Kohta 5 täyttävälle suositeltiin psykiatrian osastojaksoa??

Vaikeahan se on äidille tunnustaa, että omalla lapsella heittää päästä, mutta parempi että lapsi saa ajoissa apua ja hoitoa, eikös?

Olisiko tutkimusjakso?

aspergertyyppisten oireiden, aistiyliherkkyyksien ja käytöshäiriöiden vuoksi. Ei kylläkään osastolla, vaan useamman kuukauden polikliinisellä jaksolla. En itse osannut karttaa psykiatria-nimikettä, eikös noita samoja asioita aika pitkälti tutkita lapsilla sekä psykalla että neurolla?

oon kakkosen kans samaa mieltä.

Itselläni bipo ja oisin toivonut, että ois aikaisemmin havaittu. Merkkejä oli.

nopeammin se dg saadaan tehtyä, sitä nopeammin lapsi saa avun. Osastojakso nopeuttaa sitä.

pettämistä, tunteiden vuoristorataa, mt-ongelmia?

että saavat varmoja havaintoja lapsen toiminnasta. Pyydäpäs uusi palaveri ja pyydä, että sinulle selitetään tutkimus- ja hoitosuunnitelmaa tarkemmin.

Ja lapsen oireet olivat jo alkaneet ennenkuin tuo tapahtui. Tunteet kyllä heittelevät, minulla on sen suhteen ongelmia, mutta voiko se periytyneenä näkyä jo noin pienellä lapsella..? En ole mitään lautasia paiskonut tai hakannut perheenjäseniä, lähinnä vaan ärsyyntynyt tavallista ihmistä helpommin ja sanonut suorat sanat.



ap

ja nimenomaan allekouluikäiset lapset yleensä otetaan tutkimusjaksolle osastolle, kouluikäisiä useammin tutkitaan polikliinisesti.



Ei sen jakson tarkoitus ole syyttää ketään ja kyllä ne siellä sentään lastenpsykiatrian ammattilaisina osaavat hoitaa homman niin, ettei lapsi pelästy tms.



Mut jos teillä jotain neurologistaongelmaa on, niin pitää ottaa huomioon että varsinkin juuri näillä vanhempien ärsyyntymisestä ja ärtyisästä käytöksestä usein muita helpommin seuraa ongelmia ja ku nsiitä sitten seuraa lisää vanhempien stressiä ja ärtymystä, ja siitä taas lisää lapsen oireita, niin homma lähtee spiraalina käsistä, ellei kierrettä saa katkaistua. Niin että jos siitä sulle jotain edse vihjataan, niin älä ihmeessä ota nokkiisi, vaan kerää kaikki hyöty ja neuvot ja vihjeet, mitä vaan voit saada sekä itsesi että lapsesi rauhoittamiseksi.

kotona yöt. Minusta tuntuu kyllä aika hurjalle tuollainen moneksi viikoksi perheestä erilleen vieminen. Johan siinä lapsi alkaa käyttäytymään aivan eri lailla eroahdistuksesta johtuen.



Olisiko neuron puolella mahdollista tehdä vastaava jakso polikliinisesti? Siellä yleensä aika paljon ymmärtäväisempää väkeä ja lääkäreitä.

Luulisi, että jos sellaista ehdotetaan, sille on silloin todellakin tarvetta. Tulijoita on nii paljon, joten ihmettelen, että sitä suositeltasiin ellei sille olisi pätevät syyt ja todellinen tarve.

