Miksi pitkässä parisuhteessa ahdistaa?

että jossain olisi sielunkumppani, joka poistaisi sieltä SINUN päästäsi kaiken epävarmuuden, ahdistuksen, epäilyksen ja pettymyksen. Ei sellaista ole olemassa. Onnekkailla ihmisillä on ollut sellainen äiti tai isä, mutta sinne varhaislapsuuden onnelaan, jossa kaikki tarpeet täytettiin, aina huolehdittiin että lapsella on hyvä mieli ja elettiin suhteessa jossa oli ristiriidatonta rakkautta, ei kukaan meistä enää pääse. Sen paratiisin portit sulkeutuvat kun ikää tulee. Ja jos kuuluu siihen suureen joukkoon ihmisiä, jotka eivät ole tätä kokeneet ja kaipaavat sitä lopun elämänsä, täytyy vain hyväksyä että sellaista suhdetta ei koskaan tule saamaan toisen aikuisen ihmisen kanssa. Se vain ei ole mahdollista, ja ne täyttymättömät tarpeet pitää yrittää täyttää jotenkin muuten.

Parisuhteeseen kuuluu se, että on hyviä ja huonoja aikoja. Kriisejä tulee ja menee. Suurin osa kriiseistä on omia, henkilökohtaisia kriisejä, vaikka niistä syyttääkin parisuhdetta, jonka piti tehdä ihminen onnelliseksi ja joka siihen ei sitten näytä pystyvän. Kannattaa erottaa omat kriisinsä ja se, mikä oikeasti liittyy puolisoon.

Ihmiset muuttuvat koko elämänsä ajan. Rakkauskin muuttuu siinä samalla. Ei se aina ole helppoa.

4

aivan oikeassa, ei ole mieheni tehtävä pelastaa mua kaikelta pahalta. Siksi yritänkin ajatella että ajattelen itsekkäästi, ja häpeän sitä etten ole tyytyväinen.

Minussa ja miehessäni on paljon samaa, mutta ahdistuksen iskiessä pelkään hirveästi niitä asioita jotka meitä erottaa. Esimerkiksi ammattiemme ja perhetaustojemme puolesta tulemme niin eri maailmoista, että emme välillä tunnu ymmärtävän toisiamme ollenkaan. Erityisesti mua pelottaa miehen ajoittainen ahdasmielisyys, kun itse en halua koskaan jämähtää paikoilleni ja rutinoitua mielipiteisiin, jotka eivät ole perusteltuja.

ap

trauma entisestä suhteesta, riittää siihen että ahdistus alkaa.

[quote author="Vierailija" time="08.04.2013 klo 11:46"]

Kreikassa sanotaan, että on kolmen laista rakkautta. Ehkä tämä on niistä se ystävyyteen perustuva suhde...? Siispä, Voiko suhde toimia ilman intohimoa? Ja voiko tunteet vahvistua ajan myötä, vaikkei niitä hirveästi ole ollut koko aikana...???

[/quote]

Kyllä, parisuhde voi toimia ilman intohimoa. Ja kyllä monet tunteet voivat vahvistua ajan myötä jos niitä halutaan vaalia ja kehittää. Itsestään tunteet eivät vahvistu. No, ehkä negatiiviset tunteet voivat tulla enemmän pintaan jos parisuhdetta ei hoideta.

Intohimo tunteena voi olla aika vaikea vahvistaa jos sitä ei ole suhteen alussakaan ollut. Yleensä sen ylläpitäminenkin pitkässä suhteessa missä sitä on ollut on haastavaa. 

Kiitos hyvistä kommenteista! Auttoi lukijaakin!

Itse "kärsinyt" 10 v. ahdistuksesta, joka alkoi heti suhteen alattua. Lapsia ei ole, mutta sitoutuminen on tosi vaikeaa.

ROCD on meillä vähän tunnettu, mutta liittyy pakkoajatuksiin koskien parisuhdetta. Suosittelen tutustumaan!

Mulla aina PMS-oireiden aikaan tulee halu jättää mieheni :D Menee aina ohi

Tutulta kuulostaa! Minulla 7v parisuhdetta takana ja avioliitossa 6kk. Avioliiton oli kai osin tarkoitus parantaa parisuhdetta. Miehessäni on paljon hyvää ja monesti meillä on kahdestaan mukavaa. Mieheni luonteessa on myös paljon sellaista mitä en kerta kaikkiaan voi sietää (huonot käytöstavat, moukkamaisuus sosiaalisissa tilanteissa, arvomaailma osin) Olen jo aikuinen 44v enkä todellakaan oleta toisen muuttuvan. Silti salaa haaveilen erilaisesta miehestä (sosiaalisesti taitava, puhelias, hauska jne). Mieheni on huomattavasti varakkaampi kuin minä ja totta puhuen se on yksi syy miksi ehkä olemme pysyneet yhdessä. Olen itsekin koulutettu ja hyvässä asemassa työelämässä mutta varsinaista omaisuutta/rahaa minulla ei ole. Mahdollisessa erossa joutuisin muuttamaan yksiöön ja jättämään hyvästit merenrantamökille ja veneelle. Tiedän, kuulostaa tosi kamalalta ja pinnalliselta. 

