Jotkut vanhemmat luulevat, että koska lapsella on diagnoosi, häntä ei tarvitse kasvattaa

Vierailija kirjoitti:

Musta tuntuu että mä en muuta teekään kuin kasvata. En tiedä ymmärtääkö ihan kaikki sitä mitä tällaisen nepsyn kasvattaminen tarkoittaa. Se tarkoittaa tuhansia ja tuhansia toistoja, päivästä toiseen, vuodesta toiseen, eikä se silti välttämättä näy missään. 

Mulla on kaksi lasta. Jos mulla olisi vain se eka, pitäisin itseäni maailman huonoimpana kasvattajana ja äitinä. Mutta koska mulla on se toinenkin, ymmärrän että aina kaikki ei ole vain minusta kiinni. 

Käsi sydämellä voin sanoa että parhaani olen tehnyt. Enempään en pysty. 

😮💨

Meillä on kolme lasta. Kaksi vanhinta jo teini-iässä.

Vasta nuorimman kohdalla olen ymmärtänyt, mistä on kyse, kun lapsi on haastava.

Kaikki kolme on kasvatettu samalla tavalla. 

Olen samaa mieltä, että kaikkia diagnoosin saaneita tulee kasvattaa ja myös heiltä vaatia asiallista käytöstä.

Sen sijaan en ymmärrä, että miksi ei voida näille lapsille sallia heille sopivampaa elinympäristöä. Lapset keillä on haasteita sosiaalisessa vuorovaikutuksessa pakotetaan ensin monen sadan lapsen päiväkoteihin ja sitten jopa tuhannen lapsen jättikouluihin.

 Mitään omia tiloja ei ole, vaan suositaan kaiken maailman avoimia oppimisympäristöjä ja melu on sen mukaista. Ihan normilapsillakin on haasteita noissa luokattomissa tiloissa rahoittua ja opiskella, saati sitten erityislapsella. Kiusaamiseen saati pahimmillaan väkivaltaan mitä lapset joutuu päivittäin koulussa kokemaan ei kukaan puutu. Lisäksi opettajatkin ottaa lellikkejä sekä nauravat oppilaiden väärille vastauksille ja virheille. 

Erityislasten ja luokattomien tilojen lisäksi tänä päivänä kouluissa on paljon epäpäteviä sijaisia sekä koulut on täynnä suomi s2-oppilaita, joten kyllähän tämän päivän koulut on täysi vitsi vain eivätkä hyviä edes normilapselle saati erityislapselle.

Sitten kun vanhemmat kaiken yrityksen jälkeen päätyvät ottamaan erityislapsensa kotikouluun, jossa on turvallista ja rauhallista keskittyä opiskeluun: niin koulu/ päiväkoti tekeekin jo lasuja ja pahimmillaan perhe saa vielä sieltäkin jonkun täysin ymmärtämättömän sossun riesakseen. Hoetaan, että koulu on paras paikka lapsen kuntoutukseen välittämättä siitä kuinka vähän lapsi siellä oppii, miten paljon lapsi kuormittuu tai kuinka vakavaa väkivaltaa lapsi joutuu koulussa kohtaamaan. 

Jotenkin järjetöntä, että lapset pakotetaan olemaan satojen saman ikäisten kanssa tekemisissä, kohteli toiset heitä miten tahansa, kun taas aikuisiässä jokainen voi valita itselleen parhaiten sopivan työpaikan ja erityislapsetkin voivat aikuistuttuaan halutessaan työskennellä pääasiassa yksin. Silti jo päiväkodista asti hoetaan kuinka kaikista tärkeintä on oppia olemaan sosiaalisesti kaikkien kanssa. Todellisuudessa elämässä voi tulla paljon paremmin toimeen kun on itsekseen ja vain muutaman läheisen ystävän kanssa tekemisissä. 

Näin se usein on, että haastava lapsi koetaan laiskojen vanhempien tuotokseksi. Sitten kun sattuu omaan perheeseen syntymään vastaava,  ymmärtää kuinka laaja-alaisesta ja päivittäisestä haasteesta on kysymys. 

Surullista on, että kasvatusalan ammattilaisistakin osa ajattelee näin.

Vierailija kirjoitti:

Ikäloppuna adhd-aikuisena voin vahvistaa sen, että tiukat rajat ovat auttaneet käyttäytymään paremmin ja ymmärrys miksi niin sitten iän myötä. Olen silti monen mielestä aivan mahdoton, koska en osaa teeskennellä, puhun suoraan ja ryhdyn tuumasta toimeen välittömästi kuin että istuisin porukassa uhriutumassa ja hyväksymässä huonot, vallitsevat olosuhteet. Kun puhutaan adhd:sta siitä unohdetaan valtava määrä hyviä puolia, joita se tuo mukanaan. Jos on tarkoitus valloittaa uusi mantere laita adhd asialle!
Ikävä kyllä ne tahot, jotka adhd:ta määrittelevät eivät anna muuta keinoa kuin puolustautua vetoamalla omaan diagnoosiin.

Mun veli on tällainen. Ei äidillä oikein riittänyt edes aikaa meille nuoremmille, kun vanhemman kasvatukseen meni kaikki aika. Mutta me ollaan luonnostamme jotenkin hyvä tapaisia ja vähän kuin opittiin siinä sivussa. Mutta ominaisuuksia ei saa kasvattamalla pois, esimerkiksi herkkyyttä raivareihin tai pikkuasioista suuttumista.