Lähditkö vakituisesta työstä? Miksi? Mikä on hyvä syy lähteä?

Työnkuva muuttui töysin ja työmäärä tuplaantui. Vaihdoin määräaikaiseen ja siellä ollessani sain vakipaikan muualta. Eivät ole kuulemma saaneet ketään tuohon alkuperäiseen paikkaan vieläkään. Muutama on käynyt kokeilemassa ja häipynyt todella äkkiä.

Irtisanouduin, koska minua syrjittiin palkanmaksussa sukupuoleni vuoksi, puristettiin perseestä, leviteltiin suhdehuhuja minusta ja työkaverista, työntekoa hankaloitettiin.

Kaiken huippuna esimies (se perseenpuristelija) seurasi liikkeitäni mobiiliseurannan bugin avulla ja sai tämän avulla selville esim. mökkiosoitteeni.

Mulle on riittänyt irtisanoutumisen syyksi vähempikin ja suosittelen sitä muillekin, jos ei työt nappaa. Aina sitä jotain löytyy. Halusin vaan sanoa, että esimerkin mukaisissa tapauksissa on mahdollista sopia työnantajan kanssa vaikkapa 3 kk palkasta korvauksena siitä, että lähtee vähin äänin eikä nähdä enää oikeudessa.

Luottakaa ihmiset intuitioon. Jos teistä tuntuu että nyt täytyy lähteä, lähtekää. Aivan sama vaikka joku Pirkko-täti tuumaa; "hulluko olet kun irtisanot itsesi vakituisesta työstä???".

Elämä on nyt. Tee se.

Kolme kertaa.

1. Halusin jotain ihan muuta ja lähdin opiskelemaan.

2. Firmalla ei mennyt hyvin, seuraavan vuoden aikana loputkin kanssani yhtäaikaa olleet olivat lähteneet firmasta.

3. En pitänyt firman toimintatavoista.

En jaksanut itse työtä enkä jatkuvasti venyviä työpäiviä, ylitöihin oli käytännössä pakko suostua (toinen vaihtoehto olisi ollut jättää muut kahta kauheampaan pulaan). Johtaminen oli surkeaa ja tiedonkulku vieläkin surkeampaa, jolloin toiminta oli täysin ennakoimatonta.

Itse olen lähtenyt monesta vakituisesta työpaikasta. Täydellinen vitutus työhön, esimieheen, työmatkaan, hirvittävä väsymys työpäivän jälkeen… onhan niitä syitä ollut. Aina olen pärjännyt, tehnyt keikkahommia, säästänyt, sitten matkustellut. Eli olen saanut elää todella vapaata ja omaehtoista elämää! Varmasti olisin paljon varakkaampi jos olisin jäänyt entisiin töihin, mutta puistattaa jo ajatus siitä, että pitäisi anella jotain vuosilomaa haluamalleni ajankohdalle. Työelämä tuntuu täysin riistolta, työntekijästä puristetaan kaikki mehut irti, ja sitten kovaa työtä vielä ihannoidaan… Ei kiitos. Työn pitää mahdollistaa eläminen!

Palkka oli huono eikä tehtävänimike vastannut työnkuvaa. Lisäksi työpaikan vanhanaikainen ja seksistinen työilmapiiri oli hanurista.

Olin lähdössä pidemmälle reissulle eikä työnantaja myöntänyt loman ja säästövapaiden päälle toivomaani muutaman viikon palkatonta, joten irtisanouduin. Itse työ ja kollegat olivat mieluisia, mutta johtaminen surkeaa.

Työnkuva on todella epämääräinen. En näe itselleni minkäänlaista tulevaisuutta tässä työpaikassa. Aikansa jaksaa ponnistella sopeutuakseen vaikka mihin, mutta nyt voimat alkavat olla lopussa.

Sain uuden esimiehen. Aloitti töissä valittamalla miksei saanut itse valita alaisiaan. Morjens vaan!

Mä olen lähtenyt useasta paikasta kyllästymisen takia. Luulin ensin kyllästyneeni kys työpaikkaan ja siellä melkein paloin loppuun. Hain uudesta paikasta lähes samaa työtä ja todella äkkiä sama ahdistus alkoi kurkkia. Vaihdoin taas paikkaa ja plääh.

Meni liian pitkään kun tajusin, että se työ on ongelma. Joten oli vaan tehtävä se päätös, että vaihdan alaa kokonaan. Hyppäsin ensin tyhjän päälle ja jäin kotiin lähes pariksi vuodeksi, mutta se oli paras päätös ikinä.

Rahaa oli huomattavasti vähemmän, mutta sain olla perheeni kanssa. Kodinkin sain järkättyä uuteen uskoon ja siitä oli hyvä lähteä taas eteenpäin. Koulunpenkille ja hommiin.

Nyt olen ollut kymmenisen vuotta uudella alalla ja olen viihtynyt. Ei samanlaista päivää, vaikka rankkoja ovatkin toisinaan.

