Reipas ja tunnollinen lammas

Eilen oli näköjään jotkut onnistuneet saamaan ketjun taas lukkoonkin. Toivottavasti heille tuli hyvä mieli saavutuksestaan. Kunhan nyt vaan lammasmaisesti asian totesin. Bää ja KÄÄK.

Mutta sitten toiseen asiaan. Joistain asioista ja ihmisistä on helppo päästä eroon. Senkus vaan dumppaa pois elämästään. Heittää vaikka vaan repun selkäänsä ja lähtee liftaten toiselle puolelle maapalloa. Palstalla on aina joskus ollut ketjuja, missä kysellään, mitä katuu elämässään.  Mä tavallaan kadun sitä, että puoli vuotta sen jälkeen, kun mut lempattiin pihalle, kuitenkin soitin äidille. Jos en olisi soittanut, mun elämäni olisi voinut kaikki nämä vuosikymmenet olla ihan erilaista. Todennäköisesti en olisi ainakaan asunut enää Suomessa. Mutta ainakin äitini sai mun ansiostani toiveidensa mukaisesti nukkua ikiuneen omassa kodissaan omassa sängyssään. Jos mua ei olisi ollut tai mä olisin lähtenyt jonnekin hevgonhe**lvettiin, äiti olisi joutunut elämään elämänsä viimeiset vuodet jossain hoivakodissa. Ja mitä nyt on viime aikoina juttuja sellaista lukenut, niin ei kovin hääppöinen loppuelämä hoivakodeissakaan. 

Tekeekö jotain oikein vai väärin, niin siinäpä dilemma. Ja ketä kohtaan oikein ja ketä kohtaan väärin. Siinä vieläkin suurempi dilemma. Mä olen koittanut räpistellä itseäni irti ansasta, johon kaikki muut tuntuu mut mielellään työntävän . Jotta eivät itse joutuisi siihen ansaan. 

Eilen keitin kotimaisia uusia perunoita. Keitinvedessä merisuolaa ja iso nippu tuoretta tilliä. Tein 1970-luvun tapaan jauhelihapihvit ruskeassa kastikkeessa. Mausteina maustepippuria, suolaa, sipulijauhetta ja valkosipulijauhetta. Sellainen 1970-luvun sapuska. Tein myös kotimaisista mansikoista jälkiruuaksi mansikkarahkan. Isä, joka ei paljon mitään enää syö, söi kolme perunaa, jahelihapihvin kastikkeineen ja vielä jälkiruuankin. Söin yhdessä hänen kanssaan. Aika kiusallista kyllä se hiljaisuus. Kun ei ollut enää mitään sanottavaa. Mutta kun oltiin syöty, isä katsoi mua silmiin, hymyili ja sanoi kiitos. Ehkä haluankin säilyttää tämän muiston isästäni enkä niitä kaikkia muita 64 vuoden aikaisia? Mikä on oikein ja mikä väärin ja ennenkaikkea: kenelle?

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Bää bää bää. Ja KÄÄK! En oikeasti enää tiedä, miten saisin ton sairaanhoitajan lakin pois päästäni. Tuntuu, että se on kiinnitetty pikaliimalla tai polttamalla päälakeeni. Kaikki muut isäni jälkeläiset viettävät juhannusta kuka missäkin ja mä nyt sitten lupasin isälle mennä keittämään sille huomenna uusia perunoita ja syömään sen kanssa yhdessä juhannuslounaan. Siis oikeesti? Taidan olla jo edunvalvonnan tarpeessa. No eipä tässä nyt sitten muuta kuin kauppaan ostamaan perunoita.

Lammas, eikö sun puhelimen pitänyt olla äänettömällä kaksi kuukautta eli tuonne elokuun puoleen väliin? Annoit "pirulle" pikkusormen ja kohta hypit taas Kääkän (nimi luvallasi) pillin mukaan,. Voi sinua, en kadehdi tilannettasi lakin ja kääkän välissä.

Lapsonen tuli eilen myöhään illalla ja lähti tunti sitten isällensä, nyt nautin yksinolosta ja harmittelen liian täyttä jääkaappia, tuli taas ostettua liikaa ruokaa (myös uusia pottuja) kun en koskaan muista kuinka vähäruokainen tuo lapsoseni on. Nyt on rehujakin voileivän päälle, muutakin kuin kurkkua ripauksella suolaa ;)

Mun puhelin onkin äänettömällä.  Mutta oli tullut useampi puhelu isältä ja sitten lopulta tekstiviesti, että oli tiputtanut sen lääkepurkin pöydältä lattialle ja purkki oli kierinyt sängyn alle, niin eihän se sitä sieltä itse mitenkään saa. Ja siskoni satojen kilometrien päässä juhannusta viettämässä. Toivottavasti KÄÄKkä ei keksi, että lääkepurkin viskaaminen lattialle on hyvä keino saada Lammas käymään :D 

Bää bää bää. Ja KÄÄK! En oikeasti enää tiedä, miten saisin ton sairaanhoitajan lakin pois päästäni. Tuntuu, että se on kiinnitetty pikaliimalla tai polttamalla päälakeeni. Kaikki muut isäni jälkeläiset viettävät juhannusta kuka missäkin ja mä nyt sitten lupasin isälle mennä keittämään sille huomenna uusia perunoita ja syömään sen kanssa yhdessä juhannuslounaan. Siis oikeesti? Taidan olla jo edunvalvonnan tarpeessa. No eipä tässä nyt sitten muuta kuin kauppaan ostamaan perunoita.

