Oletko jollain tapaa kunnianhimoinen lastesi suhteen?
Subin kouluunpyrkimisdokkarin innoittamana kysäisen, että oletteko te jotenkin kunnianhimoisia lastenne suhteen? Miten se näkyy?
Harrastuksissa?
Kouluvalinnassa?
Asuma-aluevalinnassa?
Lasten preppaamisena?
Kommentit (17)
tavoitteenani on kasvattaa lapsestani empaattinen, rakastava, yhteiskuntakelpoinen, hyvin koulussa menestyvä, fiksu ja tasapainoinen ihminen... siinä sitä tavoitetta on kerrakseen...
Toivoisin, että olisin vielä kunnianhimoisempi. Hoitaisin tutkintoni valmiiksi, olisin ahkera ja hyvä äiti, jotta lapseni voisi saada hyvän elämän.
Harrastusten suhteen lapsi saa valita lähes vapaasti, mitä haluaa. Ainoastaan jääkiekko ja moottoriurheilu on sellaisia, johon ei meidän perheestä kauheasti tukea löydy.
Koulunkäynnissä haluamme tukea lastamme mahdollisimman pitkälle. Olemme molemmat korkeastikoulutettuja ja toivomme, että lapsi lukisi niin pitkälle kuin taidot riittävät. Pakottaa ei voi ja oma tie olisi hyvä löytää.
Ko. dokkaria en nähnyt, mutta pidän huolen, että tytär menee "hyvään lukioon" ts. SYKkiin tai Ressuun, Mäkelänrinteen urheilupuolikin käy. Onneksi tytär on itsekin sitä mieltä, että hyvät paperit hyvämaineisesta lukiosta on parempi jatkon kannalta kuin "tavallisesta" lukiosta saadut. Ja tyttärellä on edellytykset edetä opinnoissa miten pitkälle tahansa.
Poikani taas saa mun puolesta käydä vaikka Vallilan ammattikoulun, jos ehdottomasti haluaa maalariksi, pääasia on hoitaa koulu kunnialla ja saada ammatti.
Harrastukset lapseni ovat saaneet valita itse, kaikkea on annettu kokeilla ja tuettu. Pojan moottoriurheiluharrastukseen tietoisesti satsattu taloudellisesti, kun osoittautui siinä lahjakkuudeksi.
Onko tämä sitten sitä lapsilla pätemistä?
Hyvät harrastukset, hyvät koulut, hyvä alue ja lasten kannustamista ja paljon omaa vaivannäköä.
Vanhemmuutta.
Niin vastaanpa tähän itsekin.
harrastuksissa - ei
kouluvalinnassa - ei
asuma-aluevalinnassa - ei
Ainut missä voisi jollain tapaa ajatella näkyvän on se, että olen tuota poikaa kannustanut tekemään muitakin kuin koulutehtäviä ja ostanut kehittäviä leluja yms.
Saako kysyä, että mitä merkitystä Suomessa on, että mistä lukiosta valmistuu ja mitä tämä merkitys on? En ainakaan keksi mitään syytä jatko-opintojen kanssa.
Itsellä on tuttavapiirissä useita perheitä, joiden lapset on laitettu esim. kansainväliseen päiväkotiin ja kouluun. Yhdessä perheessä on tähän luontainen syy, muut ovat mielestäni ihan vaan omasta halusta lähteneitä. Ainutkaan tuntemani opettaja ei ole lapsiaan laittanut esim. englanninkieliseen kouluun vaan kaikkien lapset taitavat käydä ihan lahikoulua.
Toivoisin, että olisin vielä kunnianhimoisempi. Hoitaisin tutkintoni valmiiksi- - .
- -
Koulunkäynnissä haluamme tukea lastamme mahdollisimman pitkälle. Olemme molemmat korkeastikoulutettuja - -
Ilmeisesti kunnianhimoinen voi olla, mutta tavoitteisiin ei silti päästä - ainakaan itse. Sitten onkin sopivaa lähteä miettimään itse lapselleen hänelle "sopivia" etappeja saavutettaviksi.
