Miksi haaveilen että asuisimme miehen kanssa erillään mutta silti puolisoina?

haluat häneltä vain turvallisuutta.

Mä rentoudun, kun mies on poissa, mutta silti tavallaan kaipaan häntä. En tähän arkeen mun kanssa, kun siitä ei oikein mitään tule, mutta just tuollainen seurustelu olisi kivaa.

et pysty rentoutumaan ja olemaan oma itsesi kun hän on kotona.



meillä tuo tunne enteili eroa. ehkei teillä välttämättä. mutta mieti mikset pysty rentoutumaan hänen kanssaan?

Niin, mietin itsekin välillä että rakastankohan häntä ollenkaan. Kyllä sitä on kuitenkin ihan kiva halia vaikka älyttömästi mies välillä ärsyttääkin läsnäolollaan. Mitään tunteenpaloa en kuitenkaan tunne. Niin kuin sanoin niin on lähinnä kiva että mulla on mies ja onhan se mieskin ihan kiva kun hänen kanssaan olen alkanut olemaan. Mä voisin miettiä eroakin jos meillä ei olisi lapsia. Lasten takia ollaan yhdessä kun kerta jotenkin pärjätään.

ap

Mä en jaksa siivota sen jälkiä ja väsyä siihen, kun se iltakaudet notkuu joko koneella tai telkkarin ääressä ja mä saan hoitaa yksin koko huushollin ja pihan. Nytkin se on nukuttanu lapsia 2 tuntia = nukahtanut sinne ja mä saan siivota yksin kämpän ja pakata kaikkien kamat kun huomenna on aamulla aikainen lähtö. Enkä jaksa mennä herättään kun sit se on huomenna kiukkunen ja kiree kun on väsynyt ja sit menee kaikilta reissu pieleen :/



Mä en vaan jaksa passata.



Moni iäkkäämpänä uuden kumppanin tekevä nainen tekee just noin: ei suostu mistään hinnasta muuttamaan yhteen, vaan viettää laatuaikaa. Noi miehet kun monet tuppaa oleen niin... ärsyttäviä.

et pysty rentoutumaan ja olemaan oma itsesi kun hän on kotona.

Kun mies on kotona niin olo on samanlainen kuin jos vaikka joku hyvä ystävä olisi meillä kylässä pidempään. Jossain vaiheessa vain alkaa tuntumaan siltä että haluaisi olla omissa oloissaan ja sitten vieraskin alkaa ärsyttämään kun tuntuu olevan kotonani kuin kotonaan...

ap

Miksi ihmeessä ärsyttää kun mies on kotona kuin kotonaan? Eihän siinä ole mitään järkeä? Onhan se koti hänenkin, tässä tapauksessa hänen tuloillaan tätä kotia on maksettukin.

ap

Ei kaikille sovellu kauhean hyvin se perinteinen parisuhdemalli. Mä tunnen yhden naisen, joka ei halua ikinä muuttaa miehen kanssa yhteen. Hänelle se on vaan täysin käsittämätön ajatus! Toinen kaverini seurustelee vakavasti erään miehen kanssa, ja he ovat hankkimassa yhdessä lasta. Mies ei muuta silti samaan asuntoon naisen ja lapsen kanssa, vaikka heidän suhteensa toimii ja aikoo olla lapselle ihan oikea isä.



Minä taas olen oikein onnellinen mieheni kanssa. Mutta en ikävöi häntä, kun hän on poissa (työhönsä kuuluu paljon matkustamista), vaan otan itsekseni olosta kaiken irti. On ihanaa panna lapset nukkumaan ja tietää, että sinä iltana KUKAAn ei enää vaadi multa mitään! Toisaalta on ihanaa saada mies taas takaisinkin. En osaa kuvitella elämää ilman miestä. :) Mutta aina silloin, kun mies ei ole vähään aikaan käynyt matkoilla, alan toivoa uutta työreissua... ;D

ja se näkyy mun kireydessä. Lapsetkin sanoneet et äiti, sä oot paljon rennompi ku isä ei oo kotona...niinpä.. oon myös ehdottanu asumuseroo mut mies loukkaantu tosi pahasti ja otti sen sillai et se olis totaalinen ja lopullinen ero....jaa-a, mistähän ratkasu tähän. Yhteistä elämää takana 22v ja kohta ollaan nelikymppisiä :(

vaan hyvin moderni 1900-luvun keksintö.

