Kauanko teillä kesti, että lemmikki tuntuu omalta ja perheenjäseneltä?

Tykästyin täysin meidän kissaan jo kun kävin katsomassa sitä löytökissalassa. Olin kyllä jo pitkään halunnut kissan ja mulla oli aiemminkin ollut kissa, joten osasin odottaa, että näin kävisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla aikuiseen kodinvaihtajakissaan kesti melko pitkään, mutta enemmän kissan käyttäytymisongelmien vuoksi, jotka ajan mittaa luottamuksen parantuessa helpottivat ja yhteys syntyi. Nyt yhteiseloa on jatkunut yli 15 vuotta. En antaisi päivääkään pois. 

Koirista minulla ei ole kokemusta, mutta ihmettelen että eikö tulevaa lemmikkiä yleensä käydä jo kasvattajalla tapaamassa ja mietitä silloin, onko kyseessä oikea lemmikki minulle? Vai oliko kyse esimerkiksi puolison tai lapsen toiveesta, ei omasta? Jos kyse on jälkimmäisestä niin en ottaisi kyllä asiasta hirveää painetta itselleni, jos perheessä jollakin kuitenkin on se yhteys. 

 

Miehen toiveesta ja aloitteesta hankittiin koira ja kyllähän minä eläimistä tykkään ja käytiin sitä katsomassa, mutta nyt tämä tuntuu rehellisesti siltä, että koko elämä on nyt vaan koiraa ja kaikkea mitä

4 kk mustakin tuntui tuolta. Pikkuhiljaa alkoi taas jäädä tilaa muullekin elämälle. Ja sitä myöten tuli myös kiintymys.

Vierailija kirjoitti:

Kissaan on ehkä helpompi luoda yhteys kun sitä ei yleensä juurikaan tarvitse opettaa, voi heti vain nauttia hellyydestä ja pörinästä. 

Minua kissa jotenkin pelotti, että se hyökkää jos ei halunnutkaan silitystä. Inhosin sen säpsähtelyä ja luimuilua sängyn alla. Meni muutama kuukausi että meillä alkoi synkkaamaan. 

2 sekuntia

Itsellä meni jonkin aikaa. Itse aloin lähestymään koiranpentua rapsuttelemaan ja halaamaan sitä. Näin tutustuin ja lähennyin siihen nopeammin. Vieläkin rakas koira vaikka on jo kuollut.

Kolme koiraa on ollut ja jokaisen kanssa puppy blues. Tämän nykyisen kanssa osasin tosin odottaakin, mutta silti se iski kovaa. Kaikkia ajatuksia tuli, ettei ikinä tästä voi tulla rakasta ja miten tää on ihan vieraan tuntuinen ja ei ole ikävä sitä työmatkalla jne. Mutta sitten aletaan kasvaa yhteen ja tämän kolmannen osalta sanoisin, että aivan mahtavan koirakaverin sain, aivan mahtavan ja niin rakkaan ja kyllä luulen, että kaikista rakkaimman. Ehkä sulla on vähän puppy blues myös.

Jos ujostuttaa ja hermostuttaa, niin älä huoli. Sitä koiraakin jänskättää mutta kyllä se siitä. Kannattaa kokeilla rauhoittavia lääkkeitä sen pahimman kynnyksen ylittämisessä, jonka jälkeen elämä alkaa asettua pikku hiljaa sitten omiin uomiinsa.

Kissa tuli vapaaehtoisesti syliin vasta seitsemänvuotiaana. Viidentoista ikävuoden jälkeen se ei olisi halunnut lähteä sylistä. Minulla on edelleen hirveä ikävä sitä.

Vierailija kirjoitti:

Miten voi heti rakastaa lemmikkiä jota ei tunne? AP

Helposti, jos on eläinrakas muutenkin. Mulla on ollut 5 koiraa ja jokaisen kohdalla se kiintymys ja rakkaus on alkanut heti ensitapaamisesta ja syventynyt ajan myötä. 

Vääriä toisillenne? No joo, kai niinkin voi käydä, mutta kuulostaa vähän siltä että olet aika korkein odotuksin lähtenyt hommaan ja ajatellut että lemmikki täyttää jonkinlaisen tyhjiön. Jos ei olekaan näin käynyt, niin ajatellaan että vika on lemmikissä, vaikka eihän se niin mene.

 

Eikö se kiintymys tule yhteisten kokemusten pohjalta ja eihän se eläimen omistus ja hoito jatkuvasti mitään ruusuilla tanssimista ole.

Lemmikki ei ole perheenjäsen. Se on eläin.

Vierailija kirjoitti:

Miten voi heti rakastaa lemmikkiä jota ei tunne? AP

Samalla tavalla kuin omaa vauvaakin rakastaa heti, vaikkei sitä tunne.

Heti. On mun eka lemmikki. Pieni, suloinen rescuekoira.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla aikuiseen kodinvaihtajakissaan kesti melko pitkään, mutta enemmän kissan käyttäytymisongelmien vuoksi, jotka ajan mittaa luottamuksen parantuessa helpottivat ja yhteys syntyi. Nyt yhteiseloa on jatkunut yli 15 vuotta. En antaisi päivääkään pois. 

Koirista minulla ei ole kokemusta, mutta ihmettelen että eikö tulevaa lemmikkiä yleensä käydä jo kasvattajalla tapaamassa ja mietitä silloin, onko kyseessä oikea lemmikki minulle? Vai oliko kyse esimerkiksi puolison tai lapsen toiveesta, ei omasta? Jos kyse on jälkimmäisestä niin en ottaisi kyllä asiasta hirveää painetta itselleni, jos perheessä jollakin kuitenkin on se yhteys. 

 

Miehen toiveesta ja aloitteesta hankittiin koira ja kyllähän minä eläimistä tykkään ja käytiin sitä katsomassa, mutta nyt tämä tuntuu rehellisesti siltä, että koko elämä on nyt vaan koiraa ja kaikkea mitä

Hankit koiran itsekkäistä syistä. Koiran kanssa olemiseen ja sen hoitoon pitää oikeasti panostaa. Siinä on iso työ. 

Tuntui omalta heti kun vein sen kotiin. 

Minulla on ollut kissoja. Eka tuli pentuna ja kaksi seuraavaa ostettiin eläinsuojeluyhdistykseltä, nämä kaikki tyttökissoja. Kiintymys tuli pian. Nykyinen kissani, leikattu kolli, on kodinvaihtaja ja ostettu suoraan edelliseltä omistajalta. Kissa lymyili meille tultuaan piilossa lähes viikon ja kyllä oikeasti epäilytti tuleeko tästä mitään. Se oli myyty siksi, että vain kiusasi muita kissoja. Ajan kanssa se alkoi luottaa ja on todella herkkä ja rakastava. Ilmeisesti se oli vain stressaantunut muiden eläinten kanssa. Käyttäytyy todella hyvin. Ihan hurja muutos.

Luulen ap, että teilläkin kiintymys tulee vielä. Koiranpennussa lienee tosi paljon työtäkin kissaan verrattuna.

Ensimmäisen kodinvaihtajakissan kanssa pari kk. Oikeastaan kun kissa itse alkoi ottaa kontaktia, niin silloin. Toisen, pentukissan kanssa meni kauemmin! Se oli superärsyttävä sählääjä pentuna, eikä oikein tottunut ihmisiin. Nyt kun se tulee syliin nukkumaan eikä enää pure, se on tullut omaksi.

Kun nähtiin toisemme ekan kerran.

Ei mulla oo vielä lemmikkiä. Haluaisin kyllä.