sammukka

¿Itsesäätelyn kehitys, jota kutsumme omaksitunnoksi, on tuloksensa sopivista lasten vuorovaikutuksista hoivaajiensa kanssa. Lasten kokema rakkaus ja arvostus edistävät omantunnon kehitystä, kun taas ruumiillisen kurituksen aiheuttamat pelon ja tuskan kokemukset häiritsevät tätä kehitystä. Lasten ruumiillisen kurituksen on loputtava, jos yhteiskunnastamme on tuleva omantunnon ja itsesäätelyn ohjaama eikä niiden vastakohtien hallitsema."



H. Patrick Stern, M.D., avustava pediatrian professori, Psykatria ja behavioraalinen pediatria, University of Arkansas for Medical Sciences



¿Tuskan ja epämukavuuden aiheuttaminen, miten vähäinen tahansa, ei ole toivottava menetelmä kommunikoitaessa lasten kanssa."



Yhdysvaltain lääketieteellinen yhdistys (American Medical Association),

Edustajainhuone, 1985



¿Orjamainen kuri saa aikaan orjamaisen luonteen... Heidän lyömisensä, ja kaikki muunlainen orjamainen ja ruumiillinen kuritus, ei ole sopiva menetelmä niiden kasvatuksessa, joista haluaisimme viisaita, hyviä ja kekseliäitä ihmisiä."



John Locke, 1632-1704, " Muutamia mietteitä kasvatuksesta," 1692



" Älä toru oppilasta pikaistuneena, koska se sekä tylsistyttää hänen älyänsä että lannistaa hänen uutteruuttaan, vaan nuhtele häntä hellästi, mikä saa hänet sekä halukkaaksi korjaamaan virheensä että iloiseksi jatkamaan rakastaen ja toivoen oppimista...



Anna mestarin sanoa: ' Tässä teet oikein.' Sillä minä vakuutan, ettei ole sellaista hiomakiveä loistavan älyn teroittamiseksi ja oppimisen rakkauden kannustamiseksi kuin tunnustus...



Mielestäni lapsen kasvattamisessa sivistyneeksi rakkaus on sopivampi kuin pelko, hellävaraisuus parempi kuin hakkaaminen."



Roger Ascham, kuningatar Elisabeth I:n opettaja, koulumestari, Englanti, julkaistu noin vuonna 1568



¿Lapsia tulisi johdattaa kunniallisiin käytäntöihin kannustuksen ja järkeilyn avulla, ei missään nimessä iskuilla ja huonolla kohtelulla."



Plutarkhos, n. 46-120 jKr, ¿Lasten kasvatus¿ Vol. I, Moralia, Kreikka



¿Se on inhottavaa ja orjamaista kohtelua... Lasten lyömisen seurauksena on toistuvasti tuska ja pelko, joista ei ole ole miellyttävää puhua, ja jotka ovat todennäköisesti myöhemmin lähteenä häpeälle, häpeälle, joka halvaannuttaa ja masentaa mieltä ja johtaa lapsen karttamaan ja inhoamaan päivänvaloa...



En viivy pitempään tässä aiheessa. Me tiedämme siitä jo tarpeeksi."



Quintilianus, n. 35-95 jKr, Institutio oratoria, Rooma

Mutta jotkut vanhemmat varmaankin kysyvät: ¿Kuinka voi väittää olevansa vastuullinen vanhempi, jos ei ota kiinni liikenteen sekaan juoksevaa lasta ja anna kunnon korvapuustia niin, että hän muistaa varoitukset katujen vaarallisuudesta?¿



Itse asiassa ruumiillinen kuritus saa lapset voimakkaan emotionaalisen hämmennyksen valtaan, minkä takia heidän on vaikea oppia läksyjä, joita aikuiset kertovat yrittävänsä opettaa. Niin sanotun korvapuustin antaminen ei vähennä aikuisen vihaa eikä se paranna lapsen käyttäytymistä.



Selkäsaunaa antavilla aikuisilla on taipumusta tulla vihaisemmiksi; selkäsaunan saaneilla lapsilla on taipumusta käyttäytyä huonommin. Ja ruumiillisen kurituksen kielteiset vaikutukset lapseen voivat olla pitkäkestoisia tai pysyviä.



Se ei opeta lapselle, että autot ja rekat ovat vaarallisia. Se opettaa heille, että aikuiset, joista he ovat riippuvaisia, ovat vaarallisia.

Joidenkin tutkijoiden mukaan jokainen aikuisen lapseen kohdistama väkivaltainen teko, miten lyhyt tai lievä tahansa, jättää jälkeensä emotionaalisen haavan, joka kestää eliniän. Voimme jossain määrin osoittaa tämän henkilökohtaisen kokemuksen avulla.



