Miksi vanhempi ei halua keskustella mistään negatiivisiksi kokemistani asioista lapsuudessani jos...

Vierailija kirjoitti:

On ihmisiä jotka haluaa ja jaksaa puhua tunteista ja menneistä tapahtumista ja miltä ne on tuntunut tai tuntuu vieläkin. Ja sitten on vaan ihmisiä jotka ei jaksa tai osaa puhua tälläisistä asioista. Saman asian inttäminen näistä on aivan turhaa. Asiat ei siitä miksikään muutu tai korkeintaan vaan pahenee.

 

En kehtaisi edes vanhemmilleni kitistä kun joskus pahoitin mieleni, he olivat lapsia kun tätäkin kaupunkia pommitettiin, isä vain minun ollessa mainitsi koko ajasta että koululla oli kerran viikossa täisauna, ei siis muuta esim miltä tuntui kun oma isä oli rintamalla ja äitinsä töissä ja lapset keskenään, kotona 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska hän ei tule koskaan ymmärtämään sinua etkä sinä häntä. Hän ei koe kohdelleensa sinua epäreilusti. Ainoa keino saada jonkinlainen yhteys välillenne olisi mennä terapiaan tai ottaa keskusteluun mukaan joku henkilö, joka puhuisi sekä sinun että äitisi kieltä.

Kun aikaa kuluu ja vanhenet, et enää pidä niin metkityksellisenä lapsuuden tapahtumia elleivät ne olleet traumaattisia. Sinulla alkaa olla oma elämä, omat elämönkokemukset ja hyviksi havaitut arvot ja tavat elää. Luota siihen.

Ei ne lapsuuden kokemukset muutu merkityksettömiksi. Ne jää edelleen eloon ja tunkee väliin, kun vanhempi alkaa itse tarvita lastensa apua. Tekisi mieli itsekin antaa joskus takaisin sitä, mitä lapsena sai. Se ei tarkoita kauniita sanoja ja hellyyttä.

Uhraat kuitenkin itsesi ja hoidat vanhempasi hautaan ja

En sentään. Viimeksi tänään sanoin äidin puheluun, että sovi kotihoidon kanssa miten hoidat asioitasi, minä en niihin puutu. Hups, onpa monta puhelua tullut tänään. Tai olisi, pistin numeron estoon.

Vierailija kirjoitti:

Kuulehan ap, minäkin olin osittain samassa tilanteessa ja otin esille kaikenlaista lapsuudestani mutta sitten hyssykät sentään! Pistin suuni visusti suppuun kun pääsin perille vanhempieni lapsuudesta ja etenkin isovanhempieni elämästä.

Ei hyvää päivää, tämä suomalainen luterilainen kulttuuri ennenmuinoin, mistä se on oikein ilmaantunut? Paranin kun hylkäsin sen totaalisesti ja otin mallia naapurimaasta. Tsemppiä vaan!

Hyväksyminen ja ymmärtäminen ovat kaksi eri asiaa. Vanhempieni monet teot olivat väärin, mutta tutustuminen sukuni historiaan auttoi ymmärtämään. 

Meidän pitäisi tehdä rehellinen sotaelokuva. On niistä vuosista jo niin kauan. 



Haluaisin sotaelokuvan, jossa kaikki sotilaat eivät vastaa meidän nykyistä arvomaailmaamme. Enkä pilkkaa veteraaneja. Heidän valjastaminen olemaan juuri sellaisia, kuin me haluamme, on vastenmielistä. He eivät olleet sympaattisia, kaikkia Suomen murteita tasaisesti ja humoristisesti puhuvia leppoisia setiä. Heissä oli nynneröitä, n atseja, mykkiä paskiaisia, narsisteja, yms. kuten nykyihmisissäkin. He olivat traumatisoituneina melkoisia persereikiä omille lapsilleen. 

- kolmannen polven sotainvalidi

"Haluaisin sotaelokuvan, jossa kaikki sotilaat eivät vastaa meidän nykyistä arvomaailmaamme. Enkä pilkkaa veteraaneja. Heidän valjastaminen olemaan juuri sellaisia, kuin me haluamme, on vastenmielistä. He eivät olleet sympaattisia, kaikkia Suomen murteita tasaisesti ja humoristisesti puhuvia leppoisia setiä. Heissä oli nynneröitä, n atseja, mykkiä paskiaisia, narsisteja, yms. kuten nykyihmisissäkin. He olivat traumatisoituneina melkoisia persereikiä omille lapsilleen. 



- kolmannen polven sotainvalidi"

*Ihmisellä on kaksi polvea, eli mihin ihmeessä sinuun osui?! Sattuuhan sitä toki paremmissakin piireissä, ei sitä hävetä tarvitse.

