Helpottaako tämä tuska koskaan?

teidän puolesta! Kauhein asia, mitä kenellekään voi käydä! Laittaa omat ongelmat uuteen perspektiiviin.



Tuota käpyä ja tk:n psykologia olisin minäkin ehdottanut.

hakeudu Käpy Ry:n ryhmään! Sairaalapastori voi myös olla hieno tuki.



Otan osaa sydämeni pohjasta! Jumalan siunausta teille.

Sitä kirjoittaa pari vuotta sitten 4-vuotiaan tytön menettänyt isä.

Sitä kirjoittaa pari vuotta sitten 4-vuotiaan tytön menettänyt isä.

http://blogit.perhe.fi/elaman-pirstaleita/

osanottoni. Todella toivon, että saisitte kaiken tarvitsemanne avun. Sanonnan mukaan pahimpaan tuskaan menee vuosi ja yksi päivä. Teitä siunaten, M

Minulla oli vähän vastaava tilanne, tosin menetin täysin yllättäen onnettomuudessa mieheni ja kolme lastani, minä ja pieni tyttäreni selvisimme ainoastaan. Tästä on nyt muutama kuukausi ja kun vihdoin sain kotiin apua tytön kanssa ja itse pääsin terapiaan niin on alkanut tuntua paremmalta. En usko, että ikävä koskaan katoaa eikä varmasti tarvitsekaan, mutta uskoisin, että ajan kanssa se pahin tuska helpottaa.



Suosittelen teille sitä, että menette jonnekin keskustelemaan asioista, tyttärenne ei varmasti olisi halunnut, että eroatte vaan että pysyisitte yhdessä ja kun teillä on (yhdessä viestissä kerroit) kuitenkin rakkautta jäljellä ja se on tärkeintä.

sinunkin puolestasi! Olen jostain lukenut kertomustasi ja kyllä mielessä pyörii kuinka raskasta ja vaikeaa elämä välillä on! En voi kuvitellakaan kuinka kauhea elämäntilanne sinulla ap ja alla olevan kirjoittaneella on, mutta valtavasti voimia ja uskoa tulevaisuuteen!

Minulla oli vähän vastaava tilanne, tosin menetin täysin yllättäen onnettomuudessa mieheni ja kolme lastani, minä ja pieni tyttäreni selvisimme ainoastaan. Tästä on nyt muutama kuukausi ja kun vihdoin sain kotiin apua tytön kanssa ja itse pääsin terapiaan niin on alkanut tuntua paremmalta. En usko, että ikävä koskaan katoaa eikä varmasti tarvitsekaan, mutta uskoisin, että ajan kanssa se pahin tuska helpottaa.

Suosittelen teille sitä, että menette jonnekin keskustelemaan asioista, tyttärenne ei varmasti olisi halunnut, että eroatte vaan että pysyisitte yhdessä ja kun teillä on (yhdessä viestissä kerroit) kuitenkin rakkautta jäljellä ja se on tärkeintä.

Kyllä tuska helpottaa mutta se vaatii aikaa. Meillä kuoli esikoinen 8.5 vuotta sitten. Lapsi on vieläkin päivittäin mielessa. Tuska ja ahdistus ovat hävinneet mutta kaipaus on jäänyt. Suru muuttaa muotoaan ajan kuluessa ja helpottaa pikku hiljaa. Joa haluat vertaistukea kannattaa käydä vierailemassa Käpy ry:n sivuilla, www.kapy.fi. Se on lapsikuolema perheiden yhdisys joka järjestää vertaistukea eri paikkakunnilla. Itse olen Kävyn jäsen ja olen saanut parhaan avun juuri vertaistuesta. Voimia ja jaksamista sinulle. t.Pikku-enkeli

Minulla oli vähän vastaava tilanne, tosin menetin täysin yllättäen onnettomuudessa mieheni ja kolme lastani, minä ja pieni tyttäreni selvisimme ainoastaan.

Syvimmät osanottoni sinullekin :(!