Useimpien meistä on myönnettävä, että voimakkaimmat ja epämiellyttävimmät lapsuudenmuistomme ovat niitä, joissa vanhempamme satuttavat meitä. Joillekin ihmisille muistot näistä tapahtumista ovat niin epämiellyttäviä, että he teeskentelevät niiden olleen merkityksettömiä tai jopa hauskoja. Heidän voi nähdä hymyilevän, kun he kuvailevat, mitä heille tehtiin. Hymyilemään heidät saa häpeä, ei mielihyvä. He peittävät menneisyydessä kokemiensa tunteiden muiston suojatakseen itseään tämänhetkiseltä tuskalta.



Yrittäessään kieltää tai vähätellä ruumiillisen kurittamisen vaaroja useiden ihmisten on kuultu sanovan: ¿Ruumiillinen kuritus on hyvin toisenlaista kuin lasten pahoinpitely¿ tai: ¿Pieni läimäytys takapuolelle ei ole koskaan tehnyt kellekään pahaa.¿ He ovat kuitenkin väärässä.





Vuonna 1940 tutkijat Sheldon ja Eleanor Glueck aloittivat kuuluisan tutkimuksensa

rikollisista ja ei-rikollisista pojista. He saivat selville, kuinka tietyt varhaislapsuuden tekijät saavat lapsissa aikaan antisosiaalista ja väkivaltaista käyttäytymistä. He osoittivat, että ensimmäiset rikollisuuden merkit näkyvät niinkin varhain kuin kolmen vuoden iässä ¿ kauan ennen kuin lapset ovat olleet alttiita kodin ulkopuolisille vaikutuksille.



Glueckit näyttivät, että vanhemmilla, jotka eivät onnistu hoitamaan lapsiaan rauhallisesti, hellästi ja kärsivällisesti, vaan turvautuvat ruumiilliseen kuritukseen, on taipumusta tuottaa aggressiivisia ja hyökkääviä lapsia. Mitä vakavampi ja varhaisempi kaltoinkohtelu, sitä huonompi lopputulos.



Glueckit saivat myös selville, että alhaisin antisosiaalisen käyttäytymisen esiintyvyys oli

aina yhteydessä lapsiin, jotka oli kasvatettu imeväisiästä asti huomioivissa, tukea antavissa, väkivallattomissa ja ruumiillista kuritusta käyttämättömissä perheissä.



Viesti kaikille vanhemmille, jotka haluavat olla näkemättä lastaan koskaan putkassa tai

vankilassa, on tässä yksinkertainen: ohjaa hellävaroen ja kärsivällisesti ¿ äläkä ikinä lyö.



http://www.nospank.net/pt-finn.pdf

ja mikäli he jaksaisivat, he olisivat keksineet parempia keinoja myös silloin, kun on pitänyt kajota lapseen.



Useimmat " ammattilaiset" ovat sitä mieltä, että käsiksi käymisestäkin huolimatta lapsi voi kasvaa ihan normaalisti ja sitä rataa. Mutta ei missään nimessä niin, että lapsi sen tukistamisen/tms ANSIOSTA kasvaa oikeaan suuntaan. Siihen auttaa taas kaikki se muu, mitä tehdään silloin kuin EI tukisteta.



Olen ympäristössäni nähnyt hyvin erilaisia toimintatapoja lasten kanssa. On jännä, miten toiset vanhemmat selvittävät ongelmat ilman tukkapöllyä, toiset tukkapöllyn kanssa.



Samaten olen aina ihmetellyt ja ihaillut niiden vanhempien taitoa, jotka osaavat toimia haastavienkin lasten kanssa sillä tavalla, ettei näpäytyksiin tarvitse mennä. Mutta silti heillä on ollut homma hanskassa. Sellaisia EN silti tunne, joilla ei IKINÄ menisi hermo.



Luunapista nousee mulle aina seuraavia ajatuksia:



- Jos se luunappi ei tunnu missään ja on kuin enkelin kosketus, niin mikäs sillä sitten on vaikutus? Muu kuin se häpeän tunne, minkä lapsi saa kun äiti koskee?



- Jos lapsi ei osaa hallita itseään ja asettaa itselleen rajoja, koska hänellä on ongelmia kehityksessä, niin nopeutuuko hänen kehittymisensä luunappien ansiosta? Tietysti se voi pysäyttää miettimään: seis, jos äiti/isä näkee, tulee kipeää.