Tahtomattaan ne työläiset ja maanviljelijät, ja niiden pojat sinne rintamalle vietiin. Pieni osa lähti vapaaehtoisestikin alaikäisenä maata puolustamaan, ja nimenomaan maata puolustamaan. Kela ei ole vieläkään korvannut mitenkään vaikka olen jo toisen polven sotainvalidi. Vitsit sikseen, kyllä varmaan niinkin kokeneena soturina tiedät, ettei itärajalla tyynysotaa käyty. Meitä toisen ja kolmannen polven "sotainvalideja" on paljon. Jos haluat tietää traumoista ja tuoreemmista asioista enemmän, googlaa mitä Ukrainassa tapahtuu. Ei se sota ole vanupuikoilla tökkimistä ollut koskaan, ei edes isoisältäsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli ns. täydellinen koti ja perhe, tai ainakin äiti halusi sen näyttävän siltä. Kulissien takana oli ahdistavaa, ja muutin kotoa heti kun pystyin. Kesti aikansa, ennen kuin edes tajusin että näissä täydellisissä kotioloissakin saattoi olla jotain pielessä, mutta ikinä en yrittänyt keskustella siitä äidin kanssa. Arvelin että turhaa olisi ollut, kun äiti oli jo muutenkin marttyyrinä kaikesta, mikä ei mennyt hänen mielensä mukaan.

Äidin kuolemasta on kymmenen vuotta, ja vähitellen olen isäni kanssa jutellessa tullut sivunneeksi sitä ilmapiiriä, joka kodissamme vallitsi lapsuudessani. Kaikenlaista on käynyt ilmi, ja huomaan että muistikuvani niiltä ajoilta eivät ole kuviteltuja.

Miten se ahdistava ilmapiiri ilmeni?

Siten että muun perheen piti pysytellä jatkuvasti varpaillaan ja varoa

Mutta miten äiti siis reagoi, jos teitte virheitä? Sai raivokohtauksia? Löi? Leikki mykkäkoulua ja kiukutteli? Nalkutti? Valitti marttyyrinä miten paha mieli hänellä on?

En nyt yritä mitenkään ristikuulustella sinua tässä, tämä kiinnostaa vain siksi, että ihmiset voivat käyttäytyä ikävästi niin monin eri tavoin. On tietysti eri asia hiipiä munankuorilla siksi, että toinen heittelee astioita seinään kun häntä ei totella, ja siksi, että toinen alkaa voivotella ja marista ja huokailla jos ei saa tahtoaan läpi.

Tuollaisessa tilanteessa taitaa vaan olla pakko hyväksyä se fakta, että sinä ja vanhempasi ette tule tietyissä asioissa koskaan ymmärtämään toisianne. Ja edellisestä johtuen myös se, että tietyt asiat on parempi jättää menneisyyteen; ei siksi, että niitä pitäisi salailla tai hävetä, vaan siksi, että niistä keskusteleminen tai sen edes keskustelun yrittäminen ei johda muuhun kuin vain yhä suurempiin pettymyksiin.

Sellasia ne narsistit on. Vie itsetunnon, omanarvontunnon ja vielä kiistää jyrkästi. Kannattaa vaan pysyä niistä kaukana etteivät heikennä elämänlaatua.

Vierailija kirjoitti:

Anna jo anteeksi se lapsuutesi. Olet jo iso tyttö. 

Lapsuuden traumat voivat olla elinikäinen taakka. Suomessa on ollut vallalla ja taitaa olla yhä vieläkin puhumattomuuden kulttuuri mikä johtaakin helposti siihen, että asiat jotka pitäisi käsitellä jäävät käsittelemättä ja sitten ne nousevat elämän edetessä esiin sieltä mielen syövereistä tavan takaa eikä ihminen voi sille mitään vaikka kuinka käskettäisiin unohtamaan menneet. Anteeksi anto ja synnin päästö eivät tee tekemättömäksi ihmisten pahoja tekoja ja huonoja valintoja.

Keskustelu ei ole helppoa. Kun lapset ja vanhemmat muistaa asioita eri tavalla. Minulla on kaksi tytärtä ja he molemmat ovat "keskustelleet" vuoden aikana lapsuudestaan. Toisella heistä on vilkas mielikuvitus ja valehtelemisen taito, oli kyllä yhdistellyt asioita toisiinsa niin mahtavasti että vaan hiljaisesti hämmästelin, sanoin että ei kuulosta minulta ja pyysin anteeksi. 

Toinen iski navan alle oikein kunnolla. Hänen rankimman syytöksensä pystyin torjumaan ihan todisteellisesti. Sitten vaan voimatonna pyysin, että pitäisi huolta itsestään.