Oon psykiatrian osastolla ja oon 11v ottakaa opiksenne: Ne on yrittäny tappaa mut liian vähällä unettomuudella. Siel joutuu mennä 7 aikaan nukkumaan ja mä itken aina sängyssä kun herään 3 aikaan aamulla ja sit en saa unta. Ja nyt joku luulee ett kusetan mut itkin tätä viestiä kirjottaessa. PS. Mä teen tosta rikosilmotuksen.

se että et hallitse tunteitasi ja ärsyynnyt noin on merkki siitä. Tunnesäätely ja tunnetaidot vaikuttavat tietenkin tapaasi olla vuorovaikutuksessa lapsen kanssa. Vauva ja lapsi oppii säätelemään omia tunteitaan vanhempansa tukemana, vanhempi auttaa lasta säätelemään tunteitaan. Jos sinulla on siinä ongelmia, et pysty itse auttamaan lasta tässä taidossa. Lapsi ei opi tunteiden käsittelyä ja säätelyä itsestään. Vuorovaikutussuhde vanhempiin on lapsen sosiaalis-emotionaalisen kehityksen tärkein kehys ja se rakentaa aivojen neuroniyhteyksiä ihan fysiologisella tasolla. Vuorovaikutuksen laadulla ja turvallisuudella on merkitystä lapsen myös mm.keskittymiskyvyn ja tarkkaavuuden kehittymiseen.

Ikää on nyt 7-vuotta. Jakso kestää noin viikon. Yöt ollaan kotona ja olen ollut päivätkin mukana sairaalassa.



Meillä on diagnoosina neurologisen kehityksen erityisongelmat F83. Osastojaksoilla tsekataan kehitys ja tuen tarpeet. Meillä terapiat ovat saaneet ihmeitä aikaan ja pikkumies aloittaa nyt koulun normiluokassa. Osastojakoja voin suositella tosi lämpimästi. Ne ovat osoitus loistavasta lasten integroidusta sairaanhoidosta.

mutta kysysin että jos lapsella on tic.oireita, kertooko se aina jostakin..vai voiko niitä olla ns.meillä kaikilla? Omallani on vaan ns.rykimistä mutta muuten lapsi ok. Nämä on tulleet vasta nytten ja en tiedä mistä johtuvat. Ei ole jokapäiväistä ja silloinkin kun on aina hetkittäin on noita rykimis "kohtauksia". Kiitos ketkä osaa vastata minulle:)

Mulla on tic-oireita. Alkoivat n. 6-7-vuotiaana, ovat jatkuneet läpi elämän, joskin olen oppinut hillitsemään niitä.

Sanotaan, ettei niistä saisi huomautella. Olen vähän eri mieltä, koska tietoisella ajattelulla pystyy estämään liikkeitä. Parempi se on ihmisten ilmoilla pystyä olemaan nykimättä.

Niin ja siitä, onko jotain vikaa minussa. Ehkä on, ehkä ei, mutta ei se elämää ole haitannut: kirjoitin 5 ällää, olen saanut yliopistokoulutuksen hyvillä arvosanoilla, minulla on hyvä parisuhde ja kaksi tervettä, fiksua lasta, olen väkituisessa työsuhteessa koulutustani vastaavassa työssä. Olen suht tasapainoinen ja normaali ihminen.

ap:n teksti sopii meidän perheeseen ihan täysin, oltiin psykiatrisen osastojaksolla 1 vk, joka toteutettiin niin että lapsi oli päivät osastolla ja tuli yöksi kotiin, osastolla hänellä oli oma hoitaja, joka kyllä jutteli lapsen kanssa myös omista asioistaan "mitäs olet puuhaillut kesällä, oletko uinut, minä tykkään käydä Kumpulassa uimassa jne"



Ymmärsin että yöpymiset olisi lopetettu kymmenisen vuotta sitten. Nyt osastojaksolla ollaan aamu 8-17 välisen ajan.



Meidän perheessä ei ollut mitään kriisiä, ei megariitoja, ei masennusta, ei juopottelua, vaan 2 työssä käyvää vanhempaa.



Tämän osastojakson jälkeen lapselle suositeltiin terapiaa, joka toteutuu päiväkodissa viikottain.



Käymme kerran vuodessa kontrollissa johon osallistuu neurolta ja psykiatrian puolelta asiantuntijoita ja lääkäreitä.