Saako kysyä, että mitä merkitystä Suomessa on, että mistä lukiosta valmistuu ja mitä tämä merkitys on? En ainakaan keksi mitään syytä jatko-opintojen kanssa.
Ressussa ja Sykissä kaikki oppilaat ovat lukiolaisten parhaimmistoa ja opetus on parempaa kun harvalle tarvitsee vääntää rautalangasta.
Ja toivon, että se ei näy juuri missään. Ei ainakaan koulu- tai harrastusvalinnoissa tms.
Mutta edellytän lapsilta aika paljon, kultakin sen mukaan mihin tiedän heidän pystyvän.
Tämän vähän kyseenalaistan kyllä. Onko opettaminen parempaa silloin, jos oppilaat ovat ennestään hyviä?
Mielestäni paras koulu ei todellakaan ole se, johon mennään 9,7 keskiarvolla ja oppilaat pitävät tämän tasonsa. Paras koulu on sellainen, johon mennään vaikka 8 keskiarvolla ja päästään pois/kirjoitetaan 9 keskiarvolla. No, mutta tämmöisiä tuloksia ei julkaista oikein missään, vain ne "parhaimmat" lukiot selviää iltapäivälehdistä, joissa hirmuisen hyvät oppilaat saavat hyviä numeroita, joita taatusti saisivat missä tahansa koulussa.
Itse olen kirjoittanut pikkukaupungin ainoasta lukiosta (viisi ällää ja yksi cumu). Voisin kuvitella, että ison kaupungin lukiossa, jossa on korkea keskiarvovaatimus olisi ihana rauha opiskella.
Luokallani oli useita, joiden oikeampi paikka olisi ollut kauppaoppilaitos tai ammattikoulu, mutta kun niiden mölyapinoiden vanhemmat varmaan kunnianhimoisina pakottivat lapsiraukat lukioon, jossa sitten rimaa hipoen saatiin se pakollinen ruotsi kitkutettua suoritetuksi jne. Joskus tunneista ei tahtonut tulla yhtikäs mitään, vaan lehtorin aika meni näiden riekkujien paimentamiseen. Onneksi itse kotona opiskellen voi hieman korvata opetukseen jääneitä puutteita.
Laittaisin lapseni mielellään tasoiseensa kouluun. Jos lukemiseen ei ole lahjoja, mutta käden taitoja on, niin amikseen vaan sitten. Jos lukioon päätyy niin toivon, että siellä on opiskelukavereina sellaisia, joita opiskelu aivan oikeasti kiinnostaa. Sellaisia tyyppejä on valikoitunut juuri korkeimpien pääsykeskiarvojen lukioihin. En usko, että aikanaan työpaikkahaastattelussa sillä olisi merkitystä eikä varsinkaan nimenomaan lukion nimellä ole merkitystä jatko-opintopaikkaa hakiessa.
Itsellänikin on ollut tavoitteita ja on edelleen elämässä, miksen siis toivoisi, että lapsenikin pärjäävät!
tavoitteenani on kasvattaa lapsestani empaattinen, rakastava, yhteiskuntakelpoinen, hyvin koulussa menestyvä, fiksu ja tasapainoinen ihminen... siinä sitä tavoitetta on kerrakseen...
Itse olen kirjoittanut pikkukaupungin ainoasta lukiosta (viisi ällää ja yksi cumu). Voisin kuvitella, että ison kaupungin lukiossa, jossa on korkea keskiarvovaatimus olisi ihana rauha opiskella.
