Reipas ja tunnollinen lammas

Naisten mahdollisuus suorittaa vapaaehtoinen asepalvelus tuli Suomessa vasta 1995. Mä olin silloin jo kahden lapseyli kolmekymppinen  äiti. Mun siskoni (1955 syntynyt) olisi aikoinaan halunnut liikennelentäjäksi, mutta ei päässyt edes opiskelemaan alaa, koska ei ollut  suorittanut asepalvelusta. Hetken aikaa siskoni harkitsi muuttavansa Ruotsiin ja suorittavansa asepalveluksen siellä, mutta koska ei ollut silloin tietoa, käykö Ruotsissa suoritettu asepalvelus, päätti sitten jättää väliin ja hakeutui ihan muulle alalle. Mä kyllä kannatan sukupuolineutraalia asepalvelusta. Olisin ihan mielelläni käynyt aikoinaan itsekin, mutta eipä ollut vielä mahdollista edes vapaaehtoisena.  Israelissahan naiset ovat olleet asevelvollisia jo vuosikymmeniä eli vissiin aika pian jo heti sen jälkeen, kun koko Israeli ylipäätään oli olemasa eli pian toisen maailmansodan jälkeen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"kerää ittes puppe"  sanonta tuli mieleeni jostain, käytin sitä joskus töissä kun tuli pattitilanne ja porukka remahti nauramaan ja homma eteni. En kyllä muista mistä sarjasta, oliko se pulttipois tms. Kyllä huumorin käyttö on hyväksi, mutta sen opin, että on todellakin taitolaji, ettei ketään loukkaa tahtomattaan.

Muistan, kun kerran Turuus lyötiin vetoa, etten voi olla puhumatta/nauramatta koko Nauravan kulkurin biisin ajan. Muistaakseni voitin, mikähän oli palkinto?

Turku ja Tampere plus pääkaupunkiseutu tuli tutuksi, ystäviä asui vähän siellä ja täällä. Reissattiin paljon, ulkomaita myöten. Yksi seukkasi tanskalaisen kanssa, oli kivaa, kun Suomessakin saatiin parempaa palvelua, kun koko seurue puhui englantia. Ruokaravintoloissa mm. Nyt on mitä muistella. Ja paljon valokuvia, ihan albumeissa, eikä vaan puhelimessa.

Miksi puhuitte englantia? Eikö tanskalaisten kanssa pärjää ihan ruotsilla? Norjalaiset ainakin ymmärtää ruotsia. Luulin, että näin on kaikissa Pohjoismaissa.

Monia tanskalaisia tapasin säännöllisesti työelämässä. Aina puhekielenä, sähköposteissa, faxeissa oli englanti.

Eihän heillä ole toisena kotikielenä ruotsi, niinkuin meillä. Norjalaistenkin kanssa käytettiin aina englantia, usein myös ruotsalaisten.

Englannilla kyllä pärjää lähes missä vaan. Mun yhdessä duunipaikassa vaadittiin, että ruotsalaisille asiakkaille puhutaan kohteliaisuussyistä ruotsia, ettei ne luule, ettei sitä osata. Käytännöt vaihtelee. Välillä hämmästelen, kun johtavat poliitikot ei puhu edes ruotsia, puhumattakaan saksaa tai ranskaa. Jotenkin noloa. 

Norjassa olen reissannut paljon ja puhunut siellä ruotsia. Suomalaisia sairaanhoitajia on siellä paljon töissä ihan ruotsin varassa, norjaa ei tarvi osata. Nythän on ollut paljon puhetta koulujen kielivalintojen supistumisesta. Sääli kyllä, että kielitaito kapeutuu. Sivistysmaan merkki. Venäläisten kielitaito on kai tosi heikko. Nämä ihan yleisiä pohdintoja, ei liity sen kummemmin sun viestiin.

Jos kansainvälisyyttä ajatellaan, niin englannin lisäksi Suomessa olisi järkevämpää opiskella ruotsin sijasta vaikka espanjaa. Mutta meillä toi ruotsin opiskelu liittyy historiaan. Sitä on opiskeltava, vaikkei sitten loppupeleissä osaisikaan sanoa kuin korkientaan skimba på fittan. Kaikista vieraista kielistä mä olen opiskellut pisimpään ruotsia (alkoi jo kansakoulun kolmannella), mutta enhän mä sitä osaa, kun en ole tarvinnut juuri muuta kuin kouluissa. 

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tero, 3v, äitinsä kanssa kaupassa: äiti mä haluun tota karkkii, mä haluuuun!

Tero, 23 v, pilkun aikaan baarissa: anna nyt sitä pildee, kun mä haluuuun!

 

 

Miten liittyy tuohon Hesarin artikkeliin?

Pakko sanoa, että tämä ketju on täynnä naisoletettuja, joiden kanssa en viihtyisi hetkeäkään. Niin tajuttoman negatiivinen asenne ja p a sk a energia. Voin vain kuvitella, miten "hauskaa" teidän seurassanne on!

