Milloin tajusit lopullisesti jääväsi yksin?

Eilen.

Jossain neljän- ja viidenkympin välillä

Lapsena. En halunnut jäädä kyökkiin hellan ja nyrkin väliin. Hyvin olen elämässä pärjännyt silti, ei tämä kauheaa ole, yksin elo.

No, sanotaanko että kaikki unelmoinnit ja haaveilutkin tämä mies lopetti tuossa vuosien 28-30 välillä. Sitä ennen joku pieni vainoharhainen ääni pään sisällä piti vielä toiveita yllä, vaikka kaikki merkit reaalimaailmasta kertoivat toista. Tuonkin ajankohdan jälkeen on vielä ollut yksittäisiä hetkiä jolloin naiivit, todellisuudenpakoiset hetket ovat yrittäneet puskea jostain syvältä esiin, mutta nyt ne on helppo tukahduttaa.

Nykyään elän täysin tunteettomassa limbotilassa, jossa en anna itseni tuntea mitään. Kuljen elämää eteenpäin loppumattomassa sumussa, joka estää näkemästä pieniäkään positiivisia hetkiä ja niistä johtuvia väistämättömiä pettymyksiä.

Reilusti alle kolmikymppisenä.

Ikisinkkumies

Jollain tasolla jo heti kymmenennen ikävuoden jälkeen, hieman paremmin tiedostaen joskus 15-vuotiaana ja lopullisesti joskus vähän päälle parikymppisenä, kun myönsin rehellisesti itselleni, että en kiinnosta miehiä parisuhdemielessä, vaan pelkästään kaverina. Aina sanotaan, että jokaiselle olisi muka useitakin "oikeita" kumppaneita, mutta en usko sitä. Jos se olisi totta, en minäkään olisi ylijäämänainen.

Tuossa pari tuntia sitten tuli tunne, että ei jumaleisson sentään aikuisen naisen tarvitse ikinä enää yhdenkään ääliön takia mieltään pahoittaa. Pitäkööt perkele tunkkinsa. Imen ilmeisesti puoleeni kontrollifriikkejä mimosankukkia, joiden kanssa en voi olla oma itseni koskaan kun aika minusta löytyy jotain paranneltavaa. Itselleni ja lapsilleni onneksi vältän loistavasti, joten nyt loppu haihattelut. Miehet ei vaan sovi minulle.

t. N42

Pari vuotta sitten. Jäin sinkuksi joku 4vuotta sitten ja aluksi kuvittelin että löytäisin jonkun, mutta ei näyttänyt ketään kiinnostavan. Miehiä on vaan liian paljon tyrkyllä, ei minua kukaan enää kaivannut. Nykyään olen jo niin syrjäytynyt ja erakoitunut ettei musta enää olisi keneenkään tutustumaan, vaikka sattuis jotain kiinnostamaankin.

m32

Sinä vuonna kun Laasasen gradu julkaistiin, oliko 2008. Markkina-arvoteoria oli eräänlainen valaistuminen. Ymmärsin silloin lopullisesti olevani alemman tason mies ja sitä myöten voin heittää kaivoon kaiken toivon naisen saamisesta.

Nelikymppisenä luovutin.

Vierailija kirjoitti:

Pari vuotta sitten. Jäin sinkuksi joku 4vuotta sitten ja aluksi kuvittelin että löytäisin jonkun, mutta ei näyttänyt ketään kiinnostavan. Miehiä on vaan liian paljon tyrkyllä, ei minua kukaan enää kaivannut. Nykyään olen jo niin syrjäytynyt ja erakoitunut ettei musta enää olisi keneenkään tutustumaan, vaikka sattuis jotain kiinnostamaankin.

m32

Sama.

Tosin tiedän kokemusteni perusteella, että ketään ei tosiaankaan tule kiinnostamaan. En silti kykene elämään normaalia elämää, normaalien ihmisten keskellä, joten minulle tuo eristäytyminen on lähes täysin eräänlainen defenssimekanismi oman mielenterveyteni kannalta. En pysty teeskentelemään normaalia ja pitämään yllä kulissia, jota vaaditaan etteivät muut ihmiset pitäisi täydellisenä friikkinä.