Koska lapsi on nyt päiväkodin erityisryhmässä pystyn vertailemaan toisia vastaavasti käyttäytyviä lapsia, koen että oma lapsi on saanut hyvää hoitoa ja tukea vaikeuksiinsa, ja tulee olemaan kouluvalmiudet kunnossa.



Saattaa olla että psykiatrian puolelta saatte Kelaan helpommin hakemukset läpi.

Mun lapsella on ollut 2 erilaista, toisesta en huomauttanut vaikka se sai minut raivon partaalle, olisin halunnut hakata lapsen päätä seinään ja huutaa LOPETA. Tämä oire loppui muutamassa kuukaudessa.



Toinen oli sellainen, että siitä huomauttelimme ja sitä on nyt jatkunut 4 vuotta.

Tutkimusjaksolle se lapsi sairaalaan halutaan. Testaaminen käy siellä sata kertaa nopeammin kuin avopuolella. Samoin lääkkeiden kokeilu. Vanhempi voi varmaan olla mukana noin pienellä.



Suosittelen ottamaan tarjouksen vastaan, meillä kiemurreltiin koko syksyn kun odotimme sairaalapaikkaa jota emme sitten saaneetkaan.



Lopuksi: miksi ihmeessä täällä kyselet, etkö voi puhua hoitotiimin kanssa? Jätä soittopyyntö omahoitajalle/lääkärille/sosiaalityöntekijälle siihen hoitopaikkaan, joka lapselle on lähetettä laittamassa. Sinulla on oikeus ja velvollisuus kysellä heiltä, eikä ämpyillä sekavalla maallikoiden höpöhöpöpalstalla. Tsemppiä

Lasten ja nuorten aivo-ongelmat ovat vaikeita diagnosoida. On selvitettävä, onko kyse psyykkisistä vaikeuksista vai neurologisista ongelmista tai peräti molemmista.



Siksi pientä lasta ja nuorta käsitellään kokonaisuutena ja tutkitaan kokonaisvaltaisesti oikean diagnoosin määrittelemiseksi.



Psykiatriaa ei pidä hävetä, se ei leimaa lasta eikä aikuista, ellei yksilö itse leimaa itseään oudolla käytöksellä. Se on yksi lääketieteenala muiden joukossa, eräs nopeimmin kehittyvistä vielä.



Minusta psykiatrinen diagnoosi olisi pienempi paha kuin neurologinen, sillä ensinmainittu voidaan hoitaa oireettomaksi, kun taas jälkimmäinen saattaa vaivata koko eliniän ja vaatia jatkuvaa lääkitystä.



Osastolle ei oteta potilaita, jotka ovat avohoidossa hoidettavissa, eli jotka ovat riittävän hyväkuntoisia. Sinne otetaan ne, jotka eivät selviä avopuolella.

Tulee vaikutelma, että sekä lapsella että vanhemmalla on vuorovaikutusongelmia. Lapsen oireilu on ollut ilmeisen vakavaa niin vanhempien kuin hoitohenkilökunnan mielestä.



Ihmetyttää, miten noin hoitokielteinen ihminen sitten vie lapsensa lääkäriin ja psykiatrille, jos ne kerran ovat pelkkää paperintäytettä?



Hoitosuhteessa on monta osapuolta, mm. vanhemmat, ja itse tässä tilanteessa parhaillaan olevana en voi kuin kehua tiimiä ja tuloksia. Ei ole tärkeää, KUKA SAI AIKAAN MITÄ, vaan lapsen voinnin paraneminen varmaankin on kaikkien yhteinen tavoite, vai mitä?



Minun egoni ei ole kiinni papereista tai siitä, paljonko hoitaja, lääkäri ja sosiaalityöntekijä ovat saaneet aikaan. Olen ikuisesti kiitollinen heille siitä, että sain heidät avuksi vaikeassa tilanteessa, josta en itse selvinnyt. Selviämisvaikeuksia varmaan oli sinullakin, kun tuohon päädyitte?