meille naisille oikein tapahtuu, kun meistä tulee anoppeja??

sillä oma anoppini on mukava ihminen eikä puutu meidän tekemisiin. Sanoin oma äitini on ihan normaali, en osaisi kuvitella että oma mieheni vihaisi häntä koska ei ole mitään erityistä syytä.



itse näkisin tuon niin, että anopit ja miniät ovat ihan tavallisia ihmsiä, mutta jotenkin meidän kulttuuriin vaan kuuluu tuo kauna ja toisten elämän hankaloittaminen. Jos olisimme perhekeskeinen kansa niin tällaista ei olisi.

Anoppeja on monenlaisia, toiset taas eivät välitä pätkääkään lapsenlapsistaan

tai juopottelevat tai vaikkapa tutkivat kaikki kaapit ja juoruavat kylillä kummallisia juttuja. Oma lukunsa ovat ääriuskonnolliset anopit, tai ääri mitä tahansa anopit.

Hän on aina ollut kusipää ja kusipäänä näemmä kuoleekin.

Mulla on mahdoton anoppi, ollut siitä asti, kun mieheeni tutustuin. Siihen asti, kun esikoinen syntyi, tultiin vielä joten kuten toimeen, mutta 20 vuodessa tilanne on mennyt siihen, että en halua koko hirvitystä nähdäkään. Mä tulen yleensä kenen tahansa kanssa hyvin toimeen, ja olen pidetty ihminen työporuikoissa ym., mutta anoppi saa mun verenpaineen nousemaan.



Mulla itselläni on vain veljiä, ja valjien vaimot kehuvat kilvan äitiäni, joka ei liiaksi puutu toisten elämään, mutta kuuntelee ja auttaa, kun on tarvis.

Anopit ja miniät ovat vain omia persooniaan, aina olleetkin. Ei meille mitään "tapahdu" yhtäkkiä.



Nykypäivänä (ONNEKSIKIN) on mahdollisuus asua anopeista erilälän, ettei tarvitse saman katon alla olla. Eipä taitaisi olla nykynaisista sellaiseen. Anoppi se olisi talon emäntä kuitenkin, kunnes olis niin vanha että ei enää kykenis kiikkustuolistaan liikkumaan ja sittenkin sieltä huutelis vielä dementoituneita juttujansa. On hyvät puolet ja huonot puolet.



Nyky-Suomi ei olis näin pitkälle kehittynyt, ja tasa-arvoinen, ellei oltaisi eriydytty perheistämme ja sukulaisistamme nykymalliin. Ikäviä puolia on, mutta en usko että paluuta takaisin tulee kovin herkästi. Ehkä, jos suuri sukupolvi ottaa omat vanhempansa kotihoitoon, epäilen... tai jos me nuoremmat otamme suuren sukupolven vanhempamme hoitoon vanhainkotien sijasta, tuskin riittää paikkojakaan kaikille, jos eivät sitten juopottele itseään hengiltä jo ennen kuin varsinainen vanhuus koittaa. Tai sitten vaan perustetaan lisää hoitolaitoksia ja unohdetaan ne mahdottomat anopit sinne mätänemään ja toivotaan että omat lapset olisivat viisaampia ja itekin.



Haluaisiko AP ite, että hänestä tulee myös mahdoton anoppi? Se voi ennenpitkää olla edessä? Tai että haluaako AP viettää vanhuutensa hoitolaitoksessa vai lapsiensa perheiden parissa? Vai kuolla sitä ennen jonkin extreeme lajin parissa tai juopottelemalla...

Eivät vaan miniöille.

Miksi anopin kanssa pitää olla tiiviisti tekemisissä?

Mutta koska me ihmiset olemme erilaisia eivätkä kaikki muutenkaan tule toimeen keskenään, on miniöiden/vävyjen ja anoppien välillä ehkä kitkaa vain sen takia, että kemiat eivät kohtaa. Kuinka monen satunnaisen vastaavanikäisen naisen kanssa olet niinkin tiiviisti tekemisissä kuin anoppisi? Miten hyvin tulette toimeen..? Ja vaikka tiiviisti ei oltaisikaan, on kuitenkin olemassa perheside...



Ymmärsiköhän kukaan, mitä yritin sanoa? :)

Aika heikoilla pitää olla itsetunto äitinä, jos on mummolle mustasukkainen. Eihän mikään voi äidin paikkaa lapsen sydämessä viedä. Meillä anoppi tykkää lapsista, ja lapset anopista, ja mikä sen ihanampaa. Lapset kokevat olevansa rakastettuja, kun on monta aikuista, jotka vilpittömästi sen heille osoittavat.

Oletpa sinä sitten erinomainen.



