sammukka

LeijaL:

Kuvittelin, että naisella on lain edessä oikeus pysyä yksinhuoltajana ja olla olematta tekemisissä lapsen isän kanssa. Mitä pointtia sitten on isyystutkinnan kiellolla jos se ei oikeasti ole pätevä?

Mitä tulee luovutettuihin sukusoluihin, niitä käsittelevää lainsäädäntöä on viilattu jo viimeiset 20v.

siitä se kielto tulee. Lapsi ei Suomen lainsäädännön mukaan ole mikään äidin ruumiin jatke tai yksityisomaisuutta.

että silloin kun poikani oli pieni, pääsin kunnan psykologille juttelemaan th:n lähetteellä. Psykologi silloin sanoi, että normaali, terve vauva houkuttelee vanhempansa vuorovaikutukseen. Tietysti jos hoitaja ei masennukseltaan näitä merkkejä huomaa, uupuu kaikkein lahjakkainkin pieni jatkuvaan yrittämiseen, kun vastakaikua ei tule.

Mitä olen tuttavien ns terveitä vauvoja seurannut, ovat he aika epeleitä seuramiehinä jos tosi pienestä. Vastaavasti kyllä hyvinkin pienet myöhemmät ongelmat voivat näkyä huterassa vuorovaikutuksessa.

Mutta näistä pienistä ongelmista saattaa tulla suuria esim koulussa, koska vaatimukset ovat jo aika kovat. Siis jos miettii tällaisia " jokakansalaisen perustaitoja" - pitäisi osata ainakin yhtä vierasta kieltä, tietotekniikkaa ja paljon muuta, mitä ei jaksa nyt luetellakaan =) Eikä kyse tietty ole vain menestyksestä, vaan siitä, miten voi säilyttää itsetuntonsa, vaikka ei olisikaan kovin taitava.

Olen vain ihan tavallinen äiti tietämykseltäni, mutta yhden puolitutun vauvan ongelmat mielestäni olivat näkyvissä jo kun hän oli noin puolivuotias - vaikka " rasti ruutuun" kehitys oli riittävää. Lapsella siis on " jonkilaisia" ongelmia tullut nyt esille myöhemmin.

Huomattavasti

lievempiä kuin omalla lapsellani. Jotain samaa tässä tuttuni lapsessa oli jo vauvana kuin omassa pojassani - varmaan jäntevyyden puute ja sellainen " apua, en ihan tiedä mitä tapahtuu" -ilme (siinä iässä, kun vauvat yleensä ovat hyvin itsevarmoja, jopa silloin kun pelkäävät/vierastavat/ujostelevat).

Tässä tuli nyt vähän korkealentoisia ajatuksia, mutta näitä kaikkia ainakin itse mietin jo silloin, kun poika oli vain pieni käärö rinnalla. Sellainen se äidin mieli usein on.

Sekin on muuten jännä, miten jostain tietystä asiasta voi tulla varsinainen mörkö. Monen pohdinnan jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että olisin mieluummin " ottanut" melkein kaikki ne ongelmat pojalleni, joita eniten pelkäsin. Kuin tämän, josta ei kukaan mitään tiedä mitään :( Onni tietysti ettei päätös ole omassa vallassa, eihän sitä tiedä miten sitä väärin valitsisikaan!

Itse voin sanoa " tienneeni" jo laitoksella, ettei kaikki ole kunnossa. Se oli vaisto, joka niin sanoi. Omalla lapsellani on todella isot kehitysviiveet ja ongelmat.



Siskoni keskimmäisen pojan lievähköt oppimisvaikeudet (lähinnä lukemisessa, kirjoittamisessa, olennaisen hahmottamisessa - hoksaa kyllä, mutta vasta sen jälkeen kun 3v nuorempi pikkuveli selittää asian) ja ikään nähden lapsellisuus näkyi vauva-aikana hatarana kontaktina äitiin.



Pojalla oli myös sellaisia " erikoisia" pelkoja, joita en kovin usein ole tavannut lapsilla. Esimerkiksi noin 1,5v iässä hän pelkäsi meren rannalla merta, vaikka olisi istunut monen kymmenen metrin päässä. Voi olla, että kyse oli kimaltelusta tai aaltojen kohinasta. Jos häntä sitten käskettiin istumaan selkä rantaan päin, hän ei pelännyt.



Siskoni pojalla ei nyt 17-vuotiaana ole enää isompia ongelmia. Hän on edelleen hidas hoksaamaan, lukeminen ja kirjoittaminen on vaivan takana MUTTA hänen valttinsa on uskomaton sitkeys. Sen avulla hän on pärjännyt tavallisessa luokassa ihan mukavasti ja tie on auki jatko-opintoihin.



Kaikilla lapsilla outous ei näy enää puberteetissa niin massiivisena. Valitettavasti aika yksin näyttää... Se on muuten ihan totta, että vauvan katsekontaktin vähyys on pelottavaa!