Reipas ja tunnollinen lammas
Seuratut keskustelut
Kommentit
Vierailija kirjoitti:
Olen muutama vuosi sitten käynyt Parkinmäessä jo edesmenneen mummoni luona ja mielestäni siellä oli aina jotenkin sympaattinen ja kodinomainen tunnelma. Sääli että hoitajien saatavuus on näin onnetonta tänä päivänä. Mitä tapahtuu kun suuret ikäluokat ovat kohta hoivakodin tarpeessa jos hoitajia ei nytkään ole tarpeeksi?
Suuret ikäluokat eivät noin vaan pääse hoivakoteihin. Yhteisöllinen asuminen on nyt se, mihin pyritään.
Onneksi Suomessa jokainen voi hoitaa niin omat vanhempansa kuin appivanhampansakin ihan itse. Tai vaikka naapurinsa. Se, miten "hoito " toteutuu, on sitten jo toinen juttu. Ei tämän päivän vanhus tyydy sellaiseen loppuelämään, mikä oli ihan normaalia vielä 100 vuotta sitten.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuka vielä vastustaa eutanasiaa?
Kannatan Kaari Utrionkin mainitsemaa kuolinpilleriä, jollaisen saa, ennenkuin joutuu muiden armoille kitumaan.
Miksi ihmisen pitäisi tappaa itsensä, jos miljardeja yhteiskunnan rahaa saavat hyvinvointialueet eivät halua tarjota hyvää hoivaa? Kyse on johtamisesta ja kyse on siitä, mitä halutaan tapahtuvaksi. Tällä hetkellä päättäjien toive hyvinvointialueilla on se, että tehdään halvalla sutta ja sekundaa. Alueilla johtavat luottamushenkilöt ovat todella usein SDP:n mandaatilla tehtävässään.
Miksi pitää elää muiden armoilla pitkään kituen?
Koska KD. "Kärsi kärsi, kirkkaamman kruunn saat". Mitä enemmän kuoleva kokee jäätäviä kipuja, sitä iloisempi Päivi Räsänen on . Ja ennekuin joku nyt alkaa yskimään asiasta, niin Päivi Räsänen ja Kristillisdemokraatit noin yleensäkään eivät ole tehneet YHTÄÄN MITÄÄN sen eteen, että kivuissaan kärvistelevä kuolemansairas saisi tarpeellisen kivunlievityksen. Hei, kyllähän Burana ja Panadol auttaa ihan kaikkeen. Räsänenkin on lääkäri koulutukseltaan, mutta näköjään se koulutus ei ole hänellekään mitään osaamista tai empatiaa luonut.
Jos eutansiaa ei haluta, niin sedaatio ja morfiinit pitäisi sitten olla se saattohoidon viimeisn vaihe. Mutta koska moni vanhus on saattohoidossa paikassa, jossa sedaatiota ja morfiineja ei ole lääkelupien vuoksi mahdollista toteuttaa, niin se siitä sitten.
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Lisään vielä tähän... se ysikymppinen puoliso tuskin asuu satojen tai jopa tuhansien kilometrin päässä vanhuksesta."
Seitsemänkymppinen puoliso ilmeisesti syustä tai toisesta asuu?
Okei, sori. Luin ilmeisesti huonosti. Eli sillä ysikymppisellä onkin siis itseään 20 vuotta nuorempi puoliso? Mä jotenkin ajattelin, että se seitsemänkymppinen olisi tämän ysikymppisen lapsi eikä suinkaan puoliso. Mutta tuo on kyllä hyvä pointti. Kun miehet alkaa viiskymppisinä etsiä itselleen nuorta vaimoa, niin ei se vaimo välttämättä rupea miksikään omaishoitajaksi. Nostaa kytkintä siinä vaiheessa, kun ukko on liian vanha. Miehet harvemmin ottavat iseään 20 vuotta vanhemman naisen.
Melko usein käy niin että ei se 70 vuotias nainenkaan rupea hoitamaan puolisoa joka sairastuu 70 vuotoasna niin että tarvitsee apua päivittäin esim. pukemisessa.