- Jos luunappia tms käytetään vaikka lapsen kohdalla 4 kertaa yhteensä, niin voisiko kuvitella, että myös ne 4 hankalaa kertaa olisi voitu käsitellä toisin? Tuskin lapsen kanssa hankalat tilanteet rajoittuvat vain neljään.



- Jos lapsen kanssa on koko ajan hankalaa, vaikka luunappeja jaellaan avokätisesti, niin onko niistä sitten tehoa?



Mun käsityksen ja epäilyn mukaan äidit ja isät jakelevat luunapit enemmän sen mukaan, miten he itse ovat väsyneitä ja stressaantuneita. Ei siis lapsen käytöksen tai teon mukaan. Ja yleensähän lapsetkin temppuilevat enemmän, jos heille ei aikaa riitä. Ei se sitten jälkikäteen ajateltuna välttämättä ole reilua, että lapsi on saanut luunappeja siksi, ettei vanhemmilla ole oikein ollut aikaa, pinna on ollut tiukalla ja lapsi olisi (ehkä) kaivannut enemmän huomiota.



Mutta lapset ovat toki hyvin kestäviä! Ja heidän kasvatuksensa kokonaisuus, ei läjä yksittäisiä tapahtumia, jotka voisi erottaa asiayhteydestä.



Eräs suuresti ihmettelemäni asia on tullut netin kautta tietoisuuteen, nimittäin se, että joidenkin vanhempien mielestä jo 8kk vanhalle varteenotettava kasvatuskeino ON luunappi. Ja heidänkin kohdalla vanhemmat vain toteavat, että kun eihän siihen mikään auta! Pitää vanhempia pilkkanaan, tekee uudelleen ja nauraa jos sanoo ei! Mutta tuskin hekään vanhempina ovat välttämättä mitään " hulluja" , mutta heillä on omanlaisensa skaala.

Meidän perheessämme oli esim. sellainen " vika" , että jos minulla oli joku ongelma (ja niitähän riitti), niin tuloksena oli se, että vanhempani heittäytyivät täysin avuttomiksi ja varsinaisen kaoottisen epätoivon sekä itsesäälin valtaan.



Näin siis silloin kun kovasti olisin apua kaivannut, isäni ja äitini keskittyivät joko riitelemään keskenään tai syyttelemään toisiaan. Seuraava hetki oli syvät itkukuorot siitä, että noin kauhea lapsi on saatu ja PITÄÄKÖ SE NYT VIEDÄ HOITOON. (Ikäänkuin rangaistukseksi. Ja sehän on kamalaa meille, kun kaikkemme olemme tehneet eikä mikään kelpaa. Ja miksi sinä et vain voi voida hyvin kuten kaikki muut ihmiset.)



Mun mielestä olisi ollut näin jälkikäteen ajatellen aivan hirvittävän HIENO asia päästä sinne " hoitoon" 2-kymppisenä. Ettei olisi tarvinnut monta vuotta hukata tekemällä hanttihommia ja opiskelemalla aloja, jotka eivät kiinnosta ollenkaan. Kun monta vuotta meni siihen, että ajatus oli vain seuraavassa päivässä korkeintaan, mieluummin " tässä ja nyt" . Sinne huomiseen ei ahdistukselta nähnyt.



Eihän nyt 32-vuotiaana elämä tietenkään ole takanapäin, mutta monta asiaa olisin tehnyt toisin, jos " oireiluun" olisivat vanhemmat reagoineet jo yli 10v sitten. Pelkkä " rahahanojen kiinni laitto" ei yleensä ole se, minkä avulla nuori pääsee irti ongelmistaan.



Tietysti se voi pakottaa hänet toimimaan ja joskus aikakin auttaa. Voisin väittää, ettei KUKAAN ihminen silkkaa laiskuuttaan halua " olla yhtään mikään" . Uskon aika pitkälle S. Freudin määritelmään mielenterveydestä " terve ihminen pystyy tekemään työtä ja rakastamaan" . Terve ihminen on kiinnostunut asioista (tietysti ihan omista jutuistaan), hänellä on unelmia ja ajatuksia huomisenkin suhteen.



En ole koskaan tuntenut ainuttakaan (esim) tosi paljon ryypiskelevää ja epäsäännöllistä elämään viettävää ihmistä, joka kaiken sen " sekoilun" tekisi vain hauskanpidon takia. Jossain vaiheessa se alkaa olla pakoa todellisuudesta, eikä sekään musta johdu vain siitä, että " no kun ei se kestä sitä, että sen pitäis jotain tehdäkin" . Ehkä ei, mutta siihenkin on muu syy kuin vain perimmäinen laiskuus.