Ihmiselle onnellisinta on elää n. 15 ihmisen yhteisössä, useita aikuisia ympärillä, ei liian tiivisti kenenkään tietyn kanssa.

Mies sanoikin että joko asutaan yhdessä tai sit erotaan. Sille oli ihan käsittämätön vaihtoehto et asuttais erikseen. Mä luulen et oikeesti kyl se tykkäis, kukaan ei nalkuttais jatkuvista harrastuksista ja vois mennä miten huvittaa.



Mulle on pahinta se etten tiedä miten päivät menee kun mies on niin ennakoimaton. Se saattaa tehdä koko illan töitä, tai sit se saattaa kattoo koko illan telkkaria. Tai sit se päättää lähtee fillarilenkille tai kuntosalille. Ihan ok kaikki, mutta kun olen täällä yksin lasten kanssa niin tiedän tarkalleen miten illat menee. Ihanaa kun tiedän milloin syödään ja ketä on pöydässä, milloin lapset tulee kavereidensa luota, milloin mennään nukkumaan, milloin katson illalla Lostin. Sit tulee mies kotiin ja se on sellanen muuttuva tekijä joka vaikuttaa ensin siihen mihin aikaa meillä syödään ja jopa mitä syödään (niinä päivinä ei esim. kalaa, pinaattia ym. miehen inhokkeja). Kaupassa pitää aina miettiä esim. joku eines miehelle jos syömme jotain josta hän ei pidä. Toisaalta saatan tehdä varta vasten ruokaa josta hänkin pitää mutta hän saattaa tulla kotiin ja pahoitella että on ihan täynnä kun söi juuri asiakastapaamisessa kun asiakas yllättäen tarjosi tai kentien ilmaantua kotiin iloisesti perhepizza kainalossa vaikka minä olen jo tehnyt ruuan. Rentoutumishetkeni Lostin parissakin saattaa mennä pilalle kun toiselta puolelta tuleekin miehen lempisarja. Toki sen saa tallennettua tai vaikka katsotaan lempisarjat suorana vuorotellen mutta tarkoitankin tällä kaikella vain sitä että päiväni menee ihan sekaisin aina kun mies tulee kotiin. Ärsyttävää on pelkästään odottaa häntä kotiin. Kun hän tulisikin aina vaikka kuudelta mutta joinain päivinä hän tulee kahdeksan jälkeen, toisena neljältä, joskus hän tekee kotona töitä ja koskaan ei tiedä juuri pahemmin etukäteen. Jos tietääkin niin siihenkin on turha tuudittautua kun suunnitelma saattaa kuitenkin muuttua. Ei siis voi yhtään tietää mitä on tulossa.



Jonkun mielestä nämä on naurettavia asioita ja on helppo sanoa että senkus elät niin kuin haluat miehen tuloista ja menoista välittämättä. En vain osaa olla ottamatta häntä huomioon. Kiva mies ja hänkin yrittää kertoa etukäteen aikataulujaan mutta eipä se kauheasti auta kun ei niihin voi kuitenkaan luottaa. Mä olen kuitenkin sellainen ihminen joka tarvitsee jonkinlaista säännönmukaisuutta arkeen ettei ahdistuisi. Enkä tosiaan ole pilkun viilaava vaan joustan useinkin mm. lasten kanssa mutta siinä on se ero että niistä asioista sovitaan.



ap

Minulla on taipumus saada lähes psykoottisia raivareita ja 100% niistä on miehen aiheuttamia. Viimeksi tänään äksyilin miehelle kun makasi lattialla lukemassa ja minä siivoan kuin raivohullu (75 neliötä katosta lattiaan, aikaa huomisaamuun). Olin hiestä märkä, vitutti ja aloin huutamaan kun mies vaan selitti miksei hän voi osallistua. Oli taas niin helvetin mahtisyitä että teki mieli potkaista koko ukkoa- ei voi tiskata koska lapsi tylsistyy jos sitä hetken istuttaa jne. Tuokin syy voisi mennä läpi jossen tietäisi että miestä ei kyllä tasan tarkkaan häiritse lapsen kitinät, nytkin oli nenä kiinni kirjassa vaikka lapsi kiljui vieressä huomiota.



Lopulta tilanne paheni ja meni siihen että käskin miestä siivoamaan edes olohuoneessa sijaitsevan tietokonepöytänsä. "Se on MUN pöytä enkä aio siivota sitä". Sitten napsahti. Tavarat lensivät niin pöydältä ja hyllystä, rikoin yhden keräilytavarani samalla. Huusin ja kiroilin, raivo ja turhautuminen miehen käytökseen sokaisi hetkeksi ja aloin hakkaamaan itseäni. :( Miehen reaktio asiaan? "Josset lopeta, lähden ja jätän sut yksin lapsen kanssa". Ei osallistunut edelleenkään siivoamiseen, istui koneella loppuillan.



