Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jank jank

Djankkaaja riitelee, ei kukaan muu!

Poistuu, poistuu

Tsau = on hei nyt, tällä kertaa, ei suinkaan lopulliset hyvästit

En ole djankkasja, mutta muistan, kun Tsaun sanoja lupasi, että lähtee ketjusta, jos muitten ketjujen asioita kirjoitetaan eikä pysytä otsikon aiheessa. Tsau-tervehdys on sivuseikka, mutta tuo lupaus jäi mieleen. Harmillinen väärinkäsitys. Mutta niinhän laulussakin sanotaan: Ei aina käy niin kuin haaveillaan.

KÄÄK!

Mukavaa sunnuntaita nasut ja "1980-luvun Meilahden sairaalan välinehuoltokeskuksen" tyypit. Vähän vielä lisää, niin Dorishan on jo kohta tunnetumpi kuin Donald Trump :D  

Mutta nyt mun kuulumisiin. Olipa ihana eilen tavata mun nuorin "lapsenlapsi". Tytär oli etukäteen varoittanut, että koiransa suhtautuu tosi epäluuloisesti kaikkiin vieraisiin ja erityisesti miespuolisiin. Mentiin samaan aikaan mun pojan kanssa ja sillä koiralla meni tyttäreni avattua ulko-oven ehkä noin 30 sekuntia, kun se oli suorastaan hulluna mun poikaan. Mun poikani on aina ollut eräänlainen "koiramagneetti". Muistan, kun vein sitä aamuisin päiväkotiin. Oli 3 v. Vastaan tuli samaan aikaan monena aamuna nainen ranskanbuldogin kanssa. Se koira ei voinut sietää lapsia, mutta jostain syystä kun me tultiin jo ekaa kertaa vastaan, niin se menikin heti mun poikani luokse. Lukuisia aamuja kohdattiin tuolla päiväkotimatkalla ja koiran omistaja sanoi, että hän ei ymmärrä, miksi hänen koiransa  tuntuu suorastaan jumaloivan sitä vastaan tulevaa 3-vuotiasta pientä poikaa. Meillä ei siihen aikaan ollut vielä edes omaa koiraa, joten mun pojallani ei ollut mitään kokemusta koirista. Mun poika täyttää jo 35 v ja onhan meillä nyt hänen elinaikanaan ollut jo 2 koiraa, mutta hän on aina ollut vieraillekin koirille mikä lie "koirakuiskaaja". 

Muistan vuosituhannen alusta, kun ammattikorkeakoulussa ystävystyin yhden kurssikaverin kanssa. Kutsuttakoon häntä vaikka Riitaksi. Oli miehensä työn vuoksi asunut pitkää Afrikan eri maissa ja heillä oli sitten lopulta Suomeen palatessaan mukana isokokoinen dobermanni. Vahtikoira. Siis ei mikään tavallinen räkyttäjä vaan sellainen, joka hampaineen käy päälle, jos joku ei-toivottu tulee pihaan. Mun poika oli silloin alle 9v ja mentiin käymään Riitan luona Espoossa. Omakotitalo isolla tontilla ja korkeat aidat. Riitta tuli avaamaan portin ja kun se tavallaan tappajakoiraksi koulutettu dobermanni näki mun pojan, niin ne oli välittömästi ylimmät ystävät. Juoksivat ympäri pihaa, kierivät maassa jne. Riitta sanoi, että hän ei ole koskaan nähnyt ketään, joka tuon tappajakoiraksi koulutetun dobermannin kanssa toimisi noin. Eikä olisi voinut ikinä kuvitellakaan, että joku lapsi sen tekee. 

Vierailija kirjoitti:

Vaikea uskoa ettei suurin osa isovanhemmista hoida. Mun hlökohtaisen kokemuksen mukaan suurin osa hoitaa ja osallistuu lastenlasten elämään. Mutta mitä odotetaan? Että joka viikko hoidetaan päivä tai kaksi? Vai joka kuukausi vklp?

Mä näen tän asian myös niin, että kun lapset hankitaan yhä myöhemmin ja yhä myöhemmin ne isovanhemmatkin pääsevät eläkkeelle, niin välttämättä se isovanhempi ei enää jaksa sekä hoitaa lapsenlapsiaan että käydä töissä. Kaikilla ikääntyvillä ei tietenkään ole mitään terveyttä haittaavia sairauksia, mutta monilla kyllä alkaa iän myötä tulla jos jonkinlaista kremppaa. Varsinkin, jos on koko työuransa tehnyt fyysisesti raskasta työtä. Vielä muutama vuosikymmen sitten pääsi suht helposti työkyvyttömyyseläkkeelle tuki- ja liikuntaelinsairauksien vuoksi. Joo, pystyi hoitamaan arkiset asiat ja vaikka lastenlasten hoitamiset silloin tällöin, mutta ei enää fyysisesti raskasta työtä 8 tuntia päivässä. Nykyisin tuntuu, että työkyvyttömyyseläkkeelle pääsee vain, jos nk latva lahoaa. Jos polvet, lonkat tai olkanivelet lahoaa, niin ei pääse. 