Luulen, että olen läheisriippuvainen kun olen jäänyt tähän suhteeseen ja siedän huonohkoa lähes seksitöntä suhdetta. Olen hoikka ja keskivertoa vähän paremman näköinen ja tähän asti olen löytänyt miehiä halutessani. Joku minut saa silti jäämään tähän silloin tällöin ahdistavaan suhteeseen enkä keksi muuta kuin läheisriippuvuus. Tuntuisi "nololta" erota. 

Fiilistäni ei mitenkään paranna se, että kesällä törmäsin sattumalta nuoruuden tuttuun jonka kanssa oli sähköä jo teininä ja välittömästi myös tavatessamme. Vietimme terassilla iltaa porukassa ja ilta oli todella hauska. Päädyimme samoille jatkoille veneelle ja humalassa halailemaan jne. Kehuimme toisiamme puolin ja toisin ja "sukat pyöri jalassa". Hänkin on naimisissa eikä todellakaan tyyppiä kenen kanssa edes haluaisin olla parisuhteessa. SIlti en saa häntä mielestäni ja vakoilen päivittäin hänen somea ja haaveilen uudesta illasta hänen kanssaan. Yölläkin olen herännyt ajattelemaan häntä ja katselemaan hänen kuvia netistä. Näin kirjoitettunakin asia hävettää minua! 

Muilla samantyyppisiä kokemuksia ja mikä avuksi?

Vierailija kirjoitti:

tuossa vaiheessa pitäisi olla vielä kuherrusvaiheessa ;)

Eikai missään vaiheessa tarvitse olla kuherrusvaiheessa. Ei ainakaan jos sillä tarkoitetaan yhdessä nuohoamista koko ajan.

Höpö höpö. Ei ole mitään sääntöä jonka mukaan tietyssä suhteen vaihessa pitäisi tuntua tietynlaiselta. Ahdistusta voi olla missä tahansa vaiheessa ilman että suhteessa olisi mitään vikaa. Lakatkaa myrkyttämästä itseänne jollain järjenvastaisilla "säännöillä".

Alottajaa kehottaisin googlaamaan rocd:n.

Ehkä ihmisen vaisto kertoo, että tämä ei ole hyvä juttu. Muistan, että tapailuvaiheessa huomasin tulevassa kumppanissani jotain outoa ja mietin, että tämän ihmisen kanssa ei ehkä kannattaisi alkaa seurustelemaan. Hän oli jo alussa omituisella tavalla ripustautuva. Itse menevänä naisena ihastuin siihen, että kerrankin joku sanoi minulle asiat suoraan, eikä hyväksynyt käytöstäni.

Tästä seurasi monen vuoden suhde, joka näin jälkikäteen ajateltuna oli todella huono juttu. Hän sai jollakin kummallisella tavalla manipuloitua minut niin, että podin huonoa omatuntoa omista ajatuksistani, jopa unistani. Olin muka niin huono ihminen, pettäjäluonne yms. Eniten tähän kieroutuneeseen suhteeseen vaikutti varmasti se, että olin niin nuori, että kuvittelin minua jokusen vuoden vanhemman miehen olevan oikeassa ja minä väärässä. Kesti kauan, ennen kuin tajusin vihdoin päästää irti tuosta nuoruuden rakkaudesta jonka kanssa kuvittelin viettäväni loppuelämän. Nykyään olen varovaisempi ihmisten suhteen ja jotain olen ehkä oppinutkin. En ainakaan alistu enää muiden määräiltäväksi.

Kaikki ihmiset eivät sovellu perinteiseen parisuhteeseen, ehkä olet yksi heistä.

Joitakin ahdistaa sitoutuminen, toisia elämä ns. paikoillaan ja vakiintuneena, toiset kaipaavat paljon omaa tilaa ja aikaa eivätkä halua asua yhdessä kenenkään kanssa. Voi olla myös sitä, että puoliso ei olekaan ihan niin sopiva itselle kuin haluaa uskoa.

Omasta puolesta voin sanoa, ettei parisuhde ahdista eikö puoliso ärsytä joitain pikkuasioita lukuunottamatta. Tykkään asua hänen kanssaan saman katon alla ja viettää aikaa yhdessä. Ollaan oltu parisuhteessa yli 20 vuotta ja parin vuoden jälkeen muutettiin yhteen. Olemme molemmat ihmisiä jotka viihtyvät kotona, eivätkä kaipaa jatkuvaa säpinää ja vaihtelua elämän. Olemme sopuisia ja pidämme toisistamme.