Enpä tiedä, ap. Joskus tuntuu että tälläinen ydinperhe oli kohdaltani iso virhe. Olen yhä useammin alkanut haaveilla omasta elämästä ilman muita ja kunhan tuo lapsi tuosta kasvaa, voi ollakin että vaan "katoan".

Edellisestä viestistä - jospa se mies vain näki, miten lietsoit itseäsi raivoihisi, oli kenties nähnyt tämän saman jo useasti aiemminkin, eikä vain tahtonut osallistua sotaan.



Omasta avioliitostani (ennen eroani) muistan useita juuri tällaisia tilanteita. Puolisoni kihisi yleistä tyytymättömyyttään, ja hakemalla haki riidan paikkaa. Tällaisessa tilanteessa oli täysin sama, mitä tein tai jätin tekemättä. Olin siis usein vain hiljaa, ja jatkoin sitä mitä jo tein, sillä tiesin riidan tulevan joka tapauksessa.



Jos tahdot riidellä, niin aihe aina löytyy.



En sano, että tämä on totuus, mutta asiaa kannattaa pohdiskella tästäkin näkökulmasta.

Kirjoittaa että munkin mies käyttää juuri noita sanoja että "lietson itseni raivoihini/vihaan". Siinä kohtaahan ei tosiaan tarvitse kristallipalloa jos ei tilanteelle yritä tehdä mitään. Sehän on juuri se käännekohta jossa pitää yritää tehdä jotain jos haluaa välttyä suuremmilta ongelmilta. Puolisoidenhan pitää tukea toisiaan ja jos toinen on vahvasti jotain mieltä niin pitäähän sitä jotain ymmärrystä löytyä. Jos ei tee mitään antaa vain viestin ettei kiinnosta mikä loukkaa verisesti. Jos nainen pyytää apua tai edes kuuntelijaa niin pahin virhe on pitää nenä kiinni kirjassa. Se vastaa ihan avokämmenellä lyöntiä päin kasvoja. Itse olisin iloinen jos mies sanoisi vaikka että olen erimieltä ja mutta mitä voisin tehdä että sinulle tulisi parempi olo. Vaimon rauhoittamiseen menee muutama minuutti (ei naisen raivo ole mikään on/off kytkin jota on helppoa vain napsauttaa). Muista että niin kun mies tai nainen on huonolla tuulella niin siihen tepsii samat keinot kuin lapseenkin. Kärsivällisyyttä, rakkautta ja kompromisseja.

ja nyt olemme eroamassa.



Mahdollisia syitä on kaksi, en tiedä kumpi suurempi: joko minusta ei ole elämään kenenkään kanssa (en halua jakaa arkea vaikka periaatteessa kaikki olikin ok) tai sitten mies oli väärä. Minä haluaisin elää joko yksin lasten kanss atai vaihtoehtoisesti kommuunissa. Parisuhde on ahdistava.

just tapahtunut erilleen muutto,mutta silti jatkamme suhdettamme.onneksi mies ymmärsi asian ja nyt kaikki hyvin.

en vain siedä nähdä toista kokoaikaa,tuntuu vaan,että mies on neljäs lapsemme,jota joutuu passata,määrätä ja patistella..

mieskin on oppinut itsenäisemmäksi ja arvostaa kuulemma mua nyt enemmän..

ja varsinkin näin kesällä kun mies on menossa kokoajan ja sitten on vielä kaksi palkattua renkiäkin maatilallemme. Minä olen koko ajan lapsissa kiinni teen lounaat, päivälliset perheellemme ja kesärengeillemme yritän keskittyä ruuanlaittoon,tiskikoneen täyttöön , tyhjennykseen kohta päiväkahvin keittoon, päivällisen valmistukseen kun lapset marisevat ja kinastelevat kokoajan loputtomasti. Illalla kun menemme nukkumaan tuntuu ettei puolisolleni ole oikein mitään sanottavaa.

Välillä oikein ärsyttää kun mies haluaisi rakstella. Miksi minun pitäisi suostua koska eihän meillä ole muutenkaan yhteistä aikaa eikä mies ole juuri koskaan lastemme kanssa. Joten kaikki karjuminen ja komentaminen yms. sotkujen siivaominen jää minulle.

