Reipas ja tunnollinen lammas

Ihan asiasta kirjoitit,  mutta kiinnitin huomioni erityisesti tähän lauseeseen: "Näillä ihmisillä elämä on aidosti selviämistä ja he kantavat monia riskitekijöitä ihan vaan sillä että heillä ei ole ketään vaikka hädän sattuessa, jolta hakea tukea, turvaa tai äkillistä apua." Siis eihän ystäviä ja kavereita hankita sitä varten, että he olisivat jonkinlainen "kriisiturva".  Ystävien ja kavereiden kanssa viihdytään, on mukavaa olla yhdessä ja tehdään asioita yhdessä ilman mitään kriisejäkin. Yhdessäolon - olipa se sitten fyysistä läsnäoloa, puhelinsoittoja tai viestittelyä - pitäisi olla molempien mielestä mukaavaa, iloa tuottavaa ja hauskaa. Yhdessä nauramista. Sitten, jos poikkeuksellisesti toiselle tuleekin jokin tilapäinen kriisi, niin ystävä kyllä sen lyhyen aikaa voi sitten - omien resurssiensa mukaisesti tietenkin -  auttaa jollakin tavalla. 

Suomessa yhteisöllisyys väheni sitä mukaa, kun aiempia yhteisöjen tehtäviä alettiin siirtää yhteiskunnalle. Tämä tapahtui oikeastaan kaupungistumisen myötä 1960- ja 1970-luvuilla. Nuoret muuttivat kaupunkeihin opiskelemaan ja töihin, vanhemmat jäivät kotipaikkakunnilla. Samaan perheen lapsistakin kaikki saattoivat muuttaa eri kaupunkeihin eli ei ollut tarvittaessa apua edes sisaruksista, koska välimatkaa saattoi olla satoja kilometrejä. Samoin kävi lapsuuden ja nuoruusvuosien ystävien ja kavereidenkin kanssa. Myös parisuhteet saattoivat viedä ihan jonnekin muualle, kun enää puolisoa ei löytynyt samasta kylästä eikä edes naapurikylästä. Muuttojen myötä piti aikuisena löytää uudet ystävät ja kaverit lähempää. 

Nyt näitä palveluja on heikennetty ja osa ihmisistä on tavallaan hukassa, kun ovat jättäneet ihmissuhteensa hankkimatta tai hoitamatta luottaen siihen, että yhteiskunta kyllä huolehtii. Turvattomuus luonnollisesti lisääntyy, jos huomaa, että kriisissä ei auta yhteiskunta eikä kukaan muukaan. 

Mun mielestä nyt nostetaan ehkä vähän liikaa esille tämä, että pitäisi olla joku auttamaan ja tukemaan. Ymmärrän, että tämä perustuu siihen, mistä edellisessä kappaleessani kirjoitin, mutta ei tuon pitäisi olla aikuisella ihmisellä minkään ihmissuhteen peruspilari eli se, mihin ko ihmissuhdetta halutaan ja tarvitaan. Mulla on 3 hyvää ystävää, joista kenelläkään ei ole tarjota mulle mitään konkreettista apua. Ovat pyörätuolissa ja kaikilla paljon pienemmät tulot kuin mulla. Tuki, mitä olen heiltä vaikeina hetkinäni saanut, on ollut henkistä. Pääasiassa kuitenkin viestitellään kaikesta mukavasta ja keskitytään positiivisiin asioihin. Heidän kanssaan jaetaan ilot ja surut. Siis nuo molemmat. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Määrällisesti juotiin oikeasti vähemmän, mitä julkisuudessa väitetään. Eihän sitä ollut nuorena edes rahaa ryypätä. Pohjat kotona ja pyörällä baariin tanssimaan ja viettämään aikaa muiden nuorten kanssa. Pyöräillen kotiin. Silloin ei tarvinnut pelätä, että joku videoi tai kuvaa ja perustaa nolausryhmän whatsuppiin tms. Aikoinaan oli vapaus kaikesta tuollaisesta sosiaalisesta kontrollista - toki sitä oli, mutta se oli erilaista. 
 

Ja toki oli eri kaveripiireissä eri menot. Esimerkiksi minulle ei ole koskaan edes tarjottu huumeita. Ja paljon olen bailannut, joten tilaisuuksia olisi ollut. Niitä ei vain meidän porukassa liikkunut. 

Tällaista oli Oulussa 90-luvun alussa. 

Vakiosetti oli n. 8-12 kaljaa alaikäisenä. Toki myös vahvaa viiniä, omatekoista kiljua tai joskus tiukkaa viinaa. Joskus meni överiksi ja yrjö lensi. Joskus poliisit kaatoi viinat maahan ja sanoi että painukaa helvettiin. Eikä mitään puhetta lasuista. Porukka piti hyvin omiensa puolta, se oli mukavaa. Jonkun verran sai varoa hulluja, mutta sitten taas oli upeaa kun naapuriluokan tyttö vaan yhtäkkiä tuli ja alkoi suutelemaan. Oli kuulemma katsonut minua jo koulussa. Viina vapautti estot. 

