sammukka

tietää kodin ulkopuolella vallitsevasta kulttuurista.



Ajalla on tapana myös kullata muistoja. Oli ennenkin niitä lapsia, joiden selkäsaunat loppuivat siihen, kun he pieksivät oman isänsä.



Toiseksi, lapsilla on tapana kynsin hampain ylläpitää kuvitelmaa siitä, että vanhemmat ovat oikeamielisiä ja ajattelevat pohjimmiltaan heidän parastaan. Näin he voivat kääntää myös inhottavan kokemuksen eduksi. Se on tapa selviytyä.



Joskus julkisuudessa oli tarina äidistä, joka oli uskomattoman julma ja väkivaltainen lapsilleen (siis aivan mielipuoli). Toinen lapsista vielä aikuisena kieltäytyy uskomasta, että heidän äitinsä on ollut mitään muuta kuin täydellinen, hyvä, lämmin ja hellä. Toinen tytär (se, joka tuli julkisuuteen) kertoi tämän " totuuden" heidän lapsuudestaan. Hän oli usein ollut sairaalahoidossakin pahoinpitelyiden takia (mm. murtunut lonkka). Ihmismieli voi sepittää niin kovin paljon.



Tietysti jos perheessä kaikki lapset ovat samassa veneessä ja saavat selkäsaunoja enemmän tai vähemmän, heillä on toisista vertaistukea. Ja kulttuurina voidaan pitää sitä, että vanhemman merkki ja oikeus on pieni tai isompikin kipu.



Siitähän ei ole kauaa, kun kiellettiin vanhempien väkivalta lapsia kohtaan kokonaan. Sitä ei kuulemma esiintynyt lainkaan. Täysin luonnonvastaista. Siltä ummistettiin silmät.



Alice Miller sanoo näin: " Lasta on kunnioitettava. Niin kauan väkivalta jatkuu sukupolvesta toiseen, kun ihmiset torjuvat lapsuudessaan tapahtuneet ikävät asiat. Lapsi pyrkii idealisoimaan lapsuutensa, koska hän haluaa vanhempiensa rakastavan häntä" .

tuloksena on lapsi, joka tottelee ja pelkää, muttei " muista" miksi. Toki varmasti myös tästä säännöstä on poikkeuksia.



Voin joskus palata tähän juttuun, jos löydän nimenomaisesti sellaisen seurannan/havainnointitutkimuksen, jossa on paneuduttu lapsen uhman ja " pienimuotoisen väkivallan" väliseen yhteyteen.



Olin itse lapsena perhepäivähoitajalla, joka läimäytteli, tukisteli ja antoi selkäsaunaa lapsilleen. Tunnelma oli todella ikävä, aina. Hän aivan varmasti kuitenkin rakasti lapsiaan ja lapset äitiään. Mun oman hyvin vaatimattoman havainnoinnin perusteella yleensä suhteellisen " rentojen" vanhempien kodissa on mukava tunnelma. Riidat ja kaaoskin ratkaistaan jotenkin vähemmän myrskyisästi kuin niissä perheissä, joissa joutuu todistamaan jatkuvaa vanhempien ja lasten välistä sotatannerta.



Tietysti kuka tahansa vanhempi voi käyttäytyä epäloogisesti ja vaikka millä tavalla sellaisessa elämäntilanteessa, jossa väsymys ja ristiriidat tuppaavat viemään voimat ns rakentavalta toiminnalta. Eikä kai loppujen lopuksi tarvita kuin se " good enough parent" , ei täydellistä aina, ei kukaan ole.

kent:

Mutta siis onko se ok kuitenkin ottaa se lapsi kiinni, vaikka ns. väkivalloin. Kyllä mä otan lapsen kiinni mutta ei sen jälkeen ole tarvis mitään korvapuusteja antaa!

ajatella, ettei lapsesta saa ottaa kiinni lainkaan! Mun mielestä sillä nimenomaan viitataan siihen, että kun se lapsi on napattu kiinni, niin sen jälkeen ei enää tarvitse alkaa mitään pieksämisrituaaleja (kenties kotiin mentyä), ylimääräisiä tukkapöllyjä tai mitään " miestä vahvempaa" .

Mä itse ainakin ajattelen näin, että kyllähän " supernanny jo frostkin" ottaa tiukan otteen rimpuilevasta lapsesta ja kantaa hänet pois. MUTTA ei vetele päin pläsiä ja komenna! Tai vain anna korvatillikkaa/vedä tukasta ja sano: " mene jäähylle" . Eli lasta voi ohjata ja estää tarpeellisia keinoja käyttäen, mutta ne " ylimääräiset" voi jättää pois.

