Miltä tuntuu jäädä leskeksi, kun aviopuoliso kuolee?

Riippuu siitä miten aviopuoliso kuolee (tapaturma vai vanhuuden sairaudet) ja millainen itse avioliitto on ollut (hakkaava puoliso niin nyt on rauha ja vapaus kun ukko ei pahoinpitele).

Olen 40v nainen ja menetin mieheni syövälle puoli vuotta sitten. Olimme naimisissa 18 vuotta ja lapsemme on nyt 8v. Hoidin mieheni loppuun asti kotona kotisairaanhoidon turvin. Hän kuoli syliini. Suru ja tyhjyys on jotain sellaista mille ei ole sanoja. Olen ollut tämän vuoksi kauan poissa työelämästä. Arjesta kiinni saaminen on vaikeaa ja tuntuu etten osaa ja jaksa huolehtia talostamme. En vain haluaisi viedä lastamme kaiken tämän jälkeen pois tutusta ja turvallisesta. Perhe ja ystävät ovat olleet korvaamattomia. Ilman heitä en jaksaisi.

Mieheni kuoli äkillisesti ja yllättäen. Sydänperäinen äkkikuolema yöllä omassa sängyssä nukkuessaan. Minä heräsin aamuun yksin ja huomasin tapahtuneen. Olimme 15 vuotta yhdessä, sitten ei ollut enää mitään. Lapsia meillä ei ollut. Meni pitkään kasaten omaa identitettiiä ja minäkuvaa. Ikävä oli valtava, koko ajan vaan odotti, että se mies tuleekin ovesta sisään ja koko juttu on kuin Pamelan uni Dallasissa. Nyt mennyt jo toistakymmentä vuotta, ei se koskaan tullut enää ovesta sisään. Vähitellen elämä alkoi kantaa.

Mä olin helpottunut kun mun mieheni kuoli. Oli suhteen alussa väkivaltainen ja kun sitten sairaudet eteni, eikä pystynyt enää väkivaltaan, niin teki muuta kiusaa. Ei jäänyt ikävä.

Ihan hillitön ikävä. Mies kuoli äkilliseen sydänpysähdyksen 14-vuoden jälkeen. Kaksi aika pientä lasta jäi. Olisin mielummin kuollut itse.

Vierailija kirjoitti:

Mieheni kuoli äkillisesti ja yllättäen. Sydänperäinen äkkikuolema yöllä omassa sängyssä nukkuessaan. Minä heräsin aamuun yksin ja huomasin tapahtuneen. Olimme 15 vuotta yhdessä, sitten ei ollut enää mitään. Lapsia meillä ei ollut. Meni pitkään kasaten omaa identitettiiä ja minäkuvaa. Ikävä oli valtava, koko ajan vaan odotti, että se mies tuleekin ovesta sisään ja koko juttu on kuin Pamelan uni Dallasissa. Nyt mennyt jo toistakymmentä vuotta, ei se koskaan tullut enää ovesta sisään. Vähitellen elämä alkoi kantaa.

:(

Mitä helvettiä se sinulle kuuluu.

Äitini ainakin uhriutui ja rupesi marttyyriksi kun isäni kuoli. Samalla hän kanonisoi isäni, vaikka oli vihannut tätä vuosikymmenet ja tehnyt meille lapsille selväksi että paska jätkä.

Miksi täällä puhutaan surun sijaan ikävästä? Ne ovat kaksi eri asiaa.

Ei suru ole yksiselitteistä, jokaisen ihmissuhteen ja elämäntilanteen menettäminen on pysäyttävä, jokaisella on omat voimavaransa selvitä.

Vierailija kirjoitti:

Miksi täällä puhutaan surun sijaan ikävästä? Ne ovat kaksi eri asiaa.

Suru ja ikävä kulkevat käsi kädessä.

Vierailija kirjoitti:

Miksi täällä puhutaan surun sijaan ikävästä? Ne ovat kaksi eri asiaa.

Niin? Itse tänä vuonna läheisen menetettyäni tunnen molempia. Suren, että en voi olla enää ihmisen kanssa. Tunnen sanoinkuvaamatonta ikävää sitä ihmistä kohtaan. Kai tajuat, että voi ja saa tuntea molempia?

"Pitkään me olimme kaksi.

 Nyt olemme vain yksi."

Itse jäin aikoinaan leskeksi ja suurperheen yksinhuoltajaksi. En muista niistä ajoista paljonkaan, sillä minkäänlaista tukiverkostoa ei ollut,  kävin töissä ja menin ihan sumussa ekat vuodet, kun oli hoidettava lapset, käytännön asiat, talous ja kaikki. Ainoa, minkä melkein muistan, on se, että oli äärimmäisen rankkaa, kun oli itse aivan rikki, mutta samalla piti jaksaa olla se kantava voima, tuki ja turva lapsille, joilla oli tosi suuri suru käsiteltävänä.

Pahin painajaiseni.

Miten muulla tavoin voi jäädä leskeksi kuin aviopuolison kuoleman vuoksi? 🤔

Eikös se juuri sitä tarkoita: aviopuoliso kuolee -> olet leski. 

Vierailija kirjoitti:

Miksi täällä puhutaan surun sijaan ikävästä? Ne ovat kaksi eri asiaa.

Niin.  Puhutaan siitä mitä on, mistä sinä tiedät kumpi jäi ja miltä tuntuu.  Kyllä mulla ainakin on ikävä aikuista poikaani joka kuoli syöpään.