Istun tässä keittiöstsäni ja syön aamupalaa. Lapseni on murkku ja miesystävä jallittaa aina,että pitäisi olla aikaa hänelle. Se on ahistavaa. Mieluummin olen kotona,lapsen kanssa,omassa rauhassa.

AHDISTUSHULLU TAAS VAUHDISSA

Varjelkoon, missä ihmeen ”pitkässä parisuhteessa”?

No, nykymenoa en ymmärrä. Itsellä ollut tuota suhdetta jo vuodesta -72. Naimisiin mentiin -74.

Kyllähän se tietysti ahdistaa, kun tietää että vuosia ja suhdetta ei välttämättä ole kauan jäljellä. Jokainen päivä on lahja. Kyllä riidellään ja sovitaan. Ei kai mikään suhde ole tasainen. Myrskyt ja ahdistukset kuuluu myös asiaan. Puolisoni on kuitenkin se elämäni rakkaus ja paras ystävä.

Ahdistaako kenties miehen "ainainen" läsnäolo?

Tarvitsetko enemmän tilaa ja aikaa olla vain yksin? (sekin on ok)

Entä jos et etsisi syytä/vastauksia parisuhteesta vaan muusta elämästä. Jos jokin muu osa-alue tökkii niin helposti se negativisuus ja ahdistus puretaan juuri siihen lähellä olevaan kumppaniin.

Häh? Kysyt pitkästä parisuhteesta ja omasi on alle pari vuotta. Eli kummasta pitäisi keskustella: pitkistä patisuhteista vai tuoreista tapailu-/seurusteluviritelmistä?

Olen tajunnut että haluat jakaa sitä haisevaa löysää vitttuasi muillekin kuin omalle miehelle.

Vierailija kirjoitti:

Kertokaa mielipiteitä. Olen kamppaillut asian kanssa jo kuukausia. Miesystäväni muutti luokseni jo puolen vuoden seurustelun jälkeen. Kiltti, huomaavainen, vähän saamaton, mutta rehellinen. Luulen rakastavani häntä, miten rakkaus nyt sitten määritellään. En tunne häneen mitään ylitsevuotavaa kipinöintiä tai kiihkeää kemiaa. Silti, välitän hänestä aivan järjettömän paljon... Onko siis kyse elämänkumppanista, vaiko vain erittäin hyvästä ystävästä, joiden huumorintaju ja ajatusmaailma kohtaavan täydellisesti? En ymmärrä itseäni. Koska hän on niin hyvä, ehkä liiankin kiinni minussa...? pari vuotta nyt ollaan menty näin. Ja meillä on ihan hauskaa keskenämme, minkään ei pitäisi olla vialla. Silti jokin erottaa päivä päivältä minua hänestä kauemmas. Olen koittanut tutkiskella itseäni kaikella lailla. En vain löydä syytä... Kreikassa sanotaan, että on kolmen laista rakkautta. Ehkä tämä on niistä se ystävyyteen perustuva suhde...? Siispä, Voiko suhde toimia ilman intohimoa? Ja voiko tunteet vahvistua ajan myötä, vaikkei niitä hirveästi ole ollut koko aikana...???

itse voisin ajatella kokeilla pientä breikkiä suhteesta, mene vaikka kaverin luo tai vanhemmille tms. ole ilman häntä ja katso helpottaako ahdistus mutta ennen sitä puhu kumppanillesi alleviivaan tämän

Vierailija kirjoitti:

että jossain olisi sielunkumppani, joka poistaisi sieltä SINUN päästäsi kaiken epävarmuuden, ahdistuksen, epäilyksen ja pettymyksen. Ei sellaista ole olemassa. Onnekkailla ihmisillä on ollut sellainen äiti tai isä, mutta sinne varhaislapsuuden onnelaan, jossa kaikki tarpeet täytettiin, aina huolehdittiin että lapsella on hyvä mieli ja elettiin suhteessa jossa oli ristiriidatonta rakkautta, ei kukaan meistä enää pääse. Sen paratiisin portit sulkeutuvat kun ikää tulee. Ja jos kuuluu siihen suureen joukkoon ihmisiä, jotka eivät ole tätä kokeneet ja kaipaavat sitä lopun elämänsä, täytyy vain hyväksyä että sellaista suhdetta ei koskaan tule saamaan toisen aikuisen ihmisen kanssa. Se vain ei ole mahdollista, ja ne täyttymättömät tarpeet pitää yrittää täyttää jotenkin muuten.

