Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No varmaan ne uutisoidut tapaukset koskettavat enemmän kuin ne, joista ei tiedä mitään.

Tämähän se. Miten surra jotain, mistä ei edes tiedä mitään?

Kai kaikilla jotain läheisiä tai ainakin tuttavia on, vai nyyhkiikö ihmiset vain lööppijutuille?

Siis tätäkö ap tarkoitti? Että oman lapsen kuolema ei sureta,  mutta jonkun julkkiksen lapsen kuolema surettaa? Itse en ajatellut ollenkaan näin.  Toki omien läheisten kuolemat surettaa eniten,  mutta miten voi surra sellaista kuollutta,  jonka ei edes tiedä kuolleen? 

Vierailija kirjoitti:

No varmaan ne uutisoidut tapaukset koskettavat enemmän kuin ne, joista ei tiedä mitään.

Tämähän se. Miten surra jotain, mistä ei edes tiedä mitään?

Laillistaisivat nyt ensin edes eutanasian. Mutta kun ei. 

Suomessa iso ongelma on se, ettei valtiolla ole mitään tuottavaa toimintaa enää. Tai sekin vähä, mitä ehkä olisi (esim pohjavedet, mineraalit jne), annetaan ilmaiseksi tai puoli-ilmaiseksi ulkomaisille  yrityksille. En sano, että Kekkosen aika nyt oli mitään ihanteellista, mutta ainakin valtiolla oli silloin vielä vientiyrityksiä, joista liikevoitto meni valtiolle eikä ulkomaisille sijoittajille.  Nämä yritykset työllistivät suomalaisia, mutta heidän palkkaansa ei maksettu verovaroista vaan yritysten tuotosta. 

"Kekkoslovakian" aikana Suomessa oli myös yrittäjiä, joilla ei ollut tarkoituskaan rikastua omana elinaikanaan. Ihan riitti, että lapsenlapset tai lapsenlapsenlapset aikanaan rikastuu. Vaurastua toki haluttiin, mutta suunnatonta hinkua monimiljonääreiksi ei ollut. Nykyisin, kun yrittäjä perustaa firman ja se alkaakin menestyä niin, että ulkomaalaiset sijoittajat kiinnostuvat ostamaan ko firman, niin myyvät pois. Miljoonat omalle tilille mahdollisimman nopeasti. Ja näin tottakai saakin toimia. Mutta kun yrityksen omistajuus on joko kokonaan tai suurimmaksi osaksi ulkomailla, ei niitä omistajia kiinnosta palaneen puupennin vertaa Suomi ja suomalaiset. 

Joten Suomella ei oikein ole enää muuta kuin veronmaksajat. Se keskiluokka, jonka toivotaan pysyvän edelleen Suomessa. Joka on ostanut Suomesta itselleen kodin, on täällä kilttinä veronmaksajana töissä, kasvattaa täällä lapsensa ja mieluiten ei edes silmäile ulkomaille kuin korkeintaan sillä parin viikon lomareissulla. 

Vierailija kirjoitti:

Kun koirani kuoli mietin pari viikkoa, että voinko enää kävelylle lähteä. Tuntui turhalta ja ikävältä edes ajatus kävelystä ilman koiraani. Flexikin painoi aina melko paljon ja kädessä ei ollut sitä "mötikkää" niin oudolta tuntui sekin. Sitten vähitellen viikkojen aikana aloitin kävelyt ilman koiraani, mutta vieläkin koen monesti hyvin tylsäksi lenkit yksinäni. Koirani oli energinen ja vauhdikas ja näin lenkitkin sellaisia myös. Sai katsoa mitä koirani taas keksii ja missä ojassa menee. 

 

Myös sisällä aina etsin koiraani ja jokin ääni kuului niin mietin, että missä koira nyt on. Välillä vieläkin, kun kuuluu jotain rapinaa niin se on koirani kynnet ja viimeksi eilen, kun olin pihassa niin musta jätesäkki heiluin varaston kulman takaa niin typerä minä katsoo, että mitä ihmettä koirani siellä tekee. Tuli jokin ajatuskatko ja refleksi koirastani ihan yhtäkkiä. 

 

Lampaan viestiin liittyen oma koirani on siis haudattu oikein lemmikkihautausmaalle. Isäni kanssa se kannettiin. Minulle tärkeää, että koiralleni on pysyvä paikka kuitenkin, kun meilläkin on asuinpaikat muuttuneet. Ei olisi mitään pihaa mihin haudata. Uusi kivi pitäisi koiralleni hommata, kun edellinen kulunut. Teen siis itse luonnonkiveen ns askarrellen sen. Ymmärrän, että joku pitää liioitteluna jo tuollaista, mutta itselle joku tuollainen tuo kuitenkin ok. Lähinnä haluan koiralleni arvoisensa paikan. 

Kun mun edellinen koirani kuoli, lähdin heti aamulla klo 7:ksi käymään kaupassa. Menin töihin vasta klo 9:ksi, joten hyvin ehdin. Tuntui niin turhauttavalta olla vain paikoillaan eikä aiemmin töihin lähtökään tuntunut järkevältä, kun kuitenkin piti klo 17 asti olla töissä.  Monta kertaa tunsin sääreni kohdalla ikäänkuin ilmassa olevan pyörteen...aivan kuin koirani kulkisi edelleen mun vieressäni. Sen koiran kuolemasta meni 3 viikkoa, kun aloin etsiä Tori.fistä sitä retrokattilaa ja päädyinkin kahteen uutta kotia tarvitsevaan kattiin. Suru helpotti - vaikka ei loppunutkaan eikä vieläkään ole loppunut - kun kotona oli taas tassujen töminää. Ja oikeasti kaksi aikamoista riiviötä kiipeämässä verhoja pitkin ynnä muuta mukavaa :D

Mulla on sekä edellisen koirani että toisen "retrokattilakatin" tuhkat uurnissa yöpöydälläni. Ja kunhan saan makkarin taas kuntoon, niin tämä uusinkin uurna menee sinne riviin. Kuten aikanaan tulee menemään Kyylänkin uurna. Mun oma uurnani on vielä paketissa olohuoneen kirjahyllyn päällä, mutta aikanaan mä olen sitten siinä purkissa. Ja kun se päivä tulee, mun lapseni ja muut läheiseni menevät Keski-Suomessa yhteen metsään, avaavat kaikki uurnat ja ripottelevat kaikki tuhkat sekaisin samaan paikkaan männyn juurelle. Voi olla, että ennen sitä päivää uurnia on mun yöpöydällä jo useampiakin.