Hetken ajattelin, että kysyn jostain, voinko irtisanoa biologisen vanhemmuuteni mutta kun viikon pari pyörittelin näitä asoita, niin muistin, miten rakkaita he ovat minulle olleet ja löysin hyväksymisen. 

Vierailija kirjoitti:

Narsisti ei omasta mielestään tee virheitä koskaan. En minäkään ole ikinä voinut kommentoida äidilleni mitään negatiivista.

 

Kuka tässä jutussa on se narsisti?

Itsellä täysin sama tilanne. Näistä asioista puhuminen (tai siis sen yrittäminen) kuitataan joko kunnon marttyyrishowlla taikka vähättelyllä/naureskelulla. Kai se on sitten vaikeaa myöntää jos on joskus mokannut jossakin. Tämä "Kun asiasta ei puhu, sitä ei ole" -mentaliteetti. Tuntuu olevan yleistä varsinkin vanhemman väestön keskuudessa.

Vierailija kirjoitti:

Ei kukaan jaksa kuunnella aikuisen lapsen valitusta kaikista pikku jutuista

Miten tuo olisi valitusta? Mielestäni se olisi rakentavaa keskustelua. En ole ap, mutta minulla on aivan sama kokemus. 

Vierailija kirjoitti:

Terapeuttiko sut noihin keskusteluihin/vanhojen kaiveluihin patistaa? Aivan turhaa touhua märehtiä jossain lapsuuden tilanteissa, ne on ollutta ja mennyttä eikä sitä voi muuttaa. Ota itseäsi niskasta kiinni ja elä tätä päivää ja mieti ennemminkin tulevaa, siihen voit vaikuttaa ihan itse.

Olen käynyt lapsuuttani läpi ilman terapeutteja ja ollut pitkä tie, mutta olen hyväksynyt että ovat mitä ovat ja tehneet mitä tehneet ja sitä ei voi muuttaa. Olen tullut miksi olen tullut ja voin syyttää vanhempiani siitä tai sitten hyväksyä että on myös synnynnäisellä.persoonnallisuudella osaa minkälaiseksi tulee. Tiedän mihin kykenen ja mihin en. Ennen taistelin vastaan, että pakko olla kuin muut mutta siitä tuli vain huonovointiseksi. Eli vaatii kypsyyttä jättää menneisyyden haamut taakseen, tällä ei sanottu etteikö ne muistu mieleen säännöllisesti, mutta niihin ei jäädä märehtimään enää. 

Näille vanhempiaan kritisoiville haluan sanoa, että katsotaan sitten kun oma lapsesi on aikuinen, onko mitään sanottavaa omasta lapsuudestaan ja minkälainen vanhempi olet ollut. Kukaan ei ole täydellinen tai jos on niin jotain promillen luokkaa kaikista vanhemmista yltää siihen.

Olet varmaan vielä aika nuori tai ehkä jotenkin henkisesti nuori, muutenhan kyllä ymmärtäisit vanhempiasi. En pysty kuvittelemaan miten joku voisi käydä tuollaisia keskusteluja. Ne ovat niin haavoittavia. Lapsilla ja nuorilla on tyypillisesti ajatus, että vanhemmat eivät ole ihan ihmisiä vaan jotain kummallisia patsaita jotka ovat olemassa vain lapsen vuoksi, ja jotka kestävät mitä vain höykytystä. Oikeasti vanhemmat ovat myös ihmisiä heikkouksineen ja haavoineen. Se että oma lapsi haluaa käydä läpi jotain laiminlyöntejä on sellaista, mitä käydään läpi murrosiässä kun paiskotaan ovia ja otetaan etäisyyttä vanhempiin. Jos sitä myöhemmin käydään läpi, niin aika vaikeaa se on ja mietin että mitä ap toivoo saavuttavansa. Jos et kestä vanhempiasi, tai kaunat on liian pahat, niin tee omat ratkaisusi, mutta aikamoista haihattelua että saisit vanhemmistasi irti sellaista tyyntä havainnointia että kyllä, olin huono, anteeksi. Ei ihmisen psyyke sellaiseen taivu ja jos pakotat vanhempasi siihen niin tuskin siitä mitään hyvää seuraa teidän suhteellenne. Ehkä itsellesi voi tulla parempi olo että saat sanottua, mutta ei se ole tietenkään vanhemmille mitenkään ymmärrettävää, he vain pahastuisivat.