Teillä molemmilla on pitkä matka edessänne tässä elämänne polulla joka valitsi teidät. Usein käy niin, että ajatellaan, että ihminen itse valitsee elämänsä suunnan. Se ei ole totta, elämä itse valitsee sen mihin suuntaan polku vie. Ihminen itse tosin pystyy halutessaan muuttamaan sitä suuntaa tapahtumien jälkeen ja tekemään matkastaan hyvän, tai edes tyydyttävän vallitsevista olosuhteista huolimatta.



Mutta matka on pitkä, ja sen vuoksi itselleen tulee olla armollinen. Kaikkia tunteita saa ja pitääkin tuntea, ja opetella elämään uuden suunnan kanssa.



Elämä on ihmeellinen, vaikka välillä tuska on niin suurta ettei sen harmauden läpi näe enää edes omaa itseään. Kuitenkin päivä päivältä matka jatkuu ja jokainen askel eteenpäin on avuksi. Jälkeenpäin kun katsoo niitä elämänsä mustia hetkiä niin ihmettelee miten onkaan jaksanut. Mutta siinä tilanteessa, antakaa ystävien ja rakkaiden kantaa teitä, vaalikaa rakkaita muistoja ja ajatuksia kuitenkaan juuttumatta lopullisesti niihin. Ja sallikaa itsenne myös jäädä peiton alle päiväksi tai kahdeksi- tai viikoksi jos siltä tuntuu.



Suruja ei voi verrata, jokainen on kantajalleen ainutlaatuinen. Ja siksipä en edes pysty käsittämään teidän tuskaanne. Vaan palasen siitä ymmärrän. Menetin rakkaan mieheni ja lapseni isän muutama vuosi sitten yllättäin, ja silloin tuntui, etten siitä surusta ikinä toivu. Eikä siitä kokonaan toivukaan, mutta pikkuhiljaa alkaa huomaamaan värejä ympärillään, ja oppii elämään sen asian kanssa. Pudotuksia ja notkahduksia tulee aina matkan varrella, mutta kerta kerralta niistä kipuaa sitkeämmin ylös.



En usko siihen kun sanotaan että, vastoinkäymiset tekevät vahvemmaksi. Uskon, että ihminen on kuin saviruukku. Kun se hajoaa, niin sen saa liimattua kasaan. Se näyttää yhtä ehjältä kuin alkuperäinen mutta on hivenen hauraampi. Mutta sen sijaan saa jotain muuta - myötätunnon lahjan ja ymmärryksen. Suru itsessään ei jalosta ketään, mutta sen kautta voi oppia ajattelemaan elämästä toisin kuin ennen on ajatellut.



Toivotan teille molemmille - ja kaikille muille samanlaisessa tilanteessa kamppaileville- jaksamista. Elämä kantaa, alussa pienin kevyin askelin, välillä paikalleen pysähtyen, mutta ajan kuluessa reippaammin harppauksin.

Elämä tuntuu järkyttävän epäoikeudenmukaiselta. Teitä on kohdannut jo enne lapsen kuolemaa sekin suru, että ette voi saada lisää lapsia.



Minulla sanat eivät riitä kertomaan kuinka kauhealta teidän tilanne tuntuu. Oman lapsen kuolema on vasrmati jokaisesta vanhemmasta kauhein asia, mitä eteen voi tulla.



Suosittelisin kääntymään seurakunnan puoleen. Sieltä saa ilmaiseksi terapia-apua. Ehdottomasti kannattaa käydä siellä yhdessä, koska varmasti noin kauhea suru voi olla todella vaikea hyvässäkin parisuhteessa käsitellä. Olette molemmat menettäneet lapsenne ja ei mikään ihme, etei kummallakaan riitä voimia tukea toisen surua. Tuntuti todella kauhealta, että tuollaisen menetyksen jälkeen vielä menettäisi sen parhaan ystävän vain siksi, ettei suuressa surussa jaksanut.



JOs ette halua seurakunnan apua(itsekään en ole n.s uskossa, vaikka kirkkoon kuulunkin), niin myös kunnalla on kriisitukikeskus, jonne voitte ottaa yhteyttä. Sitä kautta neuvovat teitä oikeaan paikkaan. Luulen myös, että tuo Käpy voi olla todella hyvä paikka, koska siellä on vertaistukea, joka on yleensä kaikkein tehokkain tuki.



Voimia ja halaus.