Tuo "p a s k a energia" ketjussa vaikuttaa kyllä koskevan molempia sukupuolia. Tunnen useita ihan tavallisia miehiä, jopa alle 170 cm pitkiä, jotka ovat parisuhteissa. Lapsiakin ovat vaimojensa kanssa hankkineet.  Mutta kukaan heistä ei kyllä ole sitä puolisoaan löytänyt Helsingin yöelämästä. Omassa nuoruudessani tiettyjä stadin yökerhoja kutsuttiinkin lihatiskeiksi eli ei silloinkaan niissä miehet käyneet tulevaa vaimoa etsimässä vaan just niitä yhden yön suhteita. 

Joku ketjussa kirjoitti, että miehet ei uskalla menä juttelemaan naisille ennenkuin on tarpeeksi monta lasillista kiskottu naamariin. Ja sitten tulee kiskottua niitä lasillisia liikaa ja kun viimein rohkaistuu, niin onkin jo liian kännissä. Mä kuulun vissiin aika onnekkaaseen sukupolveen, kun ravintoloihin mentiin tanssimaan. Oli ihan normaalia ja jopa toivottavaa, että joku tuli hakemaan tanssimaan. Tanssiessa sitten sai juteltua sitä sun tätä ja jos molempia kiinnosti tanssia vielä toistamiseenkin samana iltana, niin hyvinkin saattoi käydä niin, että koko loppuilta tanssittiin yhdessä. Pöydässä ei ehtinyt istua kuin hetken aikaa - eikä siten myöskään juotua liikaa - kun alkoi soida taas joku hyvä biisi ja taas oltiin tanssilattialla. Illan päätteeksi - jos vieläkin tuntui siltä, että olisi kiva tavata toistekin - vaihdettiin puhelinnumeroita ja sitten lähipäivinä mentiin ihan muualle kuin bilepaikkoihin treffeille. Vaikka ulos kävelylle, leffaan tms. Jos mies oli aidosti kiinnostunut, hän jaksoi kyllä odottaa ennenkuin ekaa kertaa pääsi peittoja heiluttelemaan. Ja olihan sellainen "kunnollinen tyttö" mukavampikin esitellä omille kavererilleen eikä ollut pelkoa, että miehen kaveritkaan olisivat joskus käyneet rykäkäisemässä sitä. 

Nyt on tinderit ja muut. Ihan kuin jotain Anttilan postimyyntikuvastoa selaisi. Ja sellaisenkin asian nyt totean tähän vielä, että jos - olipa mies tai nainen - ensin rakentaa sen omannäköisensä valmiin elämän ja sitten alkaa etsiä sitä yhtä ainoaa puuttuvaa palaa 1000 palan palapelistä, niin vaikeaa voi olla. Koska suurin osa ei ole just sen muotoinen, kokoinen ja muutenkin kaikin tavoin sopiva siihen yhteen koloon palapelissä. Lähipiirissäni on kolmekymppisiä pariskuntia, jotka alkoivat seurustella jo opiskeluaikoinaan. Ei ollut vielä mitään valmista elämää, johon pitäisi yrittää saada mahtumaan toinen ihminen. Palapelissä oli ehkä vasta 10 palaa, joten oli kohtuullisen helppoa löytää se toinen, jonka kanssa yhdessä kasata palapelin loppuun. Sama arvomaailma, samanlaiset toiveet ja suunnitelmat tulevaisuudesta jne. 

Joo oli tosi kivaa täysin rytmitajuttomana ja tanssitaidottomana miehenä olla kyllä joo.

Eli sinä ajattelit silloin, että sun olisi pitänyt valloittaa nainen tanssitaidoillasi?  Eikä suinkaan luonteellasi, keskustelutaidoillasi tai huumorintajullasi? Varsinkin hitaiden tanssiminen oli kyllä lähinnä sitä, että vaan keinuttiin yhdessä lähekkäin. Eihän monien ravintoloiden tanssilattiatkaan olleet sen kokoisia, että siellä olisi voinut jotain valssia, foxtrottia tai edes Saturday Night Feveriä vetää. 

En ole koskaan päässyt tanssimaan hitaita naisen kanssa.

Et siis käynyt silloin kasarilla muualla kuin discoissa ja yökerhoissa? Et missään oikeissa tanssiravintoloissa?  Vai oletko sen verran nuori, ettei sun aikuiselämäsi aikana tanssiravintoloita ole enää ollutkaan? Jos toi jälkimmäinen, niin toki ymmärrän. Jos ei soiteta muita hitaita kuin korkeintaan ne illan viimeiset hitaat, niin vaikeaahan se on. 

Vierailija kirjoitti:

No mulle kelpasi 175 cm lyhyt mies, mutta hän oli kyllä hyvännäköinen ja kohtelias. On yhä.

