Tähän on tultu, olen tyytyväinen elämääni vain kun olen töissä!

En olisi muutama vuosi sitten uskonut että näin voi olla, halveksin ihmisiä jotka pitivät työtään niin tärkeänä, että voivat jopa vapaapäivänään ajatella töitään tai vastata puheluihin joita työpaikalta tuli.



Avioeron jälkeen olen vaihtanut työpaikkaa, joka siis tuntuu olevan ainoa paikka, jossa saan olla oma itseni.



Ystävät tuntuvat elävän ihan erilaista elämää kuin minä, joko ovat onnellisia parisuhteessaan jolloin minä tunnun puolison mielestä olevan uhka. Tai kärvistelevät huonossa suhteessa, jolloin taas päälle päin tyytyväisenä eronneena olen puolison mielestä uhka kun olen hengissä selvinnyt. Tai sitten heillä on hirveä uuden miehen hakupäällä kapakasta.



En tiedä onko tämä sitä kuuluisaa lomastressiä, kun lomalla ei tunnu olevan ketään yhtä aikaa kuin minä, vasta elokuussa. Kaikki lomasuunnitelmat tuntuvat turhilta kai minä sitten löhöän kotona koko loman.