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oli mielenkiintoinen Arto Nybergin ohjelma Teemalla. Haastatteli Ritva ja Kalle Holmbergin tytärtä. Pitkä avioliitto oli heillä, Kalle eli vain kaksi vuotta Ritvan kuoleman jälkeen.

Harvoin taiteilijapari pysyy yhdessä niin kauan.

Keskimäärin kai avioliitoista noin puolet kestää. Mutta tuo Holmbergien avioliitto kesti pitkään. Voisko olla niin, että jos on pitkä ja hyvä avioliitto, ei puolison kuoleman jälkeen enää jaksakaan elää? En tarkoita mitään itsetuhoisuutta tai vastaavaa vaan että jotenkin sitten leski alkaa luovuttamaan? Mun äidin kuoleman jälkeen isällä oli vielä vuoden verran elämänhalua. Hänellä oli asioita, joita tykkäsi tehdä ja joista tunsi iloa. Varsinkin musiikki. Viime syyskuussa vaihdettiin isän hoitovastuu multa siskolleni ja silloin syyskuussa isä vielä köpötteli rollaattorin kanssa taloyhtiön pihatalkoiden illanistujaisiin. mutta en tiedä, mitä sitten tapahtui, kun puoli vuotta myöhemmin ei pystynyt ottamaan edes viittä askelta. Että luovuttiko isä sitten ja halusikin jo päästä äidin luokse? Paljon mahdollista sekin. Maaliskuun alussa sain kasattua kaikki isäni jälkeläiset puolisoineen viettämään isän nimipäivää hyvään ravintolaan. Ajattelin - tyhmä kun olen - että tämä olisi ilahduttanut isää. Ei koko aikana katsonut edes muhun päin. Taas kerran tyhmä Lammas kuvitteli tekevänsä jotain hyvää. No oli se meille kaikille muille ihan kiva tapahtuma, mutta ei isälle. Sitten järjestettiin vappulounas. Noin 60 vuotta meillä oli vappulounasperinne, mutta nyt isä ei halunnut enää edes osallistua. Oltaisiin vaikka kannettu se sinne kultatuolilla, mutta ei. Isä ei halua lapsistaan eikä lapsenlapsistaankaan mitään muuta kuin erilaisiin asioihin handymaneja. Ja tosiaan mun yli 70v siskoni alkaa olla jo aika kypsä tähän handyman-hommaan. 

Ymmärrän isääsi. Te eikä kukaan korvaa rakastettua, jonka kanssa on elänyt yli 70 vuotta. Me ollaa oltu vasta 50 vuotta naimisissa, mutta tiedän, että toisen kuoltua haluaa toinenkin kuolla. Hartain toiveemme on kuolla yhdessä. Meillä on hyvin läheiset välit lapsiin ja lapsenlapsiin, mutta kukaan ei korvaa puolison rakkautta ja läsnäoloa.

Juuri näin. Ei kukaan muu voi korvata sitä, joka on ollut koko elämänsä ajan kaikista tärkein ihminen elämässä . Se menetys pitää kuitenkin vaan kestää. Tai sitten olisi pitänyt jo muutama vuosikymmen sitten älytä vaihtaa nuorempaan. 

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

>> kartanonkoski ja Tammisto ovat jo luisumassa alaspäin, hyvin näkyy ensimmäiset merkit

>>Kuten?

 

Asunut myös täällä. Paratiisi vielä 10v sitten, nyt en ainakaan ostaisi täältä mitään. Jumbossa pyörii narkkeja, ennen oli yksi siisteimmistä ostoskeskuksista. Lähikaupassa näkyy hyvin sekoitettu asuminen ja viereisen asuinalueen vaikutus. Yksittäisiä taloja, joilla huono maine, omaisuus- ja häiriörikoksia. Ratikka kruunaa kehityksen. 

 

Vielä yksittäisiä pieniä signaaleja, mutta aina ensi merkkejä luisusta. Surullista, että näin kivat alueet menevät pilalle. 

Mun yksi ystävä asuu Pakkalassa ja jo nyt miettii, että pitäskö muuttaa pois. Aiemmin oli tosi tyytyväinen asuinpaikkaansa ja Jumboon, mutta nyt on mieli muuttunut. Kirjoitin jo toisen kommenttin, että raiteet vie ja raiteet tuo. Myös ongelmat. 

Minne olisi muuttamassa?

Vaasa, Kuopio ja Joensuu on hänellä harkinnassa. Etätyöt, joten voisi muuttaa vaikka Tukholmaan, Lont6ooseen  tai Roomaan.