Karjuiko sinun äitisi sinulle, kun olit pieni?
Minä en muista äidin ikinä huutaneen, en tiedä miltä kuulostaisi karjuminen hänen suustaan.
Tuntuu vaan, että nykyään on niin pirun muodikasta karjua vieläpä ihmisten kuulleen.
Kommentit (40)
Äitini karjui, koko ajan ja joka asiasta. Minä olin se, johon läimäys osui. Selkäsaunaa tuli hiuksista repimällä, hyppynarulla lyömällä. Isä löi nahkavyöllä, oikein suuttuessaan solkipäällä.
Ja olin kuitenkin hurjan kiltti lapsi, hiljainen, mutta itsepäinen ja omaa rauhaa haluava, 4-lapsinen perheemme asui ahtaasti.
Oli äidissä se hyväntuulinen ja leppeä puolikin, varsinkin jos isä oli pitkään pois kotoa tms.
Ikävä kyllä itse jatkan perinnettä, en ole päässyt siitä pois vaikka miten yritän.
Kun elämäntilanne on vaikea ja pinna on kireällä, siis ei mikään päivän ahdistus vaan pitkään jatkunut hankala elämäntilanne, minä huudan, lapsille ja puolisolle.
En yhtäjaksoisesti tuntitolkulla, vaan lyhyemmän hetken.
Miehen kanssa on riidat kärjistyneet ja huudan sille parikin päivää, keskustelut karkaa minun osalta huutamiseksi.
Aikuisen kohdALLA vituttaa se, ettei puhe mene aikuiselle ihmiselle perille. Että kun sievästi sanoo monta kertaa, niin silti viesti ei mene perille. Sitten hermostun ja huudan.
mutta itse kyllä huudan lapsilleni. Yritän olla huutamatta, mutta kyllä se pinna vaan joskus palaa, etenkin aamuisin (en ole aamuihminen). Kuopus on vielä sen verran pieni, että en hänelle juurikaan huuda, mutta esikoisen kanssa yhteentörmäyksiä tulee päivittäin (osasyy on samanlainen jääräpäinen luonne kuin itsellänikin). Olen tainut periä huutamisen isältäni, varsinkin murkkuikäisenä otin isäni kanssa yhteen ja nimenomaan huudettiin puolin ja toisin. En kyllä tunnusta saaneeni siitä traumoja, vaan pikemminkin se oli turvallista, että jollekin pystyi purkamaan kiukkunsa (olin kiltti lapsi ja nuori) eikä tarvinnut kaduilla ja toreilla kapinoida.
karjuvasta äidistä! Koko teksti olisi voinut olla suoraan minulta. Huh :)
itsekin suuttuessani huudan, etenkin tuolle teinille. Tuleehan siitä paha mieli, kun huomaa huutaneensa. Mutta pyydän kyllä anteeksikin omaa käytöstäni jota taas äitini ei koskaan pyytänyt.
Mutta meillä ei ole koskaan mökötetty tai pidetty mykkäkoulua ja itse en edes osa pitää mykäkoulua. Minusta asia pitää saada sanottua ääneen ja antaa toiselle myös mahdollisuus reagoida. Olen joskus päättänyt, että nyt en puhu mitään siis miehelle, mutta parin minuutin päästä jo unohdan sen ja sanon jotain.
Minusta on helpottavaa, etä minulle sanotaan ja vaikka huudetaan kuin, että pidettäisiin mykkäkoulua. Minulla oli aikoinaan poikaystävä, joka harrasti tätä mykkäkoulua ja minusta se oli todella ahdistavaa. Paljon ahdistavampaa, kuin jos minulle olisi karjuttu.
Toki totta on sekin, että näiden välimaastosta löytyy se parempi tapa käyttäytyä. Mutta kyllä sekin on niin, että kun on kotoa oppinut tuollaisen "tavan", niin siitä on vaikea päästä eroon.
Itse kyllä yritän aina muistaa sanoa asiani selvästi ja "tiukalla" äänensävyllä ja suht' normaalilla äänellä, koska olen huomannut, ettei asia mene läheskään niin hyvin perille, jos vanhempi "karjuu" asiansa lapsille.
hän on hyvin rauhallinen, eli kun suuttuu, niin mököttää.
Karjuminen on temperamenttikysymys.
ja "paskaraivari-itki", paiskoi tavaroita (esim. radion seinään), kaatoi huomekaluja (esim. kirjahyllyn), repi eli kävi meihin käsiksi, löi ...
yritän olla jatkamatta hänen perintöään, en edes huuda kuin hyvin harvoin
Siksi varmaan en kestä ollenkaan toisten ihmisten,saati kumpaanini karjumista. Menen heti ihan lukkoon.
Äitini huusi aina kuin hyeena - oli TODELLA temperamentikas luonne ja on edelleen. Huuto kyllä kärsi nopeasti inflaation eli muu perhe antoi äidin raivota rauhassa. Itse vältän tämän vuoksi huutamista, inhoan sitä yli kaiken. Toki sorrun siihen itsekin lasten (ja miehen) kanssa välillä, mutta yleensä pyrin välttämään. Ainakin julkisesti.