Kesälomat 4-5 päivää menee stressatessa ja tuntuu ettei akut ole latautuneet. Jotenkin vaan välillä ahdistaa tai sitten ahdistun tyhjästä.

Nämä ovat synnynnäisiä temperamenttipiirteitä jotka säilyvät koko eliniän ja joita on hyvin vaikea muuttaa. Ap:lle ovat aikataulut tärkeitä ja hän ärsyyntyy, kun hänen päivärytmiinsä puututaan. Mies taas nauttii spontaanimmasta ajankäytöstä eikä hän taivu elämään aikataulujen mukaan. Molempien kannattaisi tutustua Liisa Keltikangas-Järvisen kirjoihin, joissa tätä eroa ja sen kanssa elämistä selostetaan.



Avioero tai erillään asuminen ei todellakaan ole ainoa ratkaisu. Miten olisi vaikka erilliset makuuhuoneet? Rytmisemmän kannattaa lisäksi ottaa rohkeammin valtaa perheen ajankäytöstä eikä yrittää jatkuvasti sopeutua toisen elämäntapaan.



Sekin auttaa, kun muistaa, että avioeron jälkeen on oikeasti yksin vastuussa kaikesta. Onko kuitenkin parempi, että kumppani on tukena edes joissakin asioissa? Itse elin useita vuosia yksin ennen 2. avioliittoani ja aivan yllätyin, kuinka paljon helpompaa elämä sittenkin on miehen kanssa, vaikka myös 2. mieheni on tuota spontaania sorttia, jota ei epäjärjestys haittaa ja jonka aikataulut venyvät ja vanuvat.

että pohimmiltasi olet niinkuin eräs hyvä ystäväni. Jotkut eivät vain pysty asumaan yhdessä kenenkään kanssa vaan kaipaavat vapautta. Onhan yhdessä asuminen ja arjen sovittaminen kaikille varmasti haaste,mutta toiset ovat vaan itsenäisempiä. Miehesi taas kaipaa selvästi yhdessä asumista ja ei tietenkään täten voi ymmärtää ehdotustasi. Ihettelen miten olette tähän asti voineet asua yhdessä jos kerran luonteeltasi olet ns. oman tien kulkija. En osaa sanoa mitä sinun pitäisi tehdä,mutta tiedän että miehesi ei varmasti hyväksy tuota yhdessä olo tapaa vaan vaihtoehdot ovat varmaan selkeät ero tai yhdessä asuminen. Ymmärrän sinua siinä mielessä että ystäväni ajattelee samoin ja häntä ahdistaa että joku asuis samassa asunnossa ja kaikki pitäs miettii myös hänen mukaansa. Itse olen taas hyvin riippuvainen miehestäni ja en taas ikinä pystyisi elämään erossa miehestäni.Yritä löytää joku ratkaisu ahdistukseesi ja varmaan voisit vielä ihan jutella miehesi kanssa siitä miten koet asian. Toivon mukaan joku hyvä ratkaisu löytyy.

Alussa se oli tietenkin ihanaa. Mies muutti minun asuntoon ja mitään ongelmia ei ollut. Mehän olimme oikeastaan kuin yksi sama ihminen. Sitten kuitenkin symbioottinen vaihe meni ohi, varmaankin esikoisen syntymän aikoihin. Minä olinkin yllättäen kiinni lapsessa ja vastuussa hänestä mutta mies jatkoi aika lailla itsenäistä elämäntapaa jota elää edelleen. En voisi sanoa että hoidimme lapsia yhdessä vaan meillä oli selvä työnjako, minä hoidan kodin ja lapset ja mies tekee töitä ja minusta niin on hyvä (mitä siitä tulisi jos sotkeentuisi vielä kasvatukseenkin). Minä loin sujuvan arjen lasten kanssa johon mies ei vain tunnu kuuluvan. Mutta onko sittenkin niin ettei mieheni sopeudu perheemme arkeen vai minä en sopeudu hänen arkeen. Varmaan molempia. Hän kuitenkin tuntuu ihan ylimääräiseltä maleksijalta täällä kotona. Oikeasti uskon että rakastuisin häneen uudelleen jos asuisimme erikseen. Hän on kuitenkin ihana huomaavainen mies.

Kiitos kirjavinkistä. Olisiko tarkempaa vinkkiä kirjan nimestä. Katsoin juuri että meidän kirjastossa on useita hänen kirjoittamia kirjoja.

ap