Reipas ja tunnollinen lammas

Nro 693: "Vanhemiseen kuuluu paljon luopumista. Joutuu monesti luopumaan ystävistä, oman ikäluokan ystävistä, sisaruksista, toimintakyvystä, terveydestä jne. Väkisinkin se luo myös turvattomuutta. Aika usein se yksinäisyyden kokemus on nimenomaan turvattomuuden tunnetta tai tunnetta siitä että ei pystykään enää hallitsemaan omaa elämäänsä vaan sitä tavalla taikka toisella hallitsee muut tai sitä hallitsee oma terveys tai toimintakyvyn aleneminen."

Tuo pitää varmasti paikkansa ja on jossain määrin ymmärrettävääkin. Tosiasia kuitenkin on, että vanhukselle voi sattua mitä tahansa 5 minuuttia sen jälkeen, kun siellä käyneet ovat lähteneet kotiinsa. Mä käyn isän luona joka tiistai pari tuntia, mutta jos sille sattuu jonain muuna aikana jotain eikä itse kykene hälyttämään apua, niin mikäli sille ei satu just sen viikon perjantaina tulemaan siivouspalvelu, mä löydän isän sitten taas seuraavana tiistaina. On vähän epärealististakin ajatella, että hänelle voisi sattua jotain vain ja ainoastaan tiistaisin klo 14-16. Onneksi isä sentään pitkän väännön jälkeen hyväksyi turvarannekkeen, joka kolahtaessaan johonkin hälyttää automaattisesti, mutta jos hän saa vaikka sohvalla maatessaan jonkun sairaskohtauksen eikä itse kykene sitä rannekkeen nappia painamaan, niin...

Vierailija kirjoitti:

Tätä ketjua lukiessa tajusin, että eihän meidän suvussa ole vietetty aikoihin mitään juhlia! Kukaan ei ole järjestänyt pyöreitä synttärijuhlia yli vuosikymmeneen, vaikka on ollut 40 v, 50 v, 60 v ja 70 v täyttäneitä. Ja kun joku kysyy, niin omat pyöreäni jäivät juuri pahimman korona-ajan alle.

Musta on surullista, että sukulaisten näkeminen nähdään vain ikävänä rahanmenona. Ei ollenkaan käsitetä, mikä määrä suvussa (varsinkin vanhemmilla ihmisillä) kulkee suvun tarinoita muistissaan. Kun kukaan ei näe toisia ja puhu näistä, jäävät tarinatkin kuulematta. Uskon, että tulevaisuudessa vuosikymmenien päästä monia harmittaa, kun sukuun tuli pidettyä yhteyttä niin vähän.

Mä järjestin aikoinaan viiskymppiseni, mutta sinnekin kutsuin vain tän oman sukuhaarani edustajat ja loput kutsutuista oli ystäviäni sekä työporukkaa. Kuuskymppiset mullakin jäi pandemian jalkoihin ja silloin kutsuin vain oman sukuhaarani. Olen miettinyt noita pyöreiden juhlimisia ja yhä harvemmalla on kodissaan niin paljon tilaa, että sinne isompaa porukkaa edes mahtuisi. Joten pitää olla sitten massia tarpeeksi, jos haluaa jotain juhlatiloja pitopalveluineen varata. Mun vanhemmat järkkäsi vielä 80v juhlansa ja oli siis tosiaan vuokrattu tilat ja pitopalvelu, mutta eivät enää 90-vuotispäiviään. Aika moni viettää pyöreitä nykyisin ihan vaan perhepiirissä tai sen kaikista lähimmän suvun kanssa tai sitten lähtee synttäreiksi jonnekin reissuun. Mun sisko täyttää ens kuussa 70 ja oli lastensa ja  lastenlastensa kanssa kevättalvellla 2 viikkoa Kiinassa ja mun kanssa lähtee nyt syyskuussa Irlantiin. Ei aio muulla tavalla juhlistaa synttäreitään. 

6 viikkoa enää eikä sen jälkeen tarvitse mennä töihin enää ikinä. Heheh :)

Nro 678: "Minusta silloin, kun omat ikätoverit ei enää jaksa matkustella kauemmas tapaamisiin eikä itsekään jaksa. Ja kun itse ei jaksa matkustaa lasten ja lastenlasten luo eikä näillä oo viitseliäisyyttä matkustaa omien vanhempien, tätien, setien, enojen tai isovanhempien luo."

Varmaankin näin. Toisaalta ikätovereiden kanssa voi soitella edelleenkin. Paitsi ei sitten enää, jos ei osaa käyttää puhelinta. 