Suomi on paha ja toivoton maa. Jäisin itsekin täällä sinkuksi, tosin vapaaehtoisesti, koska täällä on vain hulluja ja sekopäitä tarjolla. Lähden Brasiliaan katselemaan löytyisikö sieltä positiivista naista joka haluaa elää oikeaa elämää eikä leikkiä sosialistileikkejä Suomi nimisessä poliisivaltiossa. 

Outo kysymys. En koskaan. Itse asiassa en ole sitten 17 täytettyäni koskaan ollut paria kuukautta kauempaa sinkkuna. Nyt 35 ja naimisissa onnellisesti maailman ihanimman miehen kanssa.

Miten olette korvanneet toisen ihmisen läheisyyden ja poistaneet seksihalut?

itse666 kirjoitti:

Suomi on paha ja toivoton maa. Jäisin itsekin täällä sinkuksi, tosin vapaaehtoisesti, koska täällä on vain hulluja ja sekopäitä tarjolla. Lähden Brasiliaan katselemaan löytyisikö sieltä positiivista naista joka haluaa elää oikeaa elämää eikä leikkiä sosialistileikkejä Suomi nimisessä poliisivaltiossa. 

Tästä olen täysin päinvastaista mieltä. Olen tavannut useita ihania, mukavia ja elämäniloisia naisia, joiden kanssa vietetyt lyhyetkin hetket ovat minut ainakin hetkeksi omasta, henkilökohtaisesta yksinolon mutakuopastani kyenneet pinnalle nostamaan.

Tämä on silti valitettavasti sitä naiivia haaveilua, jonka pyrin sulkemaan pois ajatuksistani. Parempi olisi ollut elää ilman mitään edes etäisesti positiivista. Ilman mitään, josta voisi heikkoina hetkinään haaveilla.

Ei ole ongelmana. Aina on nainen löytynyt jonkinlaisen kuivan kauden jälkeen, yleensä aika vaivattomasti.

Vierailija kirjoitti:

Outo kysymys. En koskaan. Itse asiassa en ole sitten 17 täytettyäni koskaan ollut paria kuukautta kauempaa sinkkuna. Nyt 35 ja naimisissa onnellisesti maailman ihanimman miehen kanssa.

Tämän ketjun vastauksista päätellen ei ollenkaan outo kysymys.

Ehkä outo ihmisille, jotka elävät normaalien ihmisten kuplassaan eivätkä suostu uhraamaan ajatuksen puolikastakaan sille, että kaikilla tässä maailmassa ei asiat olekaan kuten sillä suurella normaalilla massalla.

Silloin kun olin nostanut jonkun aikaa painoja ja kasvanut, naiset katsovat kadulla ja hymyilevät, mutta kukaan ei lähesty. Baareissa lähestyi naiset, mutta en juo tai käy baareissa enää joten yksin tässä pitää olla koko loppuelämä.

Nyt, kun makaan saattohoidossa ja tiedän että aikaa on enää vain muutama viikko. En yksinkertaisesti jaksaisi enää sitä tutustumista.

Nro 13 vaikka parisuhteeseen pääsy ja siinä olo on ollut sinulle itsestään selvyys niin kaikille se ei sitä ole?

Olen 26-vuotias nainen ja ihan tavallisen näköinen, mutta ehkä pitäisi jo luovuttaa haaveilemasta? Ja sitäkin kamalampaa että yhteistä elämää ei rakastamani miehen (olen hänelle pelkkä kaveri ja mieluummin elää vaikka loppuelämänsä sinkkuna kuin kanssani) kanssa ole tulossa, on jäädä lapsettomaksi

toisaalta haaveista luopuminen ja tilanteen lopullinen hyväksyminen olisi helpotus