Et

hankalia lapsia, ärsyttäviä teinejä ja erittäin vittumaisia äitejä (kuten esim tällä palstalla ;)). mitä muuta heistä voisikaan tulla vanhemmiten, kuin yhtä ärsyttäviä. Tuskin se mummoksi / anopiksi tuleminen kenenkään perusluonnetta muuttaa.

että aina on ihmisiä, joiden pitää vängätä vastaan jotain omituista, oli sitten anoppi, miniä, lapsi tai aikuinen.

kun naisesta tulee äitipuoli... Mikään ei ole pyhää taistelussa lasten biologista äitiä vastaan, ei mikään! :(

Minun anoppini on käärmekielinen piru. Hänen kaikki kolme lastaan ovat valinneet väärän puolison. Kahdesta puolisosta se on päässyt jo eroon. Enää minut pitää savustaa suvusta ulos, niin elämä taas paranee (kunnes joku lapsista löytää uuden puolison).



Olen miettinyt, että tekeekö vaihdevuodet naisita katkeria ja pirullisia anoppeja, mutta kun ne ei muutu edes vaihdevuosien jälkeen, niin kait se katkeruus ja ilkeys sikiää jostakin muualta.

Oli vain pakko jaksaa saman katon alla kärkevän vanhanemännän kanssa.

Nykypäivänä (ONNEKSIKIN) on mahdollisuus asua anopeista erilälän, ettei tarvitse saman katon alla olla. Eipä taitaisi olla nykynaisista sellaiseen. .

Ja ainakaan hänessä ei vika kyllä ole, ei itsevarmuudessa eikä muussakaan. Tappiin asti yritti hirviöanoppiaan sietää, mutta meno vain yltyi, yltyi ja yltyi.

Hienoa, hienoa.



13

Voi olisipa meilläkin tuollaista. Melkein kadehdin niitä lapsia, joilla on mummo, joka välittää. Minulla itselläni oli, joten tiedän sen ihanuuden ja kärsin tästä meidän tilanteesta sen takia. Tiedän,mitä vaille lapseni jää. Onneksi sentään omalle äidilleni kaikki lapsenlapset ovat yhtä tärkeitä.



Meillä anoppi on mustasukkainen lapsestani minulle. Kun lapsi oli vauva, en saanut aina edes koskea häneen. Se, että minä imetin eikä hän, taisi olla kova paikka. Silti lapseni ei ole saanut häneltä joka vuosi edes synttärikorttia. Muut lapsenlapset saavat aina jotakin. Olen vain tyytväinen, että sitä roinaa ei tule meille, mutta ongelma on siinä, että lapsi ei ymmärrä, miksi mummo lahjoo toiset lapsenlapset ja hän jää ilman. Totta kun on, että lapset rakastavat lahjoja, vaikka heitä kuinka yrittäisi opettaa vähään kuluttamiseen ja ekologisuuteen. Jos useampi lapsenlapsi on paikalla, rakkautta ei riitä kuin kahdelle vanhimmalle. Mutta siinä talossa omat lapsetkin on arvojärjestyksessä. ja nurinkurista on se, että anoppi arvottaa lapset ja lapsenlapset omaan järjestykseensä, mutta on kuitenkin kauhean mustasukkainen heistä ulkopuolisille: miehestäni minulle, lapsestamme meille molemmille, minusta omille vanhemmilleni... Sairasta.

Ja tämä pätee nimenomaa poikien äiteihin (itsellänikin on poika, joten samalla tässä nyt itseäni moitin) Tai itseasiassa ongelma on siinä, että äidit eivät muutu, vaan pitävät pojistaan kiinni samalla tiukkuudella kuin aiemminkin. Miniän on kovin vaikea mennä väliin tiiviiseen äiti-poika suhteeseen. Kuitenkin pojan pariutuessa pitäisi äidin muuttua, hellittää otettaan, ja uskaltaa vain luottaa siihen, että miniä huolehtii pojasta kyllä parhaan taitonsa mukaan, koska rakastaa tuota poikaa koko sydämestään.



Itselleni tämän ymmärtäminen oli oikeasti vaikea asia oman anoppini kanssa. Poika nyt on vielä niin pieni, ettei ongelmaa vielä siihen suuntaan ole. Omat ongelmani anoppini kanssa ratkesivat, kun tajusin hänen nimenomaa olevan mieheni äiti. Ongelma syntyikin alunperin juuri siitä, että kaksi naista rakasti samaa ihmistä, eikä kumpikaan ollut valmis hyväksymään "kilpailijaa". Kun minä tajusin hänen rakastavan miestäni poikanaan, ongelma väistyi. Itseensä menemistä siis tarvittiin.



Silti haluan välttää anoppini tekemät "virheet" tulevaisuudessa ja antaa miniälle tilaa elää poikani kanssa. Se ei tarkoita, ettenkö voisi "puuttua heidän asioihinsa", vaan se tarkoittaa sitä, etten tee niin pyytämättä. Apua voi kuitenkin tarjota ilman sekaantumistakin. Aina voi antaa "avoimen avuntarjouksen".

Anteeksi, oli tarkoitus olla otsikkona sinulle 12.