Mä seurustelin nuorena hetken aikaa miehen kanssa, joka oli 180 cm. Niskat tuli kipeeksi, kun sitä suuteli. Ja näyttikin ihan siltä kuin isä olisi lapsensaq kanssa kävelyllä. Joo ja olen 156 cm lyhyt, joten mulle miehissä sopivin pituus on ollut max 175 cm. Mieluummin joku 165-170 cm. Itseni pituisia tai itseäni lyhyempiä aikuisia miehiä en ole edes tavannut koskaan. Kaikki miehet on mua pidempiä. 

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tero, 3v, äitinsä kanssa kaupassa: äiti mä haluun tota karkkii, mä haluuuun!

Tero, 23 v, pilkun aikaan baarissa: anna nyt sitä pildee, kun mä haluuuun!

 

 

Miten liittyy tuohon Hesarin artikkeliin?

Pakko sanoa, että tämä ketju on täynnä naisoletettuja, joiden kanssa en viihtyisi hetkeäkään. Niin tajuttoman negatiivinen asenne ja p a sk a energia. Voin vain kuvitella, miten "hauskaa" teidän seurassanne on!

Tuo "p a s k a energia" ketjussa vaikuttaa kyllä koskevan molempia sukupuolia. Tunnen useita ihan tavallisia miehiä, jopa alle 170 cm pitkiä, jotka ovat parisuhteissa. Lapsiakin ovat vaimojensa kanssa hankkineet.  Mutta kukaan heistä ei kyllä ole sitä puolisoaan löytänyt Helsingin yöelämästä. Omassa nuoruudessani tiettyjä stadin yökerhoja kutsuttiinkin lihatiskeiksi eli ei silloinkaan niissä miehet käyneet tulevaa vaimoa etsimässä vaan just niitä yhden yön suhteita. 

Joku ketjussa kirjoitti, että miehet ei uskalla menä juttelemaan naisille ennenkuin on tarpeeksi monta lasillista kiskottu naamariin. Ja sitten tulee kiskottua niitä lasillisia liikaa ja kun viimein rohkaistuu, niin onkin jo liian kännissä. Mä kuulun vissiin aika onnekkaaseen sukupolveen, kun ravintoloihin mentiin tanssimaan. Oli ihan normaalia ja jopa toivottavaa, että joku tuli hakemaan tanssimaan. Tanssiessa sitten sai juteltua sitä sun tätä ja jos molempia kiinnosti tanssia vielä toistamiseenkin samana iltana, niin hyvinkin saattoi käydä niin, että koko loppuilta tanssittiin yhdessä. Pöydässä ei ehtinyt istua kuin hetken aikaa - eikä siten myöskään juotua liikaa - kun alkoi soida taas joku hyvä biisi ja taas oltiin tanssilattialla. Illan päätteeksi - jos vieläkin tuntui siltä, että olisi kiva tavata toistekin - vaihdettiin puhelinnumeroita ja sitten lähipäivinä mentiin ihan muualle kuin bilepaikkoihin treffeille. Vaikka ulos kävelylle, leffaan tms. Jos mies oli aidosti kiinnostunut, hän jaksoi kyllä odottaa ennenkuin ekaa kertaa pääsi peittoja heiluttelemaan. Ja olihan sellainen "kunnollinen tyttö" mukavampikin esitellä omille kavererilleen eikä ollut pelkoa, että miehen kaveritkaan olisivat joskus käyneet rykäkäisemässä sitä. 

Nyt on tinderit ja muut. Ihan kuin jotain Anttilan postimyyntikuvastoa selaisi. Ja sellaisenkin asian nyt totean tähän vielä, että jos - olipa mies tai nainen - ensin rakentaa sen omannäköisensä valmiin elämän ja sitten alkaa etsiä sitä yhtä ainoaa puuttuvaa palaa 1000 palan palapelistä, niin vaikeaa voi olla. Koska suurin osa ei ole just sen muotoinen, kokoinen ja muutenkin kaikin tavoin sopiva siihen yhteen koloon palapelissä. Lähipiirissäni on kolmekymppisiä pariskuntia, jotka alkoivat seurustella jo opiskeluaikoinaan. Ei ollut vielä mitään valmista elämää, johon pitäisi yrittää saada mahtumaan toinen ihminen. Palapelissä oli ehkä vasta 10 palaa, joten oli kohtuullisen helppoa löytää se toinen, jonka kanssa yhdessä kasata palapelin loppuun. Sama arvomaailma, samanlaiset toiveet ja suunnitelmat tulevaisuudesta jne. 

Joo oli tosi kivaa täysin rytmitajuttomana ja tanssitaidottomana miehenä olla kyllä joo.

Eli sinä ajattelit silloin, että sun olisi pitänyt valloittaa nainen tanssitaidoillasi?  Eikä suinkaan luonteellasi, keskustelutaidoillasi tai huumorintajullasi? Varsinkin hitaiden tanssiminen oli kyllä lähinnä sitä, että vaan keinuttiin yhdessä lähekkäin. Eihän monien ravintoloiden tanssilattiatkaan olleet sen kokoisia, että siellä olisi voinut jotain valssia, foxtrottia tai edes Saturday Night Feveriä vetää.