Eli ei tällaisia: " jos et sano kiitos äidille, niin äiti antaa korvapuustin" , mikä oli omassa lapsuudessani kuitenkin vielä joillakin " naapurin lapsilla" tavallinen kotikomento. Jos lapsi ei sano kiitos, niin ei hän mihinkään välittömään vaaraan ole joutumassa...

he vain määrittelevät sanan " rakkaus" eri sisältöiseksi kuin ne lapset, joita ei pahoinpidellä.



Toivon, ettei tästä nyt vedetä sitä johtopäätöstä, että ajatettelen, että on vain nämä kaksi ääripäätä olemassa.



Jos joku nyt rinnasti itse 4-vuotiaan ja 8kk vanhan tukkapöllyt keskenään, tulkinta oli yksinomaan lukijalla.

Tietysti armeijassa hyvin kätevää, koska siellä kai tänäkin päivänä kasvatetaan nimenomaan tottelemaan.

Anteeksi, mutta tuntuu siltä, että sinä et nimenomaan kestä ajatusta siitä ettei lapsi sinua tottelisi. Päämäärällä tai tavoitteella ei siis ole itseisarvoa, vain tottelulla.

Kaikilla meillä on varmasti ihanteemme, mutta enpä ole koskaan ajatellut tottelemisen olevan kenelläkään noin suurena tavoitteena. Itse mieluummin kasvattaisin lapseni tahtomaan, ajattelemaan ja kyseenalaistamaan. Näin hänen ei tarvitse tulla alistetuksi eikä hänen tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä, että hän ottaa ohjat omiin käsiinsä.

Minä ajattelisin, että kun opettaa lasta ajattelemaan itse, hän voi oppia suojelemaan itseään. Minä en ole aina häntä vartioimassa, joten en voi kasvattaa lasta ehdottomasti minusta riippuvaiseksi pikku tottelijaksi.

Ymmärtääkseni sokeahko totteleminen ei pitäisi enää kouluissakaan olla ideaalina. Tietysti voi olla kovin vaikeampaa, jos kunnioitus ei olekaan ulkokultaista ja mykkää, vaan lapsi myös kyseenalaistaa asioita. Siinä kysytään ammattitaitoa.

Mitä tulee tuohon Dobsoniin, niin joskus olen tosiaan kuullut, että vanhempien on pitänyt kauankin etsiä löytääkseen asiantuntijan, joka on täysin omien mielipiteiden kanssa samansuuntainen. Minulle hän on toki tuntematon suuruus. Vaihtoehtoisia mielipiteitä kasvatuksesta ja lapsen kehityksestä voivat esittää esim. Miller, Stern, Bowlby, Sinkkonen, Green, Dolto, Carlson, Crittenden...

Mutta he toki eivät ole LASTENLÄÄKÄREITÄ, vaan heillä on pääsääntöisesti vähän toisenlainen koulutus. Se, mistä lähtien lastenlääkärin ammattitaito on erityisesti valmistanut kehityksen ja kasvatuksen alalla lausuntojen antamiseen, jäänee toistaiseksi hämäryyksiin.

Melko suuri osa tietysti kannattaa nippaisuja ja muita läimäyksiä, joten etköhän vielä jonkun muunkin gurun löydä, joka kertoo, että kuinka monen sekunnin jälkeen vasta alkaa kipu esim. lapsella muuttaa neurobiologista kehitystä. Ja kuinka usein sitten niskasta saa puristaa.

Luokanvalvojani, joka oli sattumoisin pedofiili (erityisesti kuulemma pieniin poikiin mieltynyt) kertoi, miten hänen kasvatustavoitteet vakavasti ottaneet vanhemmat aina pitivät huolta siitä, etteivät ruumiilliset rangaistukset jättäneet jälkeä. He mm. laittoivat eteen tyynyn ja vasta sitten aiheuttivat lyhytkestoista kipua. Voi tietysti olla, etteivät he saaneet syntiä hänestä pois, vaan olisi pitänyt vielä vähän lisää rangaista. Tätä nykyä entinen opettajani on pedofiilien taivaassa, hän kuulemma hirttäytyi vankilassa ollessaan.

Faith_:

Pääasia minulla ei ollut lelujen kerääminen, vaan vanhemman tottelemisen oppiminen.

Itse en ole koskaan ajatellut, että lasta kasvattamalla heijastaisin omaa huonoa itsetuntoani, koska itseisarvoni ei ole lapseni käytöksestä kiinni.

2) Koska rakastan sinua niin paljon, minun täytyy opettaa sinua tottelemaan minua. Tämä on ainut tapa, jolla voin pitää sinusta huolta ja suojella sinua asioilta, jotka voivat vahingoittaa sinua.

Meidän mielestämme on tärkeää, että lapsi oppii tottelemaan ja arvostamaan auktoriteetteja. Tämä ei ole tietenkään jokaisen perheen arvovalinta, ja sen kyllä lapsistakin näkee (opettajat varmaan näkevät eniten...)