Vierailija kirjoitti:

Olet varmaan vielä aika nuori tai ehkä jotenkin henkisesti nuori, muutenhan kyllä ymmärtäisit vanhempiasi. En pysty kuvittelemaan miten joku voisi käydä tuollaisia keskusteluja. Ne ovat niin haavoittavia. Lapsilla ja nuorilla on tyypillisesti ajatus, että vanhemmat eivät ole ihan ihmisiä vaan jotain kummallisia patsaita jotka ovat olemassa vain lapsen vuoksi, ja jotka kestävät mitä vain höykytystä. Oikeasti vanhemmat ovat myös ihmisiä heikkouksineen ja haavoineen. Se että oma lapsi haluaa käydä läpi jotain laiminlyöntejä on sellaista, mitä käydään läpi murrosiässä kun paiskotaan ovia ja otetaan etäisyyttä vanhempiin. Jos sitä myöhemmin käydään läpi, niin aika vaikeaa se on ja mietin että mitä ap toivoo saavuttavansa. Jos et kestä vanhempiasi, tai kaunat on liian pahat, niin tee omat ratkaisusi, mutta aikamoista haihattelua että saisit vanhemmistasi irti sellaista tyyntä havainnointia että kyllä, olin huono, anteeksi. Ei ihmisen psyyke sel

Viisas kirjoitus. 

Vierailija kirjoitti:

Täällä kommentoi ne, joilla ei ole kokemusta huonoista vanhemmista. Itse lapsena jätettiin lähes heitteille, jatkuvaa henkistä väkivaltaa haukkumalla mm. tyhmäksi jne. Pidettiin nälässä, talvella ei ollut kunnon vaatteita. Jätettiin mm. 7 vuotiaana öitä kaksin 4 vuotiaan sisaruksen kanssa jne. Kaikkea millä tänä päivänä oltaisiin otettu lapsi huostaan. Joskus itsekin yritin saada syytä kaikelle, ja äitini suhtautuminen oli samaa kuin ap:lla. Annoin olla. Haukkumiseni jatkui edelleen, ja katkaisin välit. Siitä on n.12 vuotta, ja sen jälkeen en ollut vanhempieni kanssa missään tekemisissä. 

Ehkä niin. Mutta on kyllä toisaalta tullut lähipiirissä kuunneltua "vaikeita isäsuhteita" joissa ei mun korvaan ole kyse mistään kovin erikoisesta toiminnasta. Ei niin, etteikö olisi voinut paremmin toimia, mutta aika raakaa on peli, jos kaiken pitäisi oikeasti mennä täydellisesti.

Mutta en kyllä ole kehdannut päin naamaa sanoa, että en ymmärrä tuollaista vatvomista ja turhan jauhantaa ollenkaan.

Jokainen voi peilata omaa elämäänsä ja miettiä miten täydellisesti itse toimii. Itse olen tullut siihen tulokseen, että elämä on helpompaa jos antaa sekä itselleen, että muille anteeksi pienet epätäydellisyydet, eikä vaadi aina kaikkia tilille jokaisesta oikeasta tai kuvitellusta vääryydestä. Varmaan perfektionisteille outo ajatus.

Eihän se tietenkään sitä poista, että on asioita joita pitää ihan oikeastikin selvitellä, mutta pieniin juttuihin ei kannata takertua.

Alkuperäiselle: oletko ottanut huomioon, että vanhemmallasi voi olla omia kipeitä lapsuusmuistoja, joista hän ei itsekään ole päässyt yli? Että jokin kysymykseksessäsi muistuttaa häntä siitä, mitä hän itsekään ei ole saanut? Varsinkin silloin, kun puhutaan "riittävän hyvästä vanhemmuudesta" , moni päätyy toistamaan omasta lapsuudestaan tuttuja vuorovaikutus- ja kiintymyssuhteita. Sota-aika varsinkin jätti moniin perheisiin ylisukupolvisia traumoja, joista ei ole alettu puhua ennen kuin vasta nyt.

Äitini tihrusi kännipäissään jotain pieniä virheitä kasvastuksessaan. Totesin siihen että mitä vanhoja muistelemaan, lopetetaan turha paskanjauhamien ja mennään nyt eteenpäin elämässä. Näin tuostakin päästiin eteenpäin, jokainen meistä tekee virheitä elämässään.

Kokonaan toinen asia ovat sitten psykot, eerikan äidit, lapsiin sekaantujat ja muut oikeasti hullut vanhemmat, mutta noiden kanssahan ei yleensä käydä kotipsykologituokioita kahvikupin äärellä. Tai jos käydään, niin mitään positiivisia tuloksia on ainakaan turha odottaa.

Vastuun sysääminen omasta elämästä muille kuin itselle tuntuu olevan tätä päivää, ja erityisesti tällä palstalla.