Tämäkin on varmaan aika tapauskohtaista, Itse tulin täysi-ikäiseksi 1979. Viikonloppuisin ensin mentiin jonkun ystävän luokse. Meikattiin, föönattiin hiukset ja laitettiin itsemme tiptop-kuntoon. 1-2 lonkeroa siinä valmistautuessa. Korkkarit jalkaan ja eiku Helsingin yöelämään. Suurin osa illasta meni tanssilattialla, joten kovin montaa sinistä enkeliä tai ampiaista ei illan aikana ehtinyt juomaan. Hetken huili ja taas oli joku hakemassa tanssimaan. Hauskaa  oli. Nyt kun muistelen, niin hymy nousee huulille. Hyvää aikaa se oli. 

Se oli sitä meidän nuoruusaikaa. Eipä paljon muuta viihdykettä silloin nuorille ollut kuin discot ja yökerhot. Elokuvateattereihinkin tuli uusia leffoja niin harvakseltaan, että peukaloitaan olisi kotona sitten pyöritellyt kuukausitolkulla. Tosin ysärillä olin jo äiti, mutta kasariahan elettiin ihan discohuumassa. 1970-luvun lopulla tuli leffateattewreihin Saturday Night Fever sun muut. Suomeen toi kulttuuri rantautua kunnolla vasta 1980-luvulla. Tullaan noita jenkkejä aina vähän jälkijunassa. Ihan kivaa aikaa se oli. Tapasi paljon ihmisiä ja pidettiin hauskaa. Silloin myös tupakoitiinkin aika paljon eli ei se alkoholi bilettämisessä ollut ainoa terveydelle haitallinen asia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lehtijutuissa ja palstalla ihmiset kiittelevät tällaisia ystäviä, jotka ovat auttaneet vaikeuksien yli. Kuinka monella oikeasti on ystäviä, jotka auttavat pyyteettömästi kuukausikaupalla, kun uupunut ei välttämättä jaksa edes hampaita harjata?

Sellaisia ei löydy.

Vähän luulen kans, että sellaisia ystäviä, jotka 3 kertaa päivässä rientää harjaamaan ystävänsä hampaat, ei pahemmin löydy. Mulla on parikin  hyvää ystävää, jotka eivät itse enää pääse omin avuin edes asunnostaan ulos, mutta ovat olleet mulle paljonkin henkisenä tukena. Viestien ja joskus puhelinsoittojen välityksellä. Mutta ymmärrän sen, että vaikea masennus on erilainen juttu kuin jokin fyysinen sairaus tai vamma. 

Vierailija kirjoitti:

Sanna Stellan kiitteli lukuisia ystäviään instassa. Olen kyllä surullinen omasta puolestani, sillä ei mulla ole ystäviä lähes lainkaan. 

Piti googlettaa, kuka on Sanna Stellan. Hänen Instaansa en katsonut, mutta mitä noista lehtijutuista muuten luki, niin hänellä oli kuitenkin joku kasvain, joka tuskin vaati hänen ystäviltään vuosien tai vuosikymmenten "omaishoitajan" roolia. Kirjoitin jo aiemmin, että on ihan eri asia auttaa ystävää tilapäisesti kuin vuosia tai vuosikymmeniä. Ja hänkin nyt ollut kuitenkin välillä sairaalassa eli ei ole tarvinnut ystävienkään auttaa häntä koko ajan. 

Mä olen eräänlainen survivalisti ja aika helposti tekisin kuukauden ruokalistan siten, että vain kerran kuukaudessa tarvitsisi käydä kaupassa. Mutta se edellyttäisi, että henkilö, jolle tämän listan laatisin, kykenisi sitten itse kaivamaan sapuskoita pakastimesta ja sulattamaan ja lämmittämään niitä mikrossa. Ja sitten pitäisi kelvata näkkileipä leiväksi ja kinkkupasteija leivänpäälle. Ja siihen vaikka sitten maustekurkkua vielä päälle. 

Masennus on sairaus, jota on hyvin montaa erilaista sorttia. Muistan, kun kasarin alussa opiskelin sairaanhoitajaksi, olin 5 viikkoa harjoittelujaksolla Hesperian sairaalassa. Osa masennuspotilaista oli täysin katatonisessa tilassa ja osa taas kykeni ihan itsenäisesti ruokapöytään, suihkuun ja tykkäsivät pelata korttiakin, jos vaan oli joku, jonka kanssa pelata. Tiedän, että mt-sairauksien hoito muuttui Suomessa radikaalisti 1990-luvun aikaan (aivan kuten muuttui vanhustenhoitokin) ja yhä useampi jäi avohoidon piiriin. Sinällään ihan hieno idea, mutta kun sitä avohoitoa ei ollut tarjolla riittävästi.