sammukka

Onko heitä vaikea saada puhumaan muuta kuin suomenkieltä? Vastaavatko he isälleen suomeksi vai isän kielellä? Ovatko he ylpeitä kahden kulttuurin kodista - vai haluaisivatko he olla " oikeita suomalaisia" ilman mitään " vierasta" taustaa?



Olen vain näin etukäteen pohtinut sitä, että mun hollantilaisella miehelläni on 2 lasta, jotka eivät puhu juuri lainkaan hollantia. He vastaavat aina suomeksi ja joskus pilkkaavat isänsä puhetta " mongertamalla" vastauksen (tyyliin isä sanoo jotain ja he matkivat perässä tyyliin " bäbläbläää" - siis vähän mukaillen sitä lausetta, minkä isä on juuri suustaan päästänyt).



He myös suhtautuvat melko negatiivisesti siihen, että heillä on Hollannin kansalaisuus tai että he käyvät Hollannissa tai tapaavat isän hollantilaisia kavereita. Heille ehkä suurin loukkaus on sanoa, että he ovat myös hollantilaisia - koska he haluavat olla vain suomalaisia ja puhua vain suomea.



Olen miettinyt sitä, että kun me joskus yhteisiä lapsia ehkä saadaan, niin miten me voisimme puffata tätä isän kulttuuria vähän myönteisemmin.



Mun mielestä olisi aivan kamalaa, jos meidän lapset ottaisivat saman " rasistisen" asenteen isäänsä kuin nämä isän lapset ovat nyt ottaneet. He ovat usein vähän sitä mieltä, että isä on jotenkin kehityksellisesti vajaa, kun ei puhu suomea täydellisesti eikä ole kuin jokainen Pertti tai Jarmo. Isän ei myöskään kuulemma kuulu määrätä täällä, koska Suomi on vain suomalaisille tarkoitettu - ei millekään ulkomaalaisille. Ja näin sanoo kuulemma äiti ja se on tietysti tosi juttu. Lapsista vanhempi on koulussa ja nuorempi menee eskariin syksyllä.

jos taas tilanne on vaikea, on mahdollista sitten kissoineen elellä missä haluaa. Se voi siis tarkoittaa toisinaan myös suhteesta luopumista, mikäli on toivetta olla minkäänlaisena uusperheenä.



Mikäli taas äitipuolella ei ole kykyä lähteä kuvioon mukaan, on sekin vähän hankalaa, jos (täysipainoista) suhdetta mieheen kuitenkin haluaa.

teidän välisestä suhteestanne - tai sitten ei.

Elämä on valintoja täynnä ja mielestäni huonoin valinta on isän ja hänen lapsensa välien hankaloittaminen ns. kissaongelman takia. Puhumattakaan lapsen terveyden vaarantamisesta.

Kissarakkaus on jo tullut selväksi. Outoa, että miehesi suvaitsee sinulta tuollaista käytöstä. Yleensä normaalit isät asettuvat lastensa, eivät uusiovaimojen karvaisten eläinten puolelle.

Oletko annika sillä kannalla, että kuka tahansa ihminen (vaikka joku kiinalainen joka asuu siellä Kiinassa) menee minkä tahansa eläimen (esimerkiksi täällä mun kodissa asuvan lemmikkikissan) edelle? Jos se kiinalainen ois yhtäkkiä sitä *mieltä* että mun kissa häiritsee ja rajoittaa sen oikeuksia, mun pitäisi tappaa mun kissani? Oikeudet on sopimus- ja myös mielipideasioita, tässä kohtaa lapsella on oikeus tavata isäänsä ja oikeus terveyteen, isällä on oikeus omaan perhe-elämäänsä omien perheenjäsenten (joihin kissat kuuluvat) kanssa, uudella vaimolla on oikeus lemmikkieläimiin...

Kysyin muten omalta mieheltäni mitä hän tekisi jos hänen lapsensa yhtäkkiä tulisi kissa-allergiseksi. Kissojen hävittäminen ei tulisi kuuloonkaan hänen mukaansa, vaan muita ratkaisuja pitäisi keksiä. Olen edelleen todella iloinen että tällaista ongelmaa ei meillä ole...

Meillä ei vielä yhteisiä lapsia ole miehen kanssa, mutta hänellä on kaksi lasta (5v ja 7v). He eivät meillä niin hirveän usein ole, että voisi lähteä leikkiseurasta ehkä sopimaan, mutta näin tulevaisuuden varalta laitan tähän ketjuun puumerkkini.



annika

toisen arvostusta tasa-arvoisena, ajattelevana kumppanina. Eikä vain sinä taloa jakavana tyyppinä, joka mahdollisesti on kehdannut jättää kenkänsä viisi senttiä väärään paikkaan, unohtanut viedä roskiksen tai ripotellut hajamielisyyksissään sokeria väärään paikkaan.



Vertailu kavereiden kumppaneihin ja parisuhdeongelmiin voi myös usein tuoda yhtäkkisen oivalluksen ja suuren kiitollisuuden tunteen - " onneksi meillä asiat eivät ole noin" .