Onko teillä ollut elämässä tilanne että olette aivan umpikujassa?

On juuri tällä hetkellä. En ole keksinyt mitään muuta tapaa kuin lopputuli. Ja varmaan avioero vielä kaupan päälle. Kaikki on aivan perseestä. 

Vierailija kirjoitti:

Työhön liittyvä umpikuja on päällä. En oikein tiedä miten tästä eteenpäin enää jatkaisi. Rahat ei riitä työttömänä eikä opiskelijana. Toisaalta oma ala on nyt ehkä katsottu läpi ja jotain uutta pitäisi keksiä. Ahdistus on valtava joka päivä, kun tuntee olevansa täysin hukassa.

Mietin tässä nyt, että kirjoitinko itse tämän vuosi sitten? 🤔 Noh, tilanne on ainakin sama edelleen... 

Itselläni on ollut jo vuosia totaalinen pattitilanne ja umpikuja päällä. Viime aikoina se on vielä erittäin paljon pahemtunutkin. Mitään ratkaisua en ole keksinyt. Muita töitä ei ole ja muutenkin elämä on täyttä paskaa. Itsari on ainoa ratkaisu. Kantti ei vain riitä siihen.

Nuorena aikuisena olin jäätävän ahdistunut. Itsetunto täysi nolla. Ei yhtään aikuista ihmistä jolle olisi voinut luotettavasti kertoa omasta ahdistuksesta, ongelmista, peloista. Ei yhtään ystävää, jolle olisi voinut avautua. Tajusin et jos en saa tilannettani kuntoon tulen kuolemaan muutaman vuoden sisään ja se siitä minun elämäni polusta. Jostain sain voiman ja erityisesti uskallusta soittaa apua etsien sopivaa terapeuttia (onneksi oli alkuun rahat tähän). Tästä vyyhti lähti sitten purkautumaan. Pikkuhiljaa sain rakennettua elämäni kuntoon terapian avulla (sain Kelan tuen) vaikka kovasti sai tehdä töitä ja itkeä miljoonat itkut.

Nyt elän tasapainoista perheellisen työssäkäyvän elämää. Joten toivoa on! Ihmiset selviytyvät vaikka ja mistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Liian monta kertaa. Tälläkin hetkellä. 

Tämä taitaa olla se minun viimeinen umpikujani. Yritin vielä kerran päästä kiinni normaaliuteen ja edes hieman onneen. Taas epäonnistuin. Nyt ei ole enää mahdollisuuksia. Itken joka päivä, hakkaan päätäni seinään, makaan vain pimeässä huoneessa epätoivon vallassa. En vain jaksa. Olen luovuttanut.

Kun ajattelet, ettei sinulla ole enää mahdollisuuksia ja itket joka päivä ja hakkaat päätäsi seinään ja makaat pimeässä huoneessa epätoivon vallassa niin siksi et jaksa ja olet luovuttanut. Noista asioista on tullut sinulle tapa. 

Muuta eli käännä ne (ajatuksesi) toisinpäin: minulla on vielä mahdollisuuksia ja olen kiitollinen siitä jokaisena päivänä ja arvostan itseäni ja elämääni ja olen toimintakykyinen. Kun sen uuden saamiseen elämään tarvitsee toimia siihen suuntaan, koska muuten hyvät asiat eivät voi tulla elämään. 

Mennyt on mennyttä ja eilinen päivä on mennyt - ei muistella sitä enää vaan annetaan anteeksi itselle ja muille ja huomenna on uusi päivä. Kun opimme miten ei kannata toimia niin voimme oppia uudet toimintatavat.

Kyllä, yksi ongelma on se että märehditään vain siinä ongelmassa ja miten paskaa, paskaa. Tällöin opettaa aivoja ajattelemaan vain sitä. Ihmisen tulisi osata säädellä tunteitaan näissäkin kohdissa. Nyt valitan ja märehdin, mutta jonkun ajan kuluttua teen täysin jotain muuta joka ajaa ajatukset muualle ja niihin hyviin asioihin.

Kaikki tämä toki vaatii sitkeää harjoittelua, jos on ihan uusi asia. 

Neljä kertaa olen kokenut todellisen taloudellisen ahdingon. Kun rahaa ei ole ruokaan puhumattakaan muusta. Muistan vieläkin sen joka päiväisen ahdistuksen ja itkun, kun ei ole mitään. Kela ei auttanut, vaikka tiliotteistakin kävi ilmi, ettei ollut rahaa.  Ja kun kela ei auttanut, niin ei myöskään sossu. Ei auttanut edes läheiset ihmiset. Tuo taloudellinen ahdinko on niin kamalaa, ettei sitä voi kuvitella ennen kuin omalla kohdalle sattuu. 

Kärsin vuosia hammassäryistä ja purentaan liittybistä ongelmista.

Vihdoin hampaani "kunnostettiin".

Rahaa paloi.

Mutta samat tuskat ja purentaongelmat ovat edelleen.

Käytän jatkuvasti särky- ja unilääkkeitä. Olen koko ajan kuin koomassa ja silti kiristelen hampaita, kun olen niin jännittynyt ja hermostunut. Tämä on tuhonnut kaikki ihmissuhteeni. 

En näe muuta ulospääsyä kuin se lopullinen.

Olen jo vanha ihmonen, joten onha tätä shiittiä jo nähtykin.

