onko pikkulapsiperheessä normaalia olla henkisesti väsynyt vaikka kaikki on hyvin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten te uskallatte käyttää tuollaisia vanhemmuustapoja, joissa aikuiset eivät pidä huolta omista rajoistaan? Lapsi ottaa aina esimerkkiä vanhemmistaan. Opetatte lapselle esimerkillä että häntä saa toiset hyväksikäyttää, hänen pitää käyttää aikansa tehden asioita joista ei oikeasti tykkää ja sanoa asioita joita ei oikeasti tarkoita? 

Toinen mikä on huolestuttavaa on se tyyli että lapsi on jatkuvasti elämän keskipisteenä ja/tai"johtaa" perhettä haluillaan. Se vääristää persoonallisuutta, aiheuttaa käytöshäriöitä ja johtaa helposti syrjäytymiseen tai tekee epävarmaksi tai onnettomaksi aikuiseksi.

Lapsi haluaa nähdä kun sinä jatkat tyytyväisenä aikuisen elämää, aikuisten puuhia, pidät huolta itsestäsi, kerrot että sinua itseäsi ei saa satuttaa ja luotat itseesi perheen johtajana. Näin lapsi näkee esimerkistäsi miten tätä elämää on hyvä aikuisena elää. Samalla lempeästi ohjaat lastasi löytämään oman tiensä ja lapsilähtöisesti tuet hankalien tilanteiden ja tunteiden kanssa.

Aloittajan lapsi on kaksivuotias. Sen ikäinen nyt vaan tarvitsee runsaasti hoivaa. Siitä ei pääse mihinkään että noin pienen kanssa tehdään asioita lapsen ehdoilla.

Kerron salaisuuden, joka lastenpsykiatrialla tiedetään: nuo kaksi asiaa eivät sulje toisiaan pois. Sun kannattaa ehkä lukea toi teksti uudelleen niin huomaat. Sitä hoivaa voi antaa tuossa ohessa ja muodostaa lapsen kanssa kiinteän suhteen. Hoivan antaminen ei tarkoita että vanhemman pitää lakata elämästä elämäänsä moneksi vuodeksi ja viettää aikansa barbeilla leikkien lasten huoneen lattialla ja jopa kärsiä syyllisyyttä siitä hetkestä kun pakko käydä tekemässä joku kotityö ja lapset "joutuu" olemaan hetken aikaa keskenään. Ei. Tuo tyyli on kuluttava, turha ja haitallinen. Se mitä vauvaniän ohittanut lapsi tarvitsee hoivan saamiseen, on että turvallisia aikuisia on saatavilla.  Kun ensisijainen kiintymyksen kohde on saatavilla ensimmäisen vuoden lähes kokonaisuudessaan, lapsi saa rauhassa olla kiintynyt, pieni ja tarvitseva. Sitä kautta jo toisen ikävuoden aikana lapsi voi kasvaa sellaiseen itsenäisyyteen että voi kotona olla huoletta muutaman metrin etäisyydellä kiintymyksen kohteesta ja käy ajoittain tankkaamassa turvaa. 2-vuotias onkin yleensä jo minä-itse -vaiheessa, todellakin haluaa tehdä asiat itse. Ja tällöin vanhemman jatkuva sekaantuminen vaan haittaa lapsen mielikuvituksen, oma-aloitteisuuden ja rohkeuden kehitystä. Lapsen tarpeisiin voi vastata lapsilähtöisesti.Arjessa on ihan luonnollisia hetkiä käydä hyviä keskusteluja lasten kanssa ja nämä toki kannattaa käyttää. Ja sen lisäksi aina tarvittaessa kuunnella jos lapsella on jotain sydämellään.

Toisaalta ymmärrän, jos tuollainen lapsikeskeinen käyttäytymismalli puskee esiin tietynlaisena vastareaktiona päivähoitoarjelle, syyllisyyttä päivähoitoon jättämisestä jota yritetään kompensoida mutta mennään yli?

Ymmärrän pointtisi, mutta mieti nyt vaikka tällaista aamuvuoroon menevän perusduunarin päivää; lapsi hoitoon kuudelta aamulla. Liian usein liian isoon ryhmään, jossa hoitajat vaihtuvat sairaslomien ja muun vaihtuvuuden vuoksi usein. Kotiin tullaan neljältä. Siihen sitten kotityöt, isompien lasten läksyt, harrastukset, koiran lenkitykset jne. mitä nyt kelläkin on perheessä.  Koska herätys on aamulla viideltä, nukkumaan mennään aikaisin.

Sitä aikaa, jonka voi lapselle antaa arki-iltana, ei lasketa tunneissa vaan se on melko lailla maksimissaan se tunti tai kaksi. Se nyt vaan ei ole liikaa vaadittu, että oma pieni lapsi saa olla omien vanhempiensa kanssa edes sen alle kymmenen prosenttia vuorokaudesta, niin että siinä oikeasti ollaan, vuorovaikutetaan, tehdään lapsen kanssa asioita. Ei se ketään rasita. Se rasitus tulee muualta. Ei ole oikein pistää just sitä lasta maksamaan siitä aikuisen väsymyksestä. Ja aina se ratkaisu vanhemman väsymiseen ei ole se, että lapsi viettää vielä enemmän aikaa pois lapsen luota.

Minä en ikinä ole kokenut olevani hyväksikäytetty kun olen viettänyt lasteni kanssa aikaa. Aikuisen elämä on pitkälti asioita jotka vaan pitää tehdä jos haluaa hoitaa sen itse itselleen valitsemansa duunin oikein, ja lasten kanssa vietetty aika on näistä kaikkein hauskinta ja kevyintä, jos vaan pystyy irtautumaan suoritusmoodista ja elämään hetkessä edes sen 30-60 minuuttia päivässä.

Tunnistan tuon tunteen. Itselle varsinkin työmatkat ovat olleet ihanaa omaa aikaa, saa ajatella keskeytyksettä omia juttujaan. Nyt en ole töissä vaan lasten kanssa kotona ja meillä kans lasten kanssa ollaan ja touhutaan. Kotitöitä tehdessä toinen korva kuuntelee koko ajan, mitä lapset touhuavat, 6-vuotias janoaa vastauksia tiedekysymyksiin, välillä ihastellaan 4- vuotiaan tanssiesitystä ja taapero kiipeää taas syliin. Toki lapset ovat välillä omissa touhuissaan, mutta välillä tuntuu, että joinakin päivinä kaikki haluavat äidin huomiota koko ajan ja tietysti yhtä aikaa. Mutta ehkä tätäkin aikaa kaipaa sitten joskus vuosien päästä... :)

No totta kai on! Kun 24/7 on valmiudessa vastaamaan toisen hengissä pysymisestä, ihme olis jos ei "hiukan" väsyttäisi. 

On

Uppp

Pikkukakarat on energiasyöppöjä, ne imee kaiken elämän huoltajastaan.