Minusta on suorastan ihme, että miten olet jaksanut tuollaisen tragedian jälkeen. Hyvä kuulla, että sait terapiaa, koska yksin ei tarvitse jaksaa.



Asutko Suomessa vai ulkomailla? Minusta vain sillin tuntui todella uskomattomalta, että sinulle ei suoraan tarjotuu terapia tms. palveluita. Olethan kokenut ihan järkyttävän tragedian ja muistaakseni neuvolan hoitajakin oli vain sitä mieltä, että olet ihan pirteä...

Voiko Suomessa todellakin olla noin kauheassa kunnossa omaisten hoito?



Voimia myös sinulle ja halaus.

Teillä molemmilla on pitkä matka edessänne tässä elämänne polulla joka valitsi teidät. Usein käy niin, että ajatellaan, että ihminen itse valitsee elämänsä suunnan. Se ei ole totta, elämä itse valitsee sen mihin suuntaan polku vie. Ihminen itse tosin pystyy halutessaan muuttamaan sitä suuntaa tapahtumien jälkeen ja tekemään matkastaan hyvän, tai edes tyydyttävän vallitsevista olosuhteista huolimatta. Mutta matka on pitkä, ja sen vuoksi itselleen tulee olla armollinen. Kaikkia tunteita saa ja pitääkin tuntea, ja opetella elämään uuden suunnan kanssa. Elämä on ihmeellinen, vaikka välillä tuska on niin suurta ettei sen harmauden läpi näe enää edes omaa itseään. Kuitenkin päivä päivältä matka jatkuu ja jokainen askel eteenpäin on avuksi. Jälkeenpäin kun katsoo niitä elämänsä mustia hetkiä niin ihmettelee miten onkaan jaksanut. Mutta siinä tilanteessa, antakaa ystävien ja rakkaiden kantaa teitä, vaalikaa rakkaita muistoja ja ajatuksia kuitenkaan juuttumatta lopullisesti niihin. Ja sallikaa itsenne myös jäädä peiton alle päiväksi tai kahdeksi- tai viikoksi jos siltä tuntuu. Suruja ei voi verrata, jokainen on kantajalleen ainutlaatuinen. Ja siksipä en edes pysty käsittämään teidän tuskaanne. Vaan palasen siitä ymmärrän. Menetin rakkaan mieheni ja lapseni isän muutama vuosi sitten yllättäin, ja silloin tuntui, etten siitä surusta ikinä toivu. Eikä siitä kokonaan toivukaan, mutta pikkuhiljaa alkaa huomaamaan värejä ympärillään, ja oppii elämään sen asian kanssa. Pudotuksia ja notkahduksia tulee aina matkan varrella, mutta kerta kerralta niistä kipuaa sitkeämmin ylös. En usko siihen kun sanotaan että, vastoinkäymiset tekevät vahvemmaksi. Uskon, että ihminen on kuin saviruukku. Kun se hajoaa, niin sen saa liimattua kasaan. Se näyttää yhtä ehjältä kuin alkuperäinen mutta on hivenen hauraampi. Mutta sen sijaan saa jotain muuta - myötätunnon lahjan ja ymmärryksen. Suru itsessään ei jalosta ketään, mutta sen kautta voi oppia ajattelemaan elämästä toisin kuin ennen on ajatellut. Toivotan teille molemmille - ja kaikille muille samanlaisessa tilanteessa kamppaileville- jaksamista. Elämä kantaa, alussa pienin kevyin askelin, välillä paikalleen pysähtyen, mutta ajan kuluessa reippaammin harppauksin.

Minusta on suorastan ihme, että miten olet jaksanut tuollaisen tragedian jälkeen. Hyvä kuulla, että sait terapiaa, koska yksin ei tarvitse jaksaa. Asutko Suomessa vai ulkomailla? Minusta vain sillin tuntui todella uskomattomalta, että sinulle ei suoraan tarjotuu terapia tms. palveluita. Olethan kokenut ihan järkyttävän tragedian ja muistaakseni neuvolan hoitajakin oli vain sitä mieltä, että olet ihan pirteä... Voiko Suomessa todellakin olla noin kauheassa kunnossa omaisten hoito? Voimia myös sinulle ja halaus.