Parisuhteeseen kuuluu se, että on hyviä ja huonoja aikoja. Kriisejä tulee ja menee. Suurin osa kriiseistä on omia, henkilökohtaisia kriisejä, vaikka niistä syyttääkin parisuhdetta, jonka piti tehdä ihminen onnelliseksi ja joka siihen ei sitten näytä pystyvän. Kannattaa erottaa omat kriisinsä ja se, mikä oikeasti liittyy puolisoon.

Ihmiset muuttuvat koko elämänsä ajan. Rakkauskin muuttuu siinä samalla. Ei se aina ole helppoa.

4

aivan oikeassa, ei ole mieheni tehtävä pelastaa mua kaikelta pahalta. Siksi yritänkin ajatella että ajattelen itsekkäästi, ja häpeän sitä etten ole tyytyväinen.

Minussa ja miehessäni on paljon samaa, mutta ahdistuksen iskiessä pelkään hirveästi niitä asioita jotka meitä erottaa. Esimerkiksi ammattiemme ja perhetaustojemme puolesta tulemme niin eri maailmoista, että emme välillä tunnu ymmärtävän toisiamme ollenkaan. Erityisesti mua pelottaa miehen ajoittainen ahdasmielisyys, kun itse en halua koskaan jämähtää paikoilleni ja rutinoitua mielipiteisiin, jotka eivät ole perusteltuja.

ap

Parisuhteen saa toimimaan eri taustoista huolimatta, mutta se luultavasti vaatii enemmän työtä kuin jos taustat ovat samanlaiset. Minä olen varakkaasta ylemmän keskiluokan perheestä, mies taas duunaritaustainen ja rankoista lapsuudenkokemuksista kärsinyt, nykyään tosin hänkin korkeakoulutettu. Meidän suhteen salaisuus on varmaankin yhteiset tavoitteet ja avoin keskustelu. Tietyistä asioista ollaan edelleen eri mieltä ja väitellään välillä kiihkeästi, mutta isoissa linjoissa kuitenkin aika samaa mieltä vaikka tulokulma voi olla vähän erilainen. Harrastuksia on sekä omia että yhteisiä, ja molemmat tarvitsevat riittävästi omaa tilaa. Kohta parinkymmenen vuoden suhteen jälkeen luulen, että introvertin ja ekstrovertin suhde olisi hankalampi saada toimimaan kuin eri taustoista olevien, kunhan vain yhteinen keskustelu onnistuu.

Vierailija kirjoitti:

Kertokaa mielipiteitä. Olen kamppaillut asian kanssa jo kuukausia. Miesystäväni muutti luokseni jo puolen vuoden seurustelun jälkeen. Kiltti, huomaavainen, vähän saamaton, mutta rehellinen. Luulen rakastavani häntä, miten rakkaus nyt sitten määritellään. En tunne häneen mitään ylitsevuotavaa kipinöintiä tai kiihkeää kemiaa. Silti, välitän hänestä aivan järjettömän paljon... Onko siis kyse elämänkumppanista, vaiko vain erittäin hyvästä ystävästä, joiden huumorintaju ja ajatusmaailma kohtaavan täydellisesti? En ymmärrä itseäni. Koska hän on niin hyvä, ehkä liiankin kiinni minussa...? pari vuotta nyt ollaan menty näin. Ja meillä on ihan hauskaa keskenämme, minkään ei pitäisi olla vialla. Silti jokin erottaa päivä päivältä minua hänestä kauemmas. Olen koittanut tutkiskella itseäni kaikella lailla. En vain löydä syytä... Kreikassa sanotaan, että on kolmen laista rakkautta. Ehkä tämä on niistä se ystävyyteen perustuva suhde...? Siispä, Voiko suhde toimia ilman intohimoa? Ja voiko tunteet vahvistua ajan myötä, vaikkei niitä hirveästi ole ollut koko aikana...???

Tuohon ei kannata nuoruutta tuhlata. Pahenee vanhemmiten.

Vierailija kirjoitti:

Meillä 26v parisuhdetta takana. Ei ahdista.

Meillä samoin 26v.

Ainoa mikä joskus surettaa on erilainen käsitys läheisyydestä. Miehelle riittää se että katsellaan telkkaria samassa huoneessa, itse haluaisin joskus halata ja suukotella. Nyt tuo on vain kuiva nokkaisu kun lähden nukkumaan ja sellainen läpy-läpy  halaus ilman intensiteettiä (intohimosta puhumattakaan!).

Silti parisuhde ei ahdista, meillä on 99% ajasta mukavaa yhdessä. Se ei tarkoita ettei olisi ongelmia mutta olemme aina samalla puolella ja tuemme toisiamme. En osaa kuvitellakaan suhdetta kehenkään toiseen.