Mutta...eikö ihmisillä ole nykyisin enää mitääön muita tukiverkostoja kuin ne omat vanhemmat? Missä on sisarukset, ystävät ja kaverit? Mun esikoisen kummisetä oli lapseton sinkkumies - ja on sitä edelleenkin 67-vuotiaana - mutta hän tuli kyllä aina ihan mielellään lapsenvahdiksi kummitytölleen. Monesti soittikin mulle, että leffateatteriin oli tullut uusi Disney-leffa, mutta ei kehdannut aikuisena miehenä mennä sitä yksin katsomaan. Otti siis kummityttönsä mukaan. Myös monesti halusi käydä ihan vaan lumisina talvina pulkkamäessä, mutta olisihan ollut aika outo näky yli kolmekymppinen mies yksin pulkkamäessä. Eli mun tytär mukaan. Paljon muutakin teki kummityttönsä kanssa. Kävi melomassa jne. Ei mun vanhemmat olisi lähteneet leffaan, pulkkamäkeen tai melomaan mun esikoiseni kanssa, mutta kummisetä lähti. Ja ihan itse soitti ja kysyi, että sopiiko. 

Vierailija kirjoitti:

Onpa vihamielisiä kommentteja. Totuus on se, että iso osa isovanhemmista haluaa elää vaan itselleen. On siellä joukossa niitäkin jotka osallistuu. Hedonismin kasvu näkyy tässäkin. Vanhemmuuden vaatimukset on ihqn eri luokkaa kun aikanaan! Ei voi vaan antaa lasten juosta pihalla omillaan aamusta iltaan. Samaan aikaan hedonismi on kasvanut eli apua saa entistä vähemmän. Onko siis ihme, että äidit väsyy ja nuoret naiset ei edes halua lapsia.

Kirjoitin jo pitkän kommentin asiasta, mutta miksi vain isovanhemmat kelpaavat lapsia hoitamaan? Mulle ei olisi tullut mieleenkään pyytää omia vanhempiani hoitamaan lapsia muulloin kuin silloin, kun tarvitsin lapsenvahtia työvuoron takia. Kaikkeen muuhun (rentoutuminen, huvittelu, hammaslääkärikäynnit jne) pyysin lapsenvahdiksi siskoani tai jotain kavereitani. Vastavuoroista toki. Mä en ollut aikoinaan vielä edes opiskelemassa siaraanhoitajaksi eikä mulla ollut omia lapsiaknaan, kun kerrostalossa samassa rapussa asuva naapuri soitti ovikelloani ja kysyi, voisinko hoitaa hänen 3-vuotiasta sen aikaa, kun vie pyörällä pahasti kaatuneen 6-vuotiaansa päivystykseen. Ei kyllä olisi tullut mieleenkään kieltäytyä. Siinä samaisessa kerrostalossa, kun olin raskauteni kolmannella jaksolla ja seinänaapuri kännipäissään meni rööki suussa nukkumaan ja mä - kiitos raskausajan aiheuttaman hajuaistin herkistymisen - havaitsin seinän takana alkaneen tulipalon, niin viereisestä rapusta yksi jo päälle viiskymppinen pariskunta pihalle tullessaan sanoi, että he voi ottaa mun silloin 5v esikoiseni hoiviinsa siksi aikaa, että selviää, päästäänkö mekään takaisin omaan asuntoon vai pitääkö mennä vähäksi aikaa jonnekin muualle. Yhdellä ystävälläni, joka asui samassa lähiössä, edellisen lapsen syntyminen oli päätynyt naapurinsa autossa Mannerheimintiellä liikennevaloissa eli sellainen syöksysynnytys ja seuraavan lapsensa kohdalla kysyi multa, voisinko ottaa hänen esikoisensa jo hyvissä ajoin mulle hoitoon. Ja tottakai otin. 

Mä vähän luulen,  että mainitsemasi hedonismi ei ole lisääntynyt vain eläkeläisten keskuudessa vaan myös nuore4mpien sukupolvien keskuudessa. Ei haluta enää auttaa ystäviä, kavereita eikä varsinkaan naapureita. Tai sitten ei edes haluta luoda näihin sellaisia suhteita, että apua kehtaisi edes pyytää. Kannattaa myös muistaa sekin, että eläkeikä koko ajan nousee. Omat lapseni ovat vielä 70-vuotiainakin työelämässä. 

Vielä tuli sekin mieleen, että joskus aikoinaan, jos lapsiperheessä äiti oli väsynyt ja lapsia vähän isompi määrä, niin kunnalta oli mahdollista saada kodinhoitaja. Ei siis mikään perhetyöntekijä, joka sohvalla istuen katsoo sivusta, miten väsynyt äiti saa hoidettua lastensa hoitamisen lisäksi kaikki kotihommat ja raportoi siitä sitten eteenpäin viranomaiskoneistossa. Entisajan kodinhoitajat siivosivat, kävivät kaupassa, laittoivat ruokaa, pesivät pyykkiä, veivät lapsia leikkipuistoon jne. Eli tekivät ihan konkreettisia asioita, jotta väsynyt vanhempi sai levätä.