Lähdin mutta sitä ennen olin varmistanut, että on uusi työ odottamassa. Ja se myös vakituinen.

Ekalla kerralla olin niin täydellisen kyllästynyt työhön, etten jaksanut olla siellä enää. Lisäksi esihenkilönä oli kaoottinen narsisti joka ahdisteli naispuolisia alaisia ja oli kaikin puolin hirveä limanuljaska.

Tokalla kerralla olin saanut työn, mutta tajusin parin vuoden kuluessa ettei se kiinnosta minua eikä ala ole minulle sopiva.

Nyt olen kivassa työpaikassa jossa on hyvä ilmapiiri ja tehtävät on kiinnostavia ja sopivan haastavia. En suunnittele vaihtamista.

En pitänyt työpaikasta. Lähdin, kun sain määräaikaisen työn muualta. Hirveän hakemisen ansiosta sain sitten uuden vakituisen työn pätkän jälkeen.

Sain enemmän tukia lasten ansiosta kuin työssä käydessä. 3000 €/kk nettotuilla ei vakityökään enää kannattanut.

Työmatka oli todella pitkä ja töissä huono ilmapiiri. Irtisanouduin lapset saatuani sillä verukkeella, että töissä on hankala käydä niin kaukana. Jonkun aikaa olin sen jälkeen työttömänä.

Lähdin koko arvostetusta akateemisesta ammatista enkä pelkästään vakityöstä reilusti alle 60-v. Olo alkoi olla kuin labrarotalla, kun aina vaan veti samaa latua fyysisesti ja henkisesti.

Toimeentulon vuoksi en joutunut enää jatkamaan, joten tuo henkisesti palkitsematon tuo alkoi tuntua oman loppuelämän vaihtamiselta rahaan, jota en ehkä ehtisi edes kuluttumaan siinä kunnossa kuin haluan olla.(ei niin paljon sitä rahaa, vaan elän varsin epämateriaalisti). Ammatin arvostus ei koskaan itselle mitenkään painanut. Päätös oli helppo loppujen lopuksi.

Lähdin, kun alkoi tuntua että ankea työ pilaa koko muun elämän. Ensimmäiset 1,5-2 vuotta olin töissä ihan hyvissä fiiliksissä ja varsinkin alkuun todella onnellinen, että ylipäätään sain työpaikan. Ajan kanssa ilmapiiri meni huonommaksi ja henkilöstön vaihtuvuus meni ihan mahdottomaksi. Sain kesän ajalle sovittua, että teen vain neljä päivää viikossa ja se auttoi pahimpaan ahdistukseen. Mutta lopulta kun itsellä oli sellainen olo, että töissä jatkaminen on vielä huonompi vaihtoehto kuin irtisanoutuminen silläkin uhalla, ettei enää pääse töihin, irtisanouduin. 

Sillä viikolla, kun irtisanouduin itse, olin kolmas irtisanoutuja peräkkäisinä päivinä. Ja minun jälkeen lähti seuraavana päivänä vielä yksi. Esimies teki sillä viikolla seuraavaa työvuorolistaa ja voin vain arvata hänen tuskailuaan, kun maanantaista torstaihin joka päivä joku ilmoitti lähtevänsä. 

Syyskuun alusta olen ollut työtön, mutta ei todellakaan kaduta. En halua enää tuollaiseen työhön, missä saa kokea ulkopuolisten vihaa ja halveksuntaa, eikä työnantajakaan tuntunut meistä piittaavan. Siellä oli sellainen asenne, että oven takana on tulijoita. Kun itse olin lopettanut, niin seuraavalla viikolla aloitti neljä uutta, joista kolme lopetti jo ensimmäisen työpäivän aikana. 

Olen lähtenyt monesta työpaikasta. Syitä ollut kiusaaminen, seksuaalinen ahdistelu, huonot työolot. Viimeisimmässä juurikin tuo ahdistelu.

Lähden ennemmin menemään kun alan istumaan jossain palavereissa puimassa epäkohtia.

Vakituinen työpaikka ei ole koskaan ollut mulle mikään tavoiteltava asia ja nyt olen tyytyväinen keikkatyöläinen.

Olin henkilökohtainen avustaja. Työantaja alkoi olla koko ajan ilkeämpi ja aina sai stressata mistä rähisee tällä kertaa. Omaiset lisäsivät vaatimuksia koko ajan. Jäin lopulta sairauslomalle kun itketti ja ahdisti ajatus töihin menosta. Olin kuukauden sairauslomalla ja sitten lääkäri kirjoitti työkkäriä varten lausunnon, että ei suosittele työpaikkaan palaamista. Irtisanouduin, ilmoittauduin työkkäriin eikä olisi tullut karenssia, mutta olin jo löytänyt siinä vaiheessa kokopäiväisen työn.