Olen lopen u u p u n u t.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Liian monta kertaa. Tälläkin hetkellä. 

Tämä taitaa olla se minun viimeinen umpikujani. Yritin vielä kerran päästä kiinni normaaliuteen ja edes hieman onneen. Taas epäonnistuin. Nyt ei ole enää mahdollisuuksia. Itken joka päivä, hakkaan päätäni seinään, makaan vain pimeässä huoneessa epätoivon vallassa. En vain jaksa. Olen luovuttanut.

Kun ajattelet, ettei sinulla ole enää mahdollisuuksia ja itket joka päivä ja hakkaat päätäsi seinään ja makaat pimeässä huoneessa epätoivon vallassa niin siksi et jaksa ja olet luovuttanut. Noista asioista on tullut sinulle tapa. 

Muuta eli käännä ne (ajatuksesi) toisinpäin: minulla on vielä mahdollisuuksia ja olen kiitollinen siitä jokaisena päivänä ja arvostan itseäni ja elämääni ja olen toimintakykyinen. Kun sen uuden saamiseen elämään tarvitsee toimia siihen suuntaan, koska muuten hyvät asiat eivät voi tulla elämään. 

Mennyt on mennyttä ja eilinen päivä on mennyt - ei muistella sitä enää vaan annetaan anteeksi itselle ja muille ja huomenna on uusi päivä. Kun opimme miten ei kannata toimia niin voimme oppia uudet toimintatavat.

Kyllä, yksi ongelma on se että märehditään vain siinä ongelmassa ja miten paskaa, paskaa. Tällöin opettaa aivoja ajattelemaan vain sitä. Ihmisen tulisi osata säädellä tunteitaan näissäkin kohdissa. Nyt valitan ja märehdin, mutta jonkun ajan kuluttua teen täysin jotain muuta joka ajaa ajatukset muualle ja niihin hyviin asioihin.

 

Kaikki tämä toki vaatii sitkeää harjoittelua, jos on ihan uusi asia. 

En ole enää toimintakykyinen.

Siinä syy, miksi muutosta ei tule.

Ei. Olen ollut umpikujassa jo vuosikymmeniä.

Paljon kamaluuksia on tullut koettua mutta kyllä jatkuvat kivut ja terveyden menetys on ainoa mikä on saanut pohtimaan kuolemaa helpotuksena. Nyt kaikki aiemmat elämän kriisit tuntuvat naurettavalta. Kaikki on suhteellista. Terveys kun menee, menee kaikki muukin eikä psyykkailut enää paljoa autakaan

Nyt on sellainen tilanne. En pääse töihin eikä ole varaa opiskellakaan.

Olen kokenut useita umpikujia ja kaikista olen jotenkin selvinnyt. 

Ensimmäinen umpikuja oli jo lapsena/ nuorena: elin vakaasti uskonnollisessa perheessä, enkä itse kokenut kuuluvani siihen. Lähdin taakseni katsomatta 16-vuotiaana ja muutin kauas pois. Mikään ei ollut varmaa mutta niin vaan sain rakennettua elämäni, opiskeltua, ostettua talon ja perustettua perheen. Nykyään olen tekemisissä myös lapsuudenperheeni kanssa vaikka aluksi se oli vaikeaa.

On ollut myös puolison pettämistä, työttömyyttä, isoja taloudellisia haasteita ja paljon muutakin mitkä ovat vieneet yöunet. 

Nykyään olen tyytyväinen elämääni ja tiedän pystyväni mihin vaan. Terveydestä ja fiksuista lapsista sekä talouden tasapainosta olen nykyään enemmän kuin kiitollinen. 

Olen uskossa ja kokenut monesti, kuinka Jeesus auttaa pälkähästä. Usein kyllä varsin täpärästi (jotta usko hänen apuunsa kasvaisi), mutta koskaan apu ei tule myöhässä, vaikka sitä voi joskus joutua tositarkoituksella anomaan. Yleensä hän järjestää avun jonkun toisen ihmisen kautta. Näin tapahtui, kun joskus olin pattitilanteessa lainaerieni kanssa, joihin ei ollut varaa puolison äkillisen kuoleman jälkeen. En tiennyt, mitä tehdä. Olin jo aivan paniikissa, kun eräpäivä lähestyi. Aloin kauhuissani huutaa Jeesuksen puoleen, että auta nyt jo hyvän tähden. Sitten sain yllättäen ehdotuksen sukulaiselta siitä, että laina-asia voitaisiin hoitaa hänen osa-avustuksellaan. Apu lainanmaksuun tuli kaksi viikkoa ennen eräpäivää. Olin jo pankkiinkin ehtinyt soittaa ja sanonut heille, että nyt on tämmöinen tilanne, että en tiedä saanko maksettua sitä lainaa. Virkailija vähän hymähti ja sanoi, no onhan tässä vielä pari viikkoa aikaa, jos vaikka jotain järjestyy. Ja niin järjestyikin. Sukulainen maksoi sen osan, jota itse en pystynyt ja minä sen, minkä pystyin maksamaan. Maksoin koko lainani loppuun tällä systeemillä kolme vuotta, yksikään erä ei jäänyt maksamatta, eikä mitään talousahdinkoa ei tullut. Muitakin tilanteita on ollut, jossa apu on tullut ns. viime tipassa.