Ehkä huutaminen on "muodikasta", mutta meidän suvussa on aina oltu aika "italialaisia" eli ilot, surut ja vihanpurkaukset samoin kuin rakkaudenosoitukset on aina estoitta näytetty :).
Minä en muista äidin ikinä huutaneen, en tiedä miltä kuulostaisi karjuminen hänen suustaan.
Tuntuu vaan, että nykyään on niin pirun muodikasta karjua vieläpä ihmisten kuulleen.
korotti kyllä toisinaan ääntään ja sanoi "kovasti".
Isä sen sijaan huusi kuin hinaaja.
Jos joutuu huutamaan lapselleen on totaalisen hukassa aikuisena ja kasvattajana. Eikä pitäisi olla yllättynyt siinä vaiheessa kun "oppi" on mennyt perille ja lapsi korottaa ääntään halutessaan tahtonsa läpi.
Itse olen sortunut huutamaan pari kertaa ja tunnen epäonnistuneeni tällöin täysin.
on paljon, hyvin paljon vanhempia, joilla se "totaalinen hukassa olo" on jotain, mikä on miljoona-triljoona kertaa pahempaa kuin huutaminen.
Eivät lapset satunnaisesta huutamisesta rikki mene, eivätkä siitäkään, vaikka itse huutaisivat. Tietenkään aina ei pidä vain kiljua.
mutta isä karjui. Ikävä kyllä olen jatkanut karjumisperinnettä.
Kovasti opettelen karjumisesta pois
vielä en ole onnistunut kuin hetkittäin olemaan hiljaa
pitäisi aina käyttäytyä kuin järkevä aikuinen. Jos lipsuu, on tuomittu huonoksi äidiksi, roolimalliksi ja kasvattajaksi...
Näinkö se tosiaan menee?
Meitä temperamenttisia ihmisiäkin on paljon. Rakastamme, vihaamme ja suutumme voimakkaasti. On hyvin vaikeaa hillitä itsensä täydellisesti, vaikka ehkä siihen joskus pitäisi pystyäkin. Mutta enimmäkseen en pidä tunteiden aitoa osoittamista huonona asiana; jos harmittaa, niin harmittaa - miksi pitäisi teeskennellä, ettei harmita?
Huudan lapsilleni paljon, ehkä liikaakin. Temperamentin lisäksi erittäin vaikea elämäntilanne (ja kaksi riehakasta eskarilaista...) koettelee voimia ja kärsivällisyyttä. En silti koe olevani erityisen huono vanhempi, koska meillä osoitetaan enimmäkseen rakkauden ja välittämisen tunteita.
Meihin lapsiin ei oikeastaan oltu ikinä "tyytyväisiä". Meiltä lapsilta yritettiin kieltää kaikenlaiset tunteenpurkaukset (itkeä tai riemuita ei saanut, tai siitä tuli huuto). Minä olin silti temperamenttinen jo pienenä, ja kannan edelleen luonteeltani vinksahtaneen leimaa sisälläni.
Omille lapsille (ja välillä puolisollekin) huudan niin että kitarisat heiluu, mutta lepyn nopeasti ja pyydän anteeksi. Osaan myös vastapainoksi hassutella, olla kiva ja kiittää. Lapsille on siis selvää, että äidillä on hyvin italialaistyyppinen temperamentti. Olen kovasti yrittänyt olla estämättä lasten tunteidenosoituksia, mutta olen myös pyrkinyt opettamaan heille, että voimakkuutta voi yrittää säädellä... Lasten isä on tasaisempi, mutta tilanteesta riippuen aika äänekäs hänkin.
Äiti on tyyppiä Marttyyri ja isä nyt ei käistänyt meidän kasvatukseen juuri millään tavalla. :/ Ihan hyviä vanhempia olivat kyllä, mutta mä olen jo aikoja sitten päättänyt löytää oman tieni.
Ikävä kyllä minä karjun. Musta tulinen temperamentti on hyvä asia, se tarkoittaa myös sitä, ettei anna toisten kävellä päältä. Mutta toisaalta selvä järki sanoo, ettei lapsille kuulu karjua. Aikuisen pitäisi osata hoitaa asiat paremmin. joten yritän olla aikuinen ja hoitaa tilanteet puhumalla, en karjumalla.
että meidän äitiä ei kyllä saanut suuttumaan sitten millään! Mutta ei meillä mitään lepsua ole ollut, että olisi saanut tehdä mitä huvittaa. Itse todella todella harvoin menetän malttini. Mutta silloinkin sanon sanan tai kaksi korotetulla äänellä. Jotenkin sitä vaan ymmärtää mikä lasta vaivaa, ja sympatiat on sen puolella.
Sen tiesi jossain hölmöillessään, että kotona on sit kivaa kunhan sinne päästään...
enkä minäkään huuda lapsilleni enkä miehelleni
Monen muunkin vastaajan tavoin totean, että hetken huutaminen olisi ollut paljon parempi vaihtoehto kuin syyllistäminen, häpäisy, huokailu ja mököttäminen. Lisäksi äiti on pitkävihainen ja rakastaa selostaa lastensa mokia ja puutteita kaikille vastaantulijoille.
Itselläni ja siskoillani on kaikilla masennusta, syömishäiriöitä ja pahoja itsetuntovaurioita.