Luokallani oli useita, joiden oikeampi paikka olisi ollut kauppaoppilaitos tai ammattikoulu, mutta kun niiden mölyapinoiden vanhemmat varmaan kunnianhimoisina pakottivat lapsiraukat lukioon, jossa sitten rimaa hipoen saatiin se pakollinen ruotsi kitkutettua suoritetuksi jne. Joskus tunneista ei tahtonut tulla yhtikäs mitään, vaan lehtorin aika meni näiden riekkujien paimentamiseen. Onneksi itse kotona opiskellen voi hieman korvata opetukseen jääneitä puutteita.
Laittaisin lapseni mielellään tasoiseensa kouluun. Jos lukemiseen ei ole lahjoja, mutta käden taitoja on, niin amikseen vaan sitten. Jos lukioon päätyy niin toivon, että siellä on opiskelukavereina sellaisia, joita opiskelu aivan oikeasti kiinnostaa. Sellaisia tyyppejä on valikoitunut juuri korkeimpien pääsykeskiarvojen lukioihin. En usko, että aikanaan työpaikkahaastattelussa sillä olisi merkitystä eikä varsinkaan nimenomaan lukion nimellä ole merkitystä jatko-opintopaikkaa hakiessa.
Motivoituneessa seurassa on helpompi pysyä itsekin motivoituneena ja tehdä oppimisen eteen hommia. Luulisi opettajillakin olevan mielekkäämpää työskennellä koulussa jossa oppilaat eivät vain kyttää kelloa tunneilla.
Asioiden syväluotaamiseenkin jää enemmän aikaa kun oppilaille ei tarvitse kaikkea opettaa kädestä pitäen ja porukka opiskelee myös vapaa-ajalla.
Tämän vähän kyseenalaistan kyllä. Onko opettaminen parempaa silloin, jos oppilaat ovat ennestään hyviä?
Mielestäni paras koulu ei todellakaan ole se, johon mennään 9,7 keskiarvolla ja oppilaat pitävät tämän tasonsa. Paras koulu on sellainen, johon mennään vaikka 8 keskiarvolla ja päästään pois/kirjoitetaan 9 keskiarvolla. No, mutta tämmöisiä tuloksia ei julkaista oikein missään, vain ne "parhaimmat" lukiot selviää iltapäivälehdistä, joissa hirmuisen hyvät oppilaat saavat hyviä numeroita, joita taatusti saisivat missä tahansa koulussa.
Hyvä, motivoitunut oppilas pärjää missä tahansa lukiossa / koulussa. On myös paljolti opettajien (JA myös vanhempien!) asenteesta kiinni, saavatko motivoitua lahjakasta mutta ehkä laistaa tai ympäristöolosuhteista kärsivää lasta / nuorta opiskelemaan täydellä kapasiteetilla.
Minusta Suomen kaltaisessa pikkuvaltiossa ei voida eritellä mitään eliittikouluja, koska kaikki ovat kuitenkin julkisen hallinnon alaisia. On hyvin säälittävää, jos jo lukiolaisia aletaan kategorisoida sen mukaan, mistä lukiosta ovat lakkinsa ansainneet.
Pienemmillä paikkakunnilla valintamahdollisuuksia koulujen suhteen ei todellakaan ole, ja aion omien lasteni kanssa luultavasti tyytyä siihen. Näkevätpähän sitten elämän kirjoa laajemmin ;)
Mä en todennäköisesti kovin mielelläni päästäisi lastani ressuun tai sykkiin. Toki saisi mennä jos haluaisi, mutta varta vasten en sinne kannustaisi. Kilpailu on siellä kovaa ja hommia tehdään tosi lujasti, ellei satu olemaan poikkeuksellisen lahjakas (usein vanhemmilla on se käsitys että oma lapsi on jotenkin tavallista lahjakkaampi, mutta tällainen nuori voi huomata huippulukioissa olevansa täysin keskiverto). Nykypäivänä missä tahansa lukiossa opiskelu on monille rankkaa ja vie paljon aikaa - itse haluaisin lapselleni paitsi hyvät koulupaperit, myös hyvän mielenterveyden ja hyvän toimintakyvyn muillakin elämän osa-alueilla kuin opinnoissa. Aikaa nauttia nuoruudesta, kavereista, harrastuksista opiskelun ohella.