Mulla on - tai siis oli - iso suku. Tätejä, setiä ja enoja oli paljon. Serkkujakin yhteensä 38, joista osa on kyllä jo kuollut. Kuulun serkusarjani nuorimpiin ja valtaosa serkuistani kuuluu suuriin ikäluokkiin. Meillä ei kyllä mun lapsuudessanikaan ollut niin, että  suku olisi kokoontunut ihan vaan huvin vuoksi yhteen. Kokoontumisia oli kuitenkin aika paljon, kun oli rippijuhlia, ylioppilasjuhlia ja häitä. Lisäksi sitten tietty juhlittiin 50v, 60v ja 70v synttärit. Valtaosa vanhempieni sisaruksista ehti kuolla ennen 80-vuotispäiviään. Vietin lapsuuden kesät maaseudulla ensin mummon ja sitten tätini luona. Teini-ikään tultuani en sitten enää halunnut sinne lähteä. Maalla oli kuitenkin siellä asuvat serkut, joten siksi tulivat silloin läheisiksi. Isäni sukuun - joka siis oli se isompi puolisko - taas ei vastaavaa syntynyt, koska kävimme vain satunnaisesti siellä mummolassa. Eikä koskaan oltu yötä, koska ajomatka kotiin kesti vain pari tuntia. 

Kun serkut oli sitten sanoneet papin aamenensa, ei sen jälkeen kokoonnuttu yhteen enää kuin noina pyöreiden vuosien merkkipäivinä sekä hautajaissa. Serkkujen lasten juhliin (ristiäiset, rippijuhlat, yo-juhlat jne) ei tullut enää kutsuja, koska olisihan porukkaa ollut aivan järjetön määrä. Kun siis tietty sinne olisi pitänyt kutsua serkkujen lisäksi näiden puolisot ja lapsetkin. 

Mitä sitten tulee muihin epävirallisempiin kyläilyihin, niin molemmat vanhempani ovat maaseudulta lähtöisin (muuttivat Helsinkiin vuonna 1972 ja mekin aikoinaan nelihenkinen perhe asuttiin 65 m2 kerrostalokolmiossa), mutta valtaosa serkuistani muutti kaupunkeihin opiskelemaan ja/tai töihin. Eikä kaupunkiasunnoissa ollut oikein tilaa majoittaa ketään. Ei ollut niitä vierashuoneita. Mulla ei ole vuosikymmeniin ollut mitään varapatjoja, varapeittoja ja varatyynyjä. Ei ole ollut säilytystiloja. Tai ehkä olisi, mutta en ole halunnut täyttää vaatehuonetta tavaroilla, joita tarvitaan vain harvoin. Lisäksi täällä pk-seudulla on aika hyvin ollut hotellejakin. 

Mulla on yksi sisko, joka asuu tässä samassa taloyhtiössä kuin minäkin. Ja meidän vanhemmat tai no äiti kuoli toissakeväänä. Kummallakin on 2 lasta ja hekin asuvat alle 15 minuutin päässä täältä. Me ollaan kyllä tavattu - varsinkin ennen pandemiaa - usein, mutta tietenkin jokainen menee yöksi omaan kotiinsa. Meidän lapset on olleet - just tästä asumispaikasta johtuen - olleet paljonkin tekemisissä toistensa kanssa. Ovat oikeastaan kaikki 4 enemmän sisaruksia kuin serkuksia. Meidän esikoisetkin olivat alakoulussa 6 vuotta samalla luokalla ja nuo kuopukset olivat aikoinaan samassa päiväkodissa. Ovat nyt aikuisenakin paljon tekemisissä toistensa kanssa, mutta eivät pikkuserkkujensa tai meidän vanhempien serkkujen kanssa.

Koska mulla on sisko, niin en ole kaivannut lapsuuteni serkussuhteita. Kahden serkun kanssa viestitellään aina silloin tällöin. Ovat ne muakin nuoremmat serkut. Hautajaisissa lähinnä enää tavataan, mutta koska vanhempieni sisaruksista vain harva eli yli 80-vuotiaaksi, niin - jos äidin hautajaisia ei lasketa - edelliset hautajaiset, joissa olen ollut, oli 11 vuotta sitten. Loppuvuodesta 96v täyttävä isäni on nyt sitten siitä sukupolvesta viimeinen elossa oleva. Isotkin suvut voivat siis hajota, kun jokainen jatkaa yhteydenpitoa lähinnä vain oman sukuhaaransa kanssa.