sammukka

Ja laittaa toinen versio vielä sellaiselle forumille kuin http://perheklubi.net/index.php?

vaan ylipäätään.



Muistan kyllä teininä, kun joskus sanoin yhden kaverini äidille, ettei oma äitini ole koskaan haukkunut minua huoraksi, niin hän oli suorastaan hämmästynyt. Hänen mielestään kyseinen sana kuului tiiviisti äidin ja tyttären väliseen suhteeseen. Minun mielestäni taas ei. Näkemyksiä tuntui olevan mahdotonta yhdistää. Minä en myöskään koskaan huoritellut äitiäni.



Entisissä suhteissa muistaakseni tyhmä/juntti/ääliö ovat olleet niitä sanoja, joilla toista on haukuttu. Ei huora, lehmä eikä limavittu. Olisin mieluummin jopa kusipää kuin huora, jos tällaisesta suhteessa tapahtuvasta riitelystä on kyse. Jonkun mielestä voi olla tekopyhää. Musta olisi karseaa antaa lapsille sellaista mallia, että toisaalta ei saa nimitellä, mutta jos isä ja äiti riitelevät, niin sitten saa sanoa mitä vain. (puhumattakaan siitä, että lapsia nimiteltäisiin ja he myös nimittelisivät)

Vierailija:

Ja huteralla pohjalla on sellanen parisuhde, joka kaatuu yhteen " huora" sanaan.

juuri noita solvauksia.

Annika-nimi ei ollut kovin yleinen silloin kun olin pieni, ainakaan suomenkielisillä tytöillä. Tapasin ensimmäisen kerran kaiman, kun olin 18-vuotias.



Tietenkään nimi ei ollut varsinaisesti omaperäinen, saati niin harvinainen, että kantajia olisi vain kourallinen. Kalenteriin se otettiin vuonna 1984, kun olin 11-vuotias.



Lapsena pidin nimeäni kuitenkin harvinaisena, koska ainakin omassa ympäristössäni oli useampikin Satu, Sari, Anne tai Johanna. En kaivannut kaimoja ja pidin asiaa parhaimmillaan vähän kuin etuoikeutenakin. Tietysti kausia oli, jolloin inhosin omaa nimeä.



Sukunimeni on melko harvinainen. Se ei ole mitenkään vaikea, mutta varsinkin joskus vielä 15-20v sitten se oli säännönmukaisesti jotenkin oudolla tavalla väärin kirjoitettu (yleisemmäksi nimeksi). Jollain tavalla musta on ihan hauskaa, ettei maailmassa ole toista, joka kantaisi samaa nimeä. Kaikenlaisista asioistahan sitä voi olla tyytyväinen ;)