Toivon että lapsestani kasvaisin itseensä tyytyväinen, hyvinvoiva, elämänsä hallitseva ja tasapainoinen aikuinen.
Sitten ihan huvin vuoksi voisin kysyä, että tiedättekö minkälaista opiskelu on ns. huippukouluissa? Minä valitettavasti tiedän ja siksi ehkä osittain niitä karsastan. Huippukouluissa on omat huonot puolensa, mutta niitä ei haluta nähdä - kolikoilla on usein kaksi puolta.
Tässä pari esimerkkiä. Huippukouluissa välttämättä ei ole kiva opettaa, koska oppilaat ovat vakuuttuneita siitä, että he tietävät kaikesta kaiken paremmin, paremmin kuin jopa heidän opettajansa, joka on kuitenkin opiskellut ko. ainetta yliopistossa ja opiskellut opettajaksi aineessa. Ylimielisyys valitettavasti ei ole kivaa ja oppitunnit saattavat mennä jopa siihen, että osa oppilaista jaksaa jankata jotain hienoja älynystyröitä vaativia juttuja, mutta jotka eivät oikeastaan liity lukion oppimateriaaliin ja jos nämä seikat opettaja yrittää ohittaa, niin palaute ei ole välttämättä kivaa. Lukiokursseissa on erittäin paljon materiaalia nykyään, joten kaikkien asioiden läpi käyminen vaatii valitettavasti reipasta otetta. Tämä seikka voi jäädä toteutumatta niin "huonoissa" kuin "hyvissäkin" kouluissa. Luultavasti ns. keskivertokoulussa on näitä häiriötekiöitä vähiten.
Toinen mikä huippulukioita käyvillä saattaa jäädä käymättä on nuoruus/lapsuus. Tiedän kouluja, joissa (varsinkin tytöt) lukevat saadakseen täysiä kymppejä melkein jatkuvasti aamu neljään asti kokeisiin (vaikka ovat jo alunperin niin lahjakkaita, että hyviin, mutta ei nyt ehkä täyden kympin tuloksiin pääsisivät kyllä normaalilla lukemismäärällä). Kun seura on sellaisella yli 9 keskiarvolla sisään mennyttä, niin se voi tosiaan nostaa kilpailuhenkeä. Joillekin laiskanpulskeille pojanretaleille se voi olla ihan tervettäkin, että kirjaan tartutaan välillä kotonakin, mutta etenkin tunnollisille tytöille (näin kärjistäen) siitä saatta tulla jo taakka. Samaan aikaan kun pitää sitten laittaa itsensä huippukauniiksi aamuisin, niin yöunet jäävät aivan liian lyhyiksi. Jossain vaiheessa on tervettä pysähtyä ja kysyä itseltä, että kumpi on tärkeämpää, normaali nuoruus ja vaikka 9,4 keskiarvo vai tämän tästä pikkutunneille opiskelu ja 9,8 keskiarvo (tämä nyt vaan ihan hatusta heitetty arvio siitä, että miten fiksu lukiolainen voi todellisella pänttäämisellään hivenen parantaa vielä keskiarvoaaan).
Haluan vielä mainita, että lukemisessa ja opiskelussa ei ole mielestäni mitään vikaa, päinvastoin. Mutta rajansa kaikella.
Ei nyt kauheasti ole tullut prepattua, luontainen laiskuus estää ;)
Yhteen liikuntaharrastukseen on lapsi laitettu kun fysioterapeutti suositteli. Tällä hetkellä yritän prepata esikoista opettelemaan sitomaan kengännauhat, huonolla menestyksellä. Kaksi vuotta nuorempi pikkusisko osaa jo rusetin mutta poika ei.