Vaikka se vähän karua onkin että seitsemän kymppinen voi puolisolleen sanoa kun tämä tarvitsee apua että kotiin ei ole enää palaamista, niin en välttämättä ketään tilanteesta syyllustäisi. Asenteiden muutoksesta se toki kertoo ja siitä että myös naiset ajatteler yhä enemmän myös itseää eikä pelkästää sitä että heillä on velvollisuus huolehtia puolisosta "myötä ja vastamäessä". Sukupolvi joka nyt on ysikymmisiä sen tekee jos heillä vain on itsellä voimia siihe. Harvemmin edes valittavat osaansa.
Enemmän pointi oli siinä että asenteiden muutos on tosiasia. Nyktisin ei "uhrauduta" toisen hyväksi. Silti ihmiset ei aina tunnu ymmärtävän miksi hoitaat eivät uhraudu ja jatka työtä jota he eivät koe mielekkääksi.
Asenteiden muutos on kyllä ihan totta, mutta nämä nyt hoivaa tarvitsevat vanhukset sekä hoivan tarpeeseen lähivuosina tulevat ikäluokat ovat juuri niitä, jotka tämän hyvinvointivaltion rakensivat. Ja sen asennemuutoksen loivat. Maksettiin kiltisti - joskus vähän jupisten - veroja, jotta yhteiskunta huolehtii niin vanhukset, vammaiset kuin sairaatkin. Nyt maksetaan edelleen veroja, mutta niillä verorahoilla ei enää saadakaan sitä, mitä niillä kuviteltiin saatavan. Eikä nämä tämän päivän vanhukset edes suostuisi sellaiseen hoivaan, mitä heidän omilla isovanhemmillaan aikoinaan oli. Siis hetekka miniän keittiön nurkassa ja sitten sai jotain sapuskaa välillä. Ja piti olla miniälle kiitollinen, että ei ihan vaivaistaloonkaan joutunut. Myös vanhukset osaavat vaatia laatua. Ovat koko ikänsä veroja maksaneet, joten olettavat, että nyt on heidän vuoronsa saada verorahoilleen vastinetta.
Mun äiti on jo kohta 2 vuotta ollut Taivaassa ja vaikka isä äidin nimellisesti hoitikin, niin eihän isä liikuntarajoitteidensa vuoksi pystynyt äitiä hoitamaan. Soitti vaan aina mulle, kun äiti lähti karkuteille tai muuten tuli jotain ongelmaa äidin kanssa. Jouduin päivystämään 24/7 ja sen vuoksi jouduin lopettamaan oman reumalääkityksenikin. Sillä seurauksella, että nivelreumani sen parin vuoden aikana eteni niin, että hoidon uudelleen aloittaminenkaan ei enää auta siihen, mikä menetettiin. Terveyteni suhteen paluuta neljän vuoden takaiseen ei enää ole, joten vaikka en ole vielä edes eläkkeellä, niin en mä pysty isää auttamaan samalla tavalla kuin äitiä. Onneksi mulla oli sen verran säästöjä, että pystyin jättäytymään pois työelämästä jo viime syksynä. 0€ kuukausituloilla elelen.
Jos äitini ei olisi ollut mulle niin rakas, en missään tapauksessa olisi uhriutunut ja pilannut omaa terveyttäni. Mutta äiti oli. Ja niin hullulta kuin ehkä kuulostaakin, mä tunnen edelleen - vielä kohta 2 vuotta äidin kuoleman jälkeenkin - äidin läsnäolon. Mulla meni esikoiseni kanssakin välit poikki pariksi vuodeksi, kun en jaksanut enää työelämän, muistisairaan äitini, jäåäräpaisen kaikkea vastustavan isäni ja omien sairauksienikin jälkeen olla vielä hyvä äiti aikuiselle lapselleni. Nyt ollaan taas väleissä, mutta suhde ei ole enää samanlainen kuin mitä oli ennen äitini muistisairautta. Ja kun olen hänen kanssaan jutellut, niin molemmat ovat samaa mieltä siitä, että tuskin koskaan palaavatkaan. Uhriutumisessa voi menettää omat lapsensakin. Olen tottakai surullinen siitä, että näin kävi, mutta...elämä on. Tästä syystä mua ärsyttää nämä "yli-ihmiset", jotka omia vanhempiaan hoivatakseen jaksaa kaiken ja aivan kaiken ja 24/7 vuodesta toiseen. Siinä uhrautumisessa kun voi menettää tosi paljon. Oman terveytensä ja oman lapsensakin.Itse olin äidin omaishoitaja 5 vuotta ja kyllä se aika poltti loppuun. Ajattelen nykyään että olinpa hullu ja tyhmänrohkea. Hän oli sairaskohtauksen seurauksena halvaantunut lähes liikuntakyvyttömäksi ja saanut keskivaikeaa dementiaa vastaavan aivovaurion. Toisaalta ajattelen, että olisin ehkä edelleen yhtä hullu vaikka välit mieheeni katkesivat tosin olemme jälleen yhdessä.
