Lue keskustelun säännöt.
Kohtalotovereita? Nuorena aikuisena rakkauden nälkä ja huono itsetunto
31.01.2013 |
ja sen seurauksena kelpasi heti ensimmäinen mies joka osoitti kiinnostusta?
Minulla ei onneksi käynyt pahin mahdollinen säkä mutta erohan siitä tuli kun alkoi vihdoin liki kolmikymppisenä pää pelata. Eikä kiinnostanut enää olla mielin kielin vain siksi, että joku viitsii minusta tykätä.
Ihan noin kamalaa se ei tietenkään ollut, eihän sitä muuten olisi niin kauan kestänytkään (melkein 20 v).
Paljon oli yhteistäkin (kuten esim. huumorintaju, lukeminen ja samoista kirjoista pitäminen) mutta kun se minun huono itsetuntoni poistui kuvioista kovien työelämäkokemusten jälkeen ei yhteistä tulevaisuutta vaan enää ollut.
En oikein voi suhdetta eksäni kanssa katuakaan koska selvästi näen, etten olisi ollut muuhun silloin kykenevä.
Nyt joudun miettimään, miten voin antaa vanhemmilleni anteeksi, että itsetuntoni lapsena vietiin ja minut opetettiin ajattelemaan, että miehen osoittamasta kiinostuksesta pitää olla niin kiitollinen että omat ajatukset on unohdettava ja miestä kuuluu lähinnä palvoa.
Kommentit (4)
Minulla oli 60-vuotiaaksi elänyt kummitäti, joka meni naimisiin opiskeluaikoina ensimmäisissä tansseissa ensimmäisen tanssittajan kanssa lyhyen seurustelun jälkeen. Olivat naimisissa 40 vuotta. Mies ei ollut väkivaltainen, mutta ivasi puolisoaan (ainakin viimeisen 10 vuoden aikana, alustahan en mitään tiedä kun olen itse ollut lapsi). Kun tämä kummitäti sairastui syöpään (johon lopulta myös kuoli), mies tokaisi ettei minkään sairaan ihmisen kanssa halua elellä. No eipä kauaa tosiaan tarvinnutkaan...
Kannattaa ehkä vähän tosiaan miettiä, mihin niitä miehiä tarttee.
Olen lähes kolmekymppinen ja seurustellut muutaman kerran. Olen tyytyväinen, etten ole jäänyt huonoon parisuhteeseen, vaan reippaasti laittanut lusikat jakoon, kun mies on ruennut kohtelemaan huonosti tai katselemaan muita naisia. Maailmassa on kuitenkin se noin 3,5 miljardia miestä, että jospa olisi vielä joku parempi tiedossa.
Yksinkin on kyllä kiva olla! :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
se että on tuhlannut elämäänsä suhteeseen, missä ei kumpikaan voinut olla onnellinen. Vaikka eipä me ymmärretty sitä silloin kumpikaan.
Toivon, että eksäni on nyt onnellinen uudessa suhteessaan, itse olen onneksi löytänyt ihanan miehen ja olen itse ainakin melkein kokonainen huolimatta kokemuksistani.
Eikä ne vanhemmatkaan pahuuttaan meille aikanaan välittäneet niitä asenteita, joiden uhhreiksi olivat itsekin joutuneet, välillä vaan riepoo kun katselee ja kuuntelee ihmisiä, joita on aina kannustettu ja ehoitta rakastettu.
Mutta parempi tietysti olla onnellinen heidän puolestaan, huonomminkin voisi olla :)
osin uskonnollisista syistä (vanhempien uskonto, ei enää oma).
Ja otin sitten ekan joka "huoli". Olipa jo paniikki että kukaan ei halua, vaikka ikää oli vasta 15-17v.
Tajusinpa vaan olevani ei mikään hyvännäköinen (liippaisee läheltä minuakin nyt tuo toinenkin ketju jonka joku aloitti, milloin tajusit ettet ole kaunis...).
Totta kai olin ihastunutkin mieheeni, tokihan teini-iässä helposti ihastuu. Tiedä sitten, olisiko se elämä ollut sen kummempaa jos olisi tehnyt toisin. Olenhan saanut kuitenkin ihanat lapset.
Nyt vaan taas tuntuu mättävän asiat... jo yli 20v. yhdessä tahkottu paremmin ja huonommin... (olen se joka kirjoitti just ketjun mitähän nyt olen miehen mielestä tehnyt ... )
oman elämän sivusta katsoja -syndrooma olevan seurauksena nuoruden arvottomuuden tunteista. Halu sopeutua muiden tarpeisiin ja toiveisiin on vaan liian suuri ja omat tarpeet ja toiveet on toissijaisia. Meitä syyllistämällä kasvatettuja on liikaa!
Nyt yli viisikymppisenä vihdoin olen oppinut oikeasti sanomaan ei ihan kaikissa ihmissuhteissa silloin kun haluan. En auta aina, en kuuntele aina - vaan vain jos itse haluan ja jaksan.
Ja mikä parasta, ilman huonoa omaatuntoa!