Ikävä kyllä, totuus on se sama kuin 4 vuotta sitten, vanhusten laitoshoito on mitä on ja voit potkia jalkaa ja ulvoa katoilta mutta kukaan ei kuule ja vanhusta itseään ja hänen olosuhteitaan ja kärsimyksiään ei mitenkään nyt tässä ajassa konkreettisesti auta tai helpota vaikka olisit kuinka vihainen ja kuinka mesoaisi. Totuus on että kukaan ei kuule eikä välitä. Akuutisti auttaa vain jos voit ottaa omaisesi kotiin ja hoitaa häntä 24/7. Vanhus on onnellinen mutta uhraat siinä "mä ja mun fabulous laiffin" aika kokonaan. Elämässä pitää vain valita se oma "hard", kuten jenkit sanoo. Onko se se että saa elää vapaata ja itsenäistä elämää, mennä ja tulla miten haluat, mutta "hard" on samalla kärsiä ja kokea ainaista huolta ja syyllisyyttä rakkaasta omaisestasi vai onko se se että otat omaisen luoksesi ja näet että hän on onnellinen mutta olet sidottu hänen hoitoonsa. Nyt olet sinä hyvin yksin.
Juuri näin. Jos en olisi silloin 4 vuotta sitten ollut yksi yrityksen omistajista ja siten pystynyt vaikuttamaan itse siihen, milloin olen töissä ja milloin en, olisin varmasti hypännyt jo junan alle. Rehellisesti sanottuna muutaman kerran sitä vaihtoehtoa ihan oikeasti harkitsinkin. Taloudellisestihan noi vuodet oli mulle ihan katastrofi, kun palkatonta vapaata jouduin ottamaan enemmäån kuin oli palkallisia työtunteja. Mutta kiitos äidin, hän opetti mun jo 1970-luvun lopussa säästämään ja sijoittamaan,.
Mä koen edelleen jossain määrin huonoa omaatuntoa, että en ole isäni kanssa enää oikeastaan missään tekemisissä. Asutaan samassa taloyhtiösä, mutta viimeisen kahdeksan kuukauden aikana olen tavannut isän vain kaksi kertaa. Äidin takia siellä kävin riitelemässä isän kanssa, mutta nyt, kun äiti on jo kuollut, ei m,lla ole mitään tarvetta riidellä isän kanssa. Ei sillä, ei isäkään ole muhun pitänyt enää mitään yhteyttä. Voisi pitää, jos haluaisi, mutta ei halua. Siskoni kanssa sovittiin, että koska mä huolehdin aikoinaan äidin, mun sisko huolehtii isän. Siskoni ei tainnut koskaan tajuta, mitä tuo sopimus konkreettisesti tarkoittaa :D
Toistaiseksi ainakin liian tyhjä. Olen kyllä miettinyt, että jonkun iäkkäämmän koiran voisin ottaa. Ehkä. Eka koirani eli 15-vuotiaaksi ja se toka melkein 14-vuotiaaksi. Mä täytän syksyllä 65 ja jos ottaisin pentukoiran, saattaisin olla lähes 80, kun siitä aika jättäisi. Nivelreuma etenee kuitenkin koko ajan niin en oikein uskalla enää ottaa nuorta koiraa.
